XIII

Talvea seurasi kevät ja lämmin kesä ja silloin hämäläisten sitkeä vastarinta kristinuskoa vastaan johti Suomeen Birger Jaarlin laivastoineen.

Ei ollutkaan nyt hämäläisillä leikinteko edessä. Suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen oli heidän uskontonsa ja vanha vapautensa. Kun kuulivat ja näkivät, minkälainen laivasto oli hämäläisten satamaan saapunut, he ensin epäilivät, tokko vastustus olisi ensinkään mahdollinen. Neuvoteltiin ja kyseltiin vanhalta Irjaltakin hänen mielipidettään. Hän tietysti kehoitti vastukseen.

Ei kuitenkaan mitään päätaistelua saatu toimeen. Pienemmissä kahakoissa hämäläisten vastarinta murrettiin.

Voitetuille sitten tyrkytettiin uusi uskonto tai kuolema, tai poikkeustapauksissa vankeus.

Viimemainittu kohtalo tuli Irjankin osaksi. Niin vanhaa ei haluttu hengiltä ottaa, vaikka ei tosin suuria toiveita ollut siitä, että itsepäinen loihtijan emo mukaantuisi uskoaan muuttamaan.

Irja itki harmissaan, muistellen entistä mahtavuuttaan ja niitä aikoja, jolloin vielä Väinön henki eli kansassa vireänä, jolloin runot kaikuivat hartaammin ja useammin kuin nykyisen kansan huulilta, jolloin Ahti oli innostaan auliimpi ja suopea, Mielikki alinomaa antipaidoissaan ilmestyi metsästäjille ja johti heitä oikeille poluille. — Ne ajat olivat olleet ja menneet.

Lapsuuden suruttomia päiviä hän myös ajatteli ja ensimäisen rakkauden heräämistä rinnassaan ja jumaloidun miehensä ennenaikaista, surullista, loppua. Ja valuivat hänen silmistään veet, "herneaarta hereämmät."

Hänen koppinsa ovi aukeni ja auringon valo tulvasi sisään. — Ja auringon valon ympäröimänä seisoi ovessa keski-ikäinen mies, munkin puvussa, joka oli tullut vanhusta lohduttamaan ja uuteen uskoon taivuttamaan.

Irja tuijotti tulleeseen, niinkuin ylönluonnolliseen ilmestykseen. Olihan ovessa seisoja kristitty ja olisihan ollut odotettavissa, että vihan leimu olisi vanhuksen silmissä ilmestynyt. Vaan päinvastoin autuaallisin hymy valaisi hänen muotonsa ja hän katsoi vierasta, katsoi kauan ja ikäänkuin haltioissaan.

Hengellinen mies, tuosta kummastuneena, kun oli kuullut vanhuksen olevan paatuneimpia pakanoita, rohkeni astua peremmäksi ja istua pienoisen arkun kannelle.

Yhä vaan Irja häneen katsoi. Vanhuksen huulet vapisivat ja sopersivat jotakin.

— Minä olen tullut, alotti vihdoin vastatullut, tarjoomaan sinulle ainoaa, autuuttavaa uskoa ja pelastamaan sinua ijankaikkisesta kadotuksesta.

Huonoa suomenkieltä hän puhui, vaan Irja kuitenkin ymmärsi puheen sisällön.

— Paljon olen saanut tuon uskosi vuoksi kärsiä, vastasi Irja. Heimolaiseni ovat kristityt rääkänneet, mieheni ja yhden lapseni he ovat tappaneet. Mitä minä semmoisesta uskosta! Vanha uskontomme on rehellinen, uusi uskonto on kavala.

— Sinä puhut kuin sokea maailmasta, jota hän ei koskaan ole nähnyt, ja vieläpä ankaramminkin, sillä sokea ei moiti Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Mutta koska et ole valmistunut, huomaan, vastaanottamaan ainoaa, autuuttavaa uskoa, niin jätän sinut vielä yksinäisyydessä miettimään tilaasi.

— Minä voin kuolla milloin tahansa ja ehkä en saa enää sinua puhutella. Ja vaikka en vielä suvaitse uutta uskoa, niin en voi sinusta erota.

Munkki katsoi vanhusta pitkään ja luuli hänen olevan houreissa.

— Minä olen aivan selvällä järjellä, lisäsi Irja. Mutta entiset muistot valtaavat vastustamattomasti sieluni. Tiedä, että olet aivan miesvainajani näköinen siihen aikaan, kun tulin hänet tuntemaan. Astuntasi, silmäniskusi ja puheesi sointu — oi mitä muistoja ne herättävät entisistä, onnellisista oloista!

— Tämä on taivaallisen isän kummallista kaitsemista, sanoi vieras. Aivan selvästi Hän käyttää minua välikappaleena, saadakseen sinut taipumaan kristinuskoon.

— Minun täytyy myöntää, että viisas on semmoinen Jumala, sillä ei mikään muu keino voisi kovaa sydäntäni järkyttää. — Mutta en vielä ole suostunut.

— Minä menen nyt ja tulen huomenna.

— Tule vielä tänä iltana. Eihän sitä tiedä milloin elämäni lanka katkeaa.

— Munkki nousi ja meni. Irjan silmät häntä seurasivat.

— Kummallista, vanhus mutisi. Mikä minulle on tullut? Olenhan kuin rakkauden houreissa ja kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Ja mitä merkitsee tämä kaikki? Varmaankin se on auringon viime vilaus vuorten huipuilla, ennenkuin pimeys peittää maat ja mantereet. Onko tämä sen kristityn Jumalan tointa. Niin — kautta Tuonen joen pyörteiden — en ole koskaan Ukon huomannut tämmöisiä ihmetöitä tekevän!

Syvissä ajatuksissa lepäsi vanhus, ajatellen itsekseen, että hän tulee vielä tänään. Ja uusi ihastus valtasi vanhuksen mielen, kun hän sai taas nähdä nuo suloiset silmät, tuon lumoavan katseen, nuo heleät sanat, jotka muuttivat uuden uskon perusopit hänen korvissaan kuulumaan aivan erilaisilta kuin koskaan ennen. Vaatiihan valistunutkin inhimillinen luonne jotakin näkyväistä uskonnollisten käsitteiden tueksi, saatikka valistumaton.

Siinä lepäsi Irja ja kuunteli tuota vanhaa ja kuitenkin vanhentumatonta oppia taivaallisesta Isästä, joka sulasta armosta, säälien syntiin langennutta ihmiskuntaa, antoi ainoan poikansa uhriksi maailman synneille. Ja niinkuin kevään routa ja jää sulaa vähitellen auringon karttuvan lämmön vastustamattomasta voimasta, niin nyt tuon vanhan pakanankin sielu ei voinut sotia uusia tunteita vastaan, jotka vuodatettiin hänen sieluunsa kuin kukkaset kesäiselle kedolle.

Useat päivät ja viikot vierivät ohitse. Tyyneenä vaan heikkona makasi Irja vuoteellaan. Hänen ruumiinsa oli murtunut, hänen sielunsa muuttunut.

Joka päivä istui munkki hänen luonaan ja koittipa vihdoin viimeinen elinpäivä vanhukselle. Tyyneenä ja iloisena hän nyt odotti tulevaa elämää, kun oli kastattanut itsensä. — Yhä harvempaan hänen rintansa kohosi ja kun hän viimeisen henkäyksensä veti, piti hän munkkia kädestä ja hänen silmänsä olivat hänen kääntymisensä maalliseen matkaansaajaan suunnatut.