VIII

Kun ensi hämmästys kuolleen neidon vanhemmissa tyyntyi, alkoi Kunigundassa syntyä epäilys, tokko se olisi mahdollista, että Einar, tuo suora, miellyttävä nuorukainen, joka niin oli ihaillut Inkeriä, olisi tuommoisen konnantyön tehnyt. Ei ollut Inkeri ollut tuittupäinen, eikä ivallinen, että hän olisi voinut Einaria suututtaa. Ja kuitenkin niin hellä on tuommoinen suhde, että vähäinenkin loukkaus voi pahoittaa katkerimmalla tavalla. — Ragnar taas puolestaan uskoi Einarin syypääksi, ainakin siksi, kunnes toisin asia todistettaisiin, kuin minkä hän ymmärsi. Einar oli jousen lainannut ja kuka muu kuin hän olisi sitä, häneltä lupaa kysymättä, käyttänyt. Sehän oli päivän selvä asia…

Viidentenä päivänä tämän jälkeen Inkerin ruumis kannettiin huoneesta, jossa se oli "hankittu" ulos. Virsi laulettiin pihassa ja Einar oli itkusta pakahtumaisillaan, kuullessaan surusävelten kajahtelevan hänen armahaiselleen jäähyvästiksi. Arkku kannettiin isoimpaan venheeseen, mikä rannassa löytyi ja hiljalleen lipui se virtaa ylöspäin, kahden miehen soutamana. Ragnar ja Kunigunda istuivat synkkinä rakastetun lapsensa ruumisarkun ääressä, lapsen joka ani harvoin oli heille mitään huolta, saatikka surua tuottanut. He saivat kokea, kuinka kalliimmat maalliset siteet väkivaltaisesti irroitetaan, ei jumalien kateudesta, niinkuin vanhat arvelivat, vaan sen yhden ainoan Jumalan ensimmäisessä käskyssä julistetun päätöksen mukaan.

Piispa oli näihin aikoihin ollut vuoteen omana; muutoin hän olisi käynyt onnettomain vanhempain luona, heitä lohduttamassa. Nyt hän kuitenkin oli jalkeilla ja oli luvannut siunata ruumiin.

Räntämäen kirkonrantaan laskettiin venhe, jossa oli kuljetettu koko seudun rakastaman neidon maalliset jäännökset viimeiseen lepokammioonsa.

Vähäinen kirkkomaa kirkon ympärillä oli väkeä täynnä. Arkku kannettiin ensin kirkkoon jossa piispa, kaniikein ja munkkein etupäässä, siunasi ruumiin, jonka jälkeen seuraava latinankielinen kuorolaulu veisattiin:

"Dum me mori est necesse, Noli mihi tunc, deesse, Tuere me et libera; Quum me jubes emigrare, Jesu care, tunc appare, O amator amplectende, Temet ipsum tunc ostende In cruce salutifera."

Suomeksi näin kuuluva:

Kun minun täytyy kuolla, älä silloin ole minusta kaukana. Suojele ja vapauta minua! Koska käsket minun muuttaa pois, ilmesty silloin, rakas Jesus, syleiltävä armahani, pelastusta tuottavassa ristissä.

Arkku sitten kannettiin ulos kirkosta ja laskettiin hautaan. Tähän aikaan haudattiin säätyhenkilöiden ruumiita kirkon lattian alle, vaan Ragnar oli tahtonut, että hänen lemmikkinsä saisi levätä taivasalla, luonnon avonaisessa helmassa.

Piispa ei jaksanut peijaisiin mennä, joita samoinkuin muitakin pitoja, muinoin vietettiin paljon perusteellisemmasti kuin nyt. Vaan hän käski surevat vanhemmat kamariinsa. Tämäkin näennäisesti niin syyttömästi heitä kohdannut onnettomuus, hän sanoi, oli sulaa armoa vain. Lyhyt oli neidon kuolon tuska ollut ja nyt hän oli koroitettu autuaitten majoihin, johtaakseen sinne vanhempainsa ajatuksia, että vihdoin hekin, täältä surujen sumuista päästyään, saisivat ikuisesti Inkerinsä kanssa iloita.

Piispa sanoi myös heidän erehtyneensä, kun Einaria olivat murhasta epäilleet, jopa vanginneetkin. Piispan talosta lähtiessään ei Einarilla ollut jousta, sen voi kaksi ihmistä todistaa. Ja toiseksi tuota hämäläistyttöä ei oltu murhan jälkeen nähty näillä seuduin. Arvattavasti hän, jota kaikki olivat vähän kammoneet ja joka viime päivinä oli ollut varsin eriskummallinen, oli salaa jousen ottanut ja ehkäpä mustasukkaisuudesta, — pappilan väki oli yhtä ja toista huomannut Einarin ja Sulikin keskinäisestä suhteesta — ilkityön tehnyt.

Tämä kaikki kuului varsin uskottavalta, ja kotiin tultuaan, Ragnar heti avasi oven siihen holviin, jossa Einar, hiirten ja sisiliskojen seurassa, oli viettänyt elämänsä synkimmät hetket, syleili häntä, pyytäen anteeksi ankaruutensa ja vei hänet peijaisia viettämään.

Kun vieraat olivat menneet, Ragnar heti toimitti kuusi ratsastajaa hämäläistyttöä takaa ajamaan. Teitä ei ollut sanottavasti, kun vähän edemmäksi Räntämäeltä tultiin. Silloin hevoset olivat jätettävät johonkin suojapaikkaan ja oli edelleen jalkapatikassa kulkeminen tiheissä metsissä karjanpolkuja pitkin. Ragnarille oli Einar ilmoittanut, kenen tytär Sulikki oli ja missä päin hänen kotinsa oli, vaan myöskin epäilynsä, tokko neitonen kotiinsa uskalsi yrittääkään, kun oli riitaantunut isänsä kanssa. Kyselemällä kuitenkin voi toivoa saada jotakin vihiä murhaajan olopaikasta. Ragnar ja Einar lähtivät myös retkelle, hekin aseissa niinkuin muut. Ei sitä tyttöä hyvä hosu, jos hänen kynsiini saan, vakuutti Ragnar.

Me luovumme nyt hetkeksi takaa ajajista ja siirrymme Kammon onnettoman tyttären seuraan, tuonne metsälammin partaalle, johon hän hetkeksi on vaipunut lepäämään. Janonsa oli hän tyydyttänyt, vaan nälkä ja väsymys ja omantunnon vaivat painoivat raskaasti pakenevaa. Tavatonta sielun jännitystä seurasi nyt syvä alakuloisuus.

Näinkö siis hänen kohtalonsa oli muodostunut, näinkö hänen nuoruutensa unelmat toteutuneet? Hänen sulhonsa oli häneen kyllästynyt, hänestä luopunut, hänet pettänyt. Hänen isänsä häntä vihasi jo kyllin ennestään; kun nyt saisi kuulla hänen tulleen kastetuksi — ja murhaajaksi — mitä silloin oli isän puolelta odotettavissa? Ragnar tietysti ajaisi häntä takaa miesjoukolla ja joko heti tai kidutusten jälkeen hän oli henkensä menettävä.

Eikö siis selvintä päättää päivänsä, ennenkuin muut sen päättävät. Kimaltelihan tuolla niin ystävällisesti ilta-auringon valossa metsälampi.

Kolkko oli olo Tuonelassa, sen oli Sulikki kuullut. Vaan ei ainakaan tukalampi kuin elossa oleminen siinä asemassa, johon loihtijan tytär oli joutunut.

Nälkäkin alkoi käydä sietämättömäksi. Eikä ihmisasuntoja löytynyt likimailla.

Keski-ikäinen mies kulki vihdoin ohitse sen paikan, jossa Sulikki oleskeli. Kontti oli miehellä selässä eikä kontissa ollut muuta kuin kuivaa leipää ja suolakalaa.

Kammon tytär läheni miestä, sanoi olevansa nälkään nääntymäisillään ja sai puolen leipää ja vähän suolakalaa. Ei ollut koskaan ruoka niin makealle maistunut Sulikin suussa.

Mies tiedusteli, mitä nainen noin yksin korvessa oleskeli ja Sulikki tähän vastasi tulleensa niin pahoin kohdelluksi kristittyjen luona.

Tultiin pienoisen hökkelin luo.

Tässä asuu vaimoni, kahden lapsen kanssa, sanoi mies.

— Suo minun olla yötä mökissäsi, pyysi Sulikki. Huomen aamulla varhain lähden taas astumaan.

— Mihin asti aijot vaeltaa? kysyi mies.

— Hämeen sisämaihin, vastasi Sulikki. Siellä on minulla sukulaisia.

Ei hän halunnut ilmaista, kenen tytär oli. Miehen vaimo, punatukkainen, kierosilmäinen, kurkisti ovelta vierasta.

— Mikä kuleksija on muassasi? kysyi hän äreästi mieheltään.

— Muuan kotiinsa palaava tyttö, joka pyytää yösijaa.

— Yösijaa! Kaikkia narttuja vedät muassasi! Lienet jo vuokrasta edeltäkäsin sopinut. Sinä tiedät etten suvaitse muita naisia seurassasi, heillä on haureus mielessä ja tekokauniit sanat kielellä. Kovasta onnestaan he puhuvat ja sinä, tyhmä heitä uskot! Se on aina ollut tapasi ja vikasi!

— Vaan emme kai yön selkään voi matkustajaa taipaleelle ajaa? uskalsi mies kysästä.

— Miks' emme? Tässä ei ole mikään väsyneitten kestikievari. Anna sinä neitosen jatkaa!

— Siinä tapauksessa häntä seuraan Apajalle asti, vastasi mies, joka hoksasi, mitä piti vastata.

— Sitä vielä tarvittaisiin! Kyllä kai tuon hattaran sitte täytyy antaa olla yötä. Vaan heti aamulla liikkeelle, mutisi eukko.

— Niin aijonkin, vastasi Sulikki kopeasti.

Seuraavana aamuna hän lähti. Kuuli mennessään avioparin olevan täydessä riidassa.

— On tuokin jonkunlaista elämää, Sulikki ajatteli.

Virkistyneillä voimilla hän astuskeli eteenpäin. Kummissaan hän oli, kun ei takaa ajajia kuulunut eikä näkynyt. Ei hän voinut aavistaakaan, että juuri silläkin hetkellä Einar oli kosteassa holvissa, vankina, syytöksen alaisena murhasta, johon oli syytön.

Päiväsydännä, kun aurinko paahtoi, lepäsi Sulikki. Muutamassa mökissä hän sai ruokaa. Illalla hän oli saapunut toisen mökin luo, jossa asui vanha akka. Tältä Kammon tytär rukoili yösijaa.

— Oletko pakana tai kristitty? akka kysäsi.

— Kyllähän olen kastettu, vastasi toinen, joka itsekseen arveli, oliko edullisempi esiintyä Ristin Kiesuksen vaiko Ukon tunnustajana.

— Astu sitte kattoni alle.

Olihan Sulikin mielestä moni pakana suopeampi käytökseltään kuin tuokin uuden uskon tunnustaja. Vaan mitäpä tuosta. Pääasia oli saada yösijaa.

— Minua peloittaa yksinäisyys ja kuitenkaan en suvaitse ihmisiä. Heidän petollisuudestaan olen kyllin saanut. Sinä olet nuori ja viaton, etkä tuommoista ymmärrä.

Hetken vanhus tirkisteli eteensä. Sitten hän, haparoiden harmajaa tukkaansa, haukotteli ja loi silmänsä Sulikkiin.

— Et sinäkään ole rumimpia tyttöjä. Lienetkö jo miesten lepoa häirinnyt. Mutta minä varoitan sinua, älä usko heitä! Pettureita he ovat!

Sulikki katsoi kummastuen akkaa.

— Minulla oli sulhanen, jatkoi vanhus, siitä on jo monta vuotta, silloin olin nuori ja lienenpä kauniskin ollut, niin kuulin sanottavan. Mutta tulipa toinen nainen tielleni. Häneen sulhaseni mieltyi. Minä koin kärsiä, vaan ajan pitkään en jaksanut.

— Ja miten kävi? kysyi elävästi Sulikki.

— Tuo kirves tuolla loukossa tietää, miten kävi kerran, kun nuo kaksi kuhertivat ojan partaalla, minä tulin hiipien heidän takansa ja toinen heistä ei enään noussut paikaltaan.

— Kumpi? Sulikki melkein huudahti.

— Vieläkö kysyt! — Sulhaseni tietysti.

— Etkö naista pitänytkään syyllisenä?

— Tietysti pidin. Vaan mieheltä vaadin enemmän kuin naiselta tuommoisissa asioissa.

— Oletko paljon tekoasi katunut? Sulikki kysyi.

— Mitäpä sitä olisin katunut! Olinhan täydellä järjellä teon tehnyt. — Mutta kuitenkin minua vähän pelottaa yksinäisyys. Murhattu sulhaseni on unissa ilmestynyt eteeni kahdesti. Ensikerralla hän sanoi: kun kolmannen kerran tulen, ole valmis minua seuraamaan vainajien valtakuntaan. Kolme yötä sitten hän tuli toisen kerran. Enkä voine häntä estää kolmatta kertaa tulemasta.

Vanhus vaikeni.

— Onnellinen sinä, jolla ei ole tuommoisia muistoja, hän hetken päästä jatkoi.

Kielellä pyöri jo Sulikin vastaus. Vaan ei hän ilmaissut salaisuuttaan.

— Syö tyttö, akka sanoi. Tuolla pöydällä on leipää ja silakkaa. Ja tuolla tuopissa on tilkka piimää.

Sulikki söi melkein ahmimalla.

— Pannaan sitte levolle — vanhus jatkoi. Minä nukun tuossa uunin kupeella, jossa on lämmin. Sinä levähdä permannolla.

Jo varhain aamulla Sulikki heräsi. Levottomuus hänet pakoitti matkalle. Muutoin hän olisi mielellään viipynyt vanhuksen luona, jonka elämänkohtalot olivat niin hänen omiensa kaltaiset.

Ennenkuin lähti, kysyi Sulikki akalta:

— Eikö sinua ole tuosta asiasta takaa ajettu ja rangaistuksella uhattu.

— Ensin kyllä. Vaan nyt ei kukaan tiedä ollenkaan. Minua pidetään puoli hulluna ja pitäkööt, saanhan rauhassa olla. Pienet lapset minua pelkäävät, kun heitä tietysti on peloitettu. Niin — rauhassa saisin olla, kun vaan ei tuo kolmas kerta olisi odotettavissa.

Sulikki kiitti vieraanvaraisuudesta ja lähti matkalle.

Taaskin päivän kuljettuaan, hän turhaan etsi elävien asuntoa. Oli toki lämmin ilma ja vanhan ladon sisällä, jonka aukon hän pönkkäsi, voi hän viettää yönsä. Vaan huono oli uni. Metsänpetojen ääniä kuului aivan läheltä. Käväsipä mesikämmen nuuskimassa ladon aukon kohtaa, lieneekö ihmisen liha sieltä tuntunut otson sieramiin tuoksahtavan?

Pian toki päättyi kesäyö. Idän rannalla rehoitti päivän pyörä, säteillen valoa ja lämpöä maaemon ylitse. Juhlapukuun oli korpikin pukeunut kesän kultaisen ajaksi ja kaiken tämän ihanuuden keskellä vaelsi onneton ihmisolento, kovan onnen lapsi, elämää inhoten ja kuitenkin kuolemaa kammoksuen.

Jätämme hänet nyt matkalleen, kertoaksemme tärkeistä tapauksista, jotka kolme vuorokautta ennemmin olivat Sulikin kotitienoilla tapahtuneet.