III

Samana päivänä kun Halfdan lähti matkalle, saapui hämäläisten luo Kammon äiti, Irja, lähes 70-vuotias akka, jonka muodossa vielä kajasti nuoruuden päivien kauneus. — Monta oli Irjalla aikoinaan ollut kosijaa, vaan reipas Turnamo hänet; vihdoin sai. Vuosia he elivät yhdessä, kaksi lasta heille syntyi ja elämä tuntui heistä, niinkuin useimmista nuorista, varsin huvittavalta. Mutta eihän sitä pysyväistä onnea ole ihmiselle suotu. Muutamana päivänä tuli joukko kristityitä heidän kotiinsa, menettelivät itsevaltaisesti ja, kun Tarmo mieli vastustelemaan, tappoivat hänen ja hänen vanhemman, nelivuotisen poikansa. Nuoremman, Kammon, jättivät eloon. Tästä hetkestä vannoi Irja ikuista vihaa kristityille ja valan hän kyllä oli parhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää. Kristittyjen ihmisrakkautta hän soimasi, kutsuen heitä verikoiriksi ja oli erittäinkin koettanut kasvattaa poikansa tuon uuden uskon leppymättömäksi vastustajaksi.

Tämän vuoksi Irja, kun sai selvän Kammon toimista Einarin suhteen, ei suinkaan joutunut hyvälle päälle. Hän oli ainoa, joka loihtijalle uskalsi totuuden sanoa ja Kammo häntä pelkäsikin enemmän kuin muita, vaikka hän toisaalta oli tottunut luottamaan siihen, että emon peloittavaisuus pääasiallisesti oli sanoissa eikä toimissa.

— Oletko tosiaankin niin arvosi alentanut, että otat hoitaaksesi kristittyä? kysyi Irja pojaltaan.

— Gottlantilainen kippari maksaa minulle hyvästi ja olemmehan tekemisissä kristittyjen kanssa omassakin maassamme ja yhä enemmän tulemme heidän kanssa tekemisiin. En minä kristityitä kuitenkaan aio ruveta puoltamaan ja raahin heitä tappaakin, jos asianhaarat niin vaativat.

— Ja kipparin myös paransit?

— Hyvää maksua vastaan, tietysti.

— Ukko ei anna itseään pilkata. Paljoa enemmän menetät kuin voitat noiden vehkeittesi kautta. — Jos isäsi eläisi, et uskaltaisi näin menetellä.

— Minä olen täysikasvuinen ja tiedän mitä teen. Parasta on, ett'et sekaannu asioihini, emo, muutoin emme sovi saman kurkihirren alle asumaan, puhui Kammo, joka häpesi ympärillä seisovia.

— Vai siltäkö kuuluu! Kyllä minä raahin muuttaa. Ota kristityltä luoksesi asumaan. Ne maksavat enemmän.

Äidin ja pojan ympärillä seisovat hämäläiset. Emon puolta he ajatuksissaan pitivät, vaan eivät uskaltaneet sitä julkisesti osoittaa.

— Lähdetään kalastamaan! sanoi Kammo hämäläisille, päästäkseen ikävästä keskustelusta ja kohta miehiä meni veneitä lykkäämään vesille. Vaan Irja istui, tirkistellen eteensä ja kertoi kertomistaan: muutoin emme sovi saman kurkihirren alle asumaan. Mikä häpeä kuulla semmoista omalta lapseltaan! Niitä sanoja hän vielä saa katua! Ja vielä tuokin riivattu parkuu!

Houreissaan Einar huusi tavan takaa jotakin, vaan ei kukaan hänestä huolta pitänyt.

Iltapäivällä miehet palasivat kalastusmatkaltaan. Kammo pyysi silloin emoltaan anteeksi ajattelemattomat sanansa ja Irja katsoi viisaammaksi olla antavinaan anteeksi, lupasipa vieläkin pysyä poikansa kodissa. Seuraavana päivänä hän ja moniaat muut lähtivät asuinpaikoilleen sisämaahan, vaan Kammo, Tarmo ja Karjalan miehet jäivät vielä rantamaalle, samoin nuoriso.

Kolme päivää tämän jälkeen Einarin tauti alkoi kääntyä paremmaksi. Hikoileminen ja levollinen uni osoittivat vaaran olevan ohitse. Vaan vielä hän oli niin heikko, ett'ei moneen päivään pystynyt jaloilleen astumaan.

Sarmin ja Vienon väli oli tullut mitä hellimmäksi, kun sitä vastoin Vuolamoinen oli jotensakin tyytymätön Sulikin käytökseen.

Vihdoin alkoivat muutamat kiiruhtia kotiaan kotiaskareita toimimaan ja eräänä aamuna lähdettiin sitten liikkeelle.

Tarmon ja Kammon talot eivät olleet kuin puolen peninkulman matkan päässä toisistaan.

Leveänlainen polku johti kumpaankin.

Kun Irja näki Kammon ja Sulikin lähenevän, joku kolmas seurassaan, joka vaivaloisesti astuskeli, niin veri kuohahti hänen suonissaan. Hän sitoi huivin leukansa alle ja mietti lähteä matkoihinsa.

— Mihin matka, emo? kysyi Kammo, aavistaen, ettei hänen emonsa ollut hyvällä tuulella.

— Luuletko, että minä aijon kristittyjen kanssa saman katon alla asua? vastasi Irja.

— Sitä ei sinun tarvitse tehdäkään.

— No mihinkä aijot tuon hylyn asettaa?

— Kyllä siitä huolen pidän. Aitassa tarkenee kyllä kesäaikana.

— En aijo myös syödäkään kristittyjen kanssa samassa pöydässä.

— Sitäkään ei sinun tarvitse tehdä. Sulikki kantakoon hänelle ruuan aittaan. Oletko nyt tyytyväinen?

— En.

— Sitä melkein aavistin. Kuka voi sinulle mieliksi olla? Olenhan koettanut mukaantua vaatimuksiisi, sekään ei auta.

— Ei auta, kertoi Irja. Esi-isien henki ei asu sinussa ja sitä saan ikäni murehtia. Olen kasvattanut sinut huolellisesti. Mikä onneton kohtalo on lamaissut toimeni? Enkö ole Ukkoa uhreilla lepyttänyt? Ja kuitenkin hän on nurjamielinen minulle, kun sallii minun kärsiä tällaista!

Hiljaa nyyhkien vaipui vanhus rahille. Vaan Kammo heittihe pöydän ääreen istumaan. Sitten nousi ja vei Einarin aittaan. Ei kuulunut puhetta paljon loihtijan kodissa sinä päivänä, ja sekavilla tunteilla kukin pani levolle, kun maatapanoaika oli käsissä. Nuorten keveämmällä mielellä Sulikki ja Einar toivoivat valoisempaa tulevaisuutta, vaan Irja ja Kammo eivät suuria toivoneet.

Seuraavana päivänä tuli kuitenkin jotakin vaihtelevaisuutta ikävyydelle Kammon kodissa. Avunetsijöitä kävi toinen toisen perästä loihtijan luona; mikä etsi paranemista taudista, mikä kadotettua tavaraa, mikä lemmen nostamista j.m.s.

Viisi vuotta oli Kammo jo leskimiehenä oleskellut. Olipa vähän miettinyt uudestaan naimisiin mennä, vaan itaruutensa häntä siitä esti, ehkäpä myös pelko, että kotiolot tulisivat vielä tukalimmiksi, kuin jo olivat.

Päivä päivältä Einarin voimat varttuivat. Ei hän juuri paljon suomenkieltä osannut puhua, vaan päivä päivältä Sulikki häntä totutti sitä kuulemaan ja hyväpäinen Einar alkoi jo suunnilleen ymmärtää sitä, jopa puhuikin hiukan. Opettaminen ei ollut liioinkaan vaikea, kun Sulikki taisi ruotsinkieltä jotakuinkin. Usein nuoret ilvehtivät toistensa puheelle ja nauroivat ääneen, mikä aina herätti tyytymättömyyttä Irjassa. Tämä toivoi sen päivän kohta koittavan, jolloin gottlantilainen nuorukainen saisi palata, vaan sitä päivää hän sai odottaa kauvemmin, kuin oli luullut, sillä Halfdan sairastui kuumeeseen, päästyään Suomen lahden perukkaan ja se seikka viivytti kolmella viikolla hänen palausmatkaansa, josta syystä hän kiroili tuhmuuttaan, kun ei ole antanut Kammon vahvistuttaa häntä kuumetta vastaan.

Muutamana iltana, kun kylpy oli valmis Kammolassa — niin nimitettiin loihtijan taloa — vietiin Einar saunaan. Loihdevettä heitettiin kiukaalle ja nuorukaista kylvetti itse Kammo vastalla, jonka varpuja oli kolme iltaa peräkkäin taitettu päivänlaskun aikana korkeasta koivusta. Lemmennostosanat loihtija luki ja rikas, korkeasukuinen gottlantilainen nainen oli, johon Kammo, muka unissa saadun ilmestyksen mukaan koetti taivuttaa nuorenmiehen mieltä. Einar kyllä kummasteli loihtijan kaikkitietäväisyyttä, kun ei tullut arvanneeksi, miltä suunnalta tuo luottamustoimi oli uskottu loihtijalle.

Muutamana aamuna Einar pyysi Kammolta jousen ja keihään, mennäkseen metsään. Ehkäpä joku saalis olisi siellä tarjona. Meni loihtijalta suu vähän nauruun, kun vastasi, ett'ei nyt ollut metsästysaika, vaan syyspuoleen ja talvella varsinkin. Einar kuitenkin meni metsään, ottipa kuitenkin aseet mukaansa, jos joku vaara uhkaisi siellä.

Syvissä ajatuksissa hän kulki kaitasta polkua, mietiskellen kotiseuduillaan kuultuja satuja hohtavista auringon vaunuista, jotka oli tehdyt Muspelin tulikipinöistä. Myös hänen mieleensä johtui Tor'in seikkailut Geirrödin, Rungen'in ja Trymen kanssa. Ja luonnollisesti Freja, rakkauden jumalatar, lennähti hänen mieleensä, kun hän muisteli, kuinka Kammo oli häneen vitsoilla lempeä istuttanut. Ei hän kuitenkaan ollut tuntenut mitään halua ruveta kosimaan gottlantilaista neitoa.

Mutta äkkiä hän kavahti, kun mesikämmen kahdella jalalla tuli häntä vastaan. Ei hän kerennyt edes jousta jännittää, se putosi hänen hervottomasta kädestään maahan. Keihäs hänellä jo oli kohotettu, vaan samassa kontio alkoi sylipainin nuoren miehen kanssa ja tämä keijahti kohta selälleen maahan.

Sattumus kuitenkin hänet siitä vaarasta pelasti. Kolme hämäläistä sattui paikalle saapumaan ja heidän peitsiensä ja kirveittensä iskuista metsän kuuluisa kuningas sai kuoliniskun.

Karhu oli kuitenkin repinyt Einarilta rinnasta vaatteet ja näkyviin oli tullut hopearisti ristiinnaulitun kuvalla. Hämäläiset sattuivat olemaan kristityille tällä hetkellä erittäin suutuksissaan.

— Turhaanpa tässä nyt Otsoa rääkättiin. Se oli aivan oikeissa hommissa, jupisi muuan hämäläinen.

— Kaksi paistia tässä täytyy saada! sanoi toinen.

— Hoi mies! Taidatko suomea? karjasi kolmas.

— Vähän vain, vaikerteli Einar, jonka karhun kouristus ja uusi pelko hengestään oli säikähyttänyt pahanpäiväisesti.

— Sinun pitää kuolla, huudahti ensimäinen puhuja, kohottaen kirveensä. — Olet kristitty!

Einar yritti lähteä pakoon vaan äskeinen puhuja tarttui häneen ja olisipa hän pian hengestään päässyt, ellei Sulikki olisi paikalle saapunut. Hän oli muka menossa tervehtimään muutamaa tuttavaansa ja samassa isänsä asioilla. Ei tie metsän kautta juuri oikaissut, vaan loihtijan tytär aavisti, että hän siellä tapaisi Einarin, johon hän oli alkanut mieltyä mieltymistään, ensinkin sääliväisyydestä ja sääliväisyyshän on joskus hellimmänkin tunteen edelläkävijä.

— Irti miehestä! huusi Sulikki hämäläiselle.

— Hän on kristitty! vastasi tämä.

— Vaikkapa, jatkoi loihtijan tytär. Hän on isäni suojeluksen alla. Isäni aseet on hänellä; tunnettehan merkit.

Hämäläinen päästi vastenmielisesti Einarin.

— Ei pitäisi Kammon kristityitä suojella, hän mutisi.

Miehet rupesivat siinä tuumailemaan; vaan Sulikki ja Einar lähtivät kävelemään. Kun olivat asioillaan käyneet, he palasivat Kammolaan. Kammolle kerrottiin sitte tuosta kummasta tapahtumasta. Irja istui loukossa ja mutisi: Aivan niin. Kristityitähän Kammon suvun tulee suojella!

Saman päivän iltana Sulikki ja Einar tapasivat toisensa pienoisen puron varrella, jossa istahtivat päivän merkillisiä tapahtumia miettimään.

— Henkeni olen nyt sinulle velkaa, alotti Einar. Millä sen maksan?

— En maksun edestä sinua pelastanut, vastasi Sulikki.

— Sinä olet minulle ollut niin ystävällinen, jatkoi Einar. Ikävä olisi oloni täällä, ellet sinä olisi sitä sulostuttanut.

Sulikki katsoi lirisevää puroa.

— Onhan se kummanlaista, hän sanoi, että jouduit meille.

— Suomenkieltä oppimaan, lisäsi Einar.

— Minä olen huono opettamaan, jatkoi Sulikki.

— En olisi keltään muulta niin pian oppinut. Sointuva äänesi kaunistaa puheesi ja ellen ymmärrä kaikkia sanojasi, ymmärrän silmiesi kieltä.

— Puhunko minä silmillänikin? kysyi Sulikki, luoden silmänsä alaspäin.

Tämä naivinen kysymys oli kanssapuheen huippu. Einar kietoi käsivartensa Sulikin niskan ympäri ja painoi muiskun hänen huulilleen.

Siinä he sitten istuivat hurmaantuneina, nauttien nuoruuden ensi lemmen suloisuutta, heijastusta henkimailman autuaitten tunteista. Lännessä laski aurinko, jättäen jälkeensä kultameren taivaalle. Silloin, ikäänkuin unelmasta heräten, onnelliset kotia kohden läksivät astumaan. Puhuttiinhan myös Vuolamoisen tuumista ja Sulikki sanoi ei huolivansa hänestä. Nuoret miettivät paeta, jos väkinäistä menemistä Tarmolan pojalle Kammo alkaisi vaatia. Mihin, siitä ei vielä päätetty. Tottahan johonkin osattaisiin.

Kammo kysäsi muorilta kärtyisellä äänellä, mistä nyt tulivat, kun saapuivat melkein yhtaikaa. Irja siihen tokasi:

— Kai lienee Sulikki käynyt kristittyä pelastamassa.

Pari päivää tämän jälkeen Tarmo tuli Kammolle ilmoittamaan, että Vieno nyt oli luvattu Sarmille ja että sopisi pitää jonkinmoiset kaksoishäät Tarmolassa, koska Vuolamoinenkin alkoi ikävöidä kumppania.

Tähän ehdotukseen Kammo mielellään suostui ja olipa Irjakin kerran samaa mieltä kuin hänen poikansa. Tyytyväisenä vanhat siis erosivat toisistaan, päätettyään, että häät vietettäisiin viikon päästä. Mutta nuoriin tuo ilmoitus tietysti vaikutti vähemmän hupaisesti, sillä, vaikka olivatkin päättäneet paeta, niin oli outo tulevaisuus, vaarat ja ehkäpä hengen menettäminen odotettavissa. Jokainen päivä lisäsi heille levottomuutta, vaan lisäsi myös heidän hehkuvaa rakkauttaan.

Mihin oli paras paeta? Löytyikö paikkaa, josta ei tietäjän loihtutemput voisi löytää ja paluuttaa? Tätä he enin pelkäsivät. Jos ei Kammo olisi tietäjä, hätäkö silloin!

Päivä kului toisen perästä. Vastustamattomasti hetket kiitivät eteenpäin. Eikö alkanut jo selvitä, mihin oli pelastuminen?

Päivänä jälkeen Tarmon käynnin Kammolassa yhdeksän miestä astui kujaa tietäjän taloon. Niin montaa miestä ei yksityisesti vielä ollut tullut Kammon puheille, ja tämä tirkisteli tulijoita kummastellen, mitähän asiaa heillä olisi.

Miehet näyttivät olevan hämillään. Heidän joukossaan huomattiin myös ne kolme, jotka olivat kristityille niin vihoissaan ja jotka olivat Einarin karhun kynsistä pelastaneet.

— Paljopa nyt tulee vieraita, sanoi Kammo, luoden tulijoihin tutkivan silmäyksen. Kuuluuko erinomaisempia?

— Kuuluuhan yhtä ja toista, sanoi muuan karhuntappajista. Kristityt ovat polttaneet riihemme, vieneet viljamme ja rääkänneet elukoitamme; me tulemme kysymään mikä siihen mahtanee syynä olla.

— Tietysti kristittyjen ilkeys. Sehän on hyvin yksinkertainen asia, vastasi Kammo.

— Olisikohan tuohon muitakin syitä? kysyi muuan.

— Muita syitä siihen ei tarvitse etsiä, vastasi loihtija. Siinä on jo kyllin syytä.

— Mutta entäpä siihen löytyy muitakin syitä, sanoi muuan joukosta, terävästi Kammoa katsellen.

— Mitä tämä merkitsee? tiuskasi Kammo, jos muita syitä tiedätte, miksi tulette niitä minulta kysymään?

— Tulemme niistä kanssasi puhumaan, äläkä siitä pahastu. Me uskomme Ukon olevan meille närkästyneenä.

— Lepyttäkää hänet sitte paremmilla uhreilla kuin tähän asti.

— Me luulemme, että Ukko on tuskaantunut, kun ensimäinen miehemme kristityitä auttaa, jopa suvaitsee heidät asuakin luonaan.

— Semmoinenko oli asianne? huusi Kammo ja hänen muotonsa muuttui. Ulos heti paikalla tai panen mahtini liikkeelle ja koirina sekä sikoina saatte täältä kotiinne palata!

Äkkiä miehet siirtyivät ulos, paitsi kahta, jotka polvistuivat Kammon eteen ja rukoilivat armoa ja anteeksiantamusta.

— Ulos tekin! huusi tietäjä ja potkasi heitä. Kulmainsa alta kurkistellen he vetäysivät takaperin ulos.

Irja, joka oli istunut loukossa, ihmetteli, kuinka Kammo noin kohtelee siivoja ihmisiä.

— Se ei koske sinuun. Minä tuskaannun kaikille.

— Mutta kyllä he olivat oikeassa.

— Tietysti, niinkuin sinäkin aina olet. Parasta on, että painat samaa tietä kuin hekin!

— Kyllä minä raahin lähteä, sanoi Irja ja rupesi kokoilemaan vasuun vaatteitaan, joita ei paljoa ollut. Sitten hän hyvästiä jättämättä meni ulos.

Pöydän päähän rahille istahti nyt Kammo ja alkoi miettiä.

— Hiisikö nyt kaikki minua vastaan usuttaa? Eivät häpeä, eivätkä pelkää! Minun täytyy näyttää jollakin voimallisella tavalla, että Kammon kanssa on vaarallinen joutua riitaan. Ja emoni! En voi häntä kärsiä enää. Menköön mihin tahtoo! Paleltukoon korpeen, jos ei saa suojaa kenenkään luona! — Hm… Ja siitä, että olen kristittyjen kanssa vähän tekemisissä, syntyy tämmöinen melu! Kateutta se on osaksi. En suinkaan minä aijo ruveta kristityitä suojelemaan. Tämä yksityiskohta on poikkeus vain.

Kyllähän miehet nyt suuttuivat minulle. Vaan suuttukoot. Se ei sovi että minua tullaan neuvomaan. Loihtijaa neuvomaan!

Näin mietiskeli Kammo asemaansa. Nuoret sill'aikaa olivat asettuneet ladon taa ruohokkoon, ja olipa heilläkin miettimistä, mihin mennä, sillä mennä täytyi — pois täältä ennenkuin häitä pidettäisiin. Tultiin vihdoin siihen päätökseen, että kristittyjen luona olisi varmin suoja, koska ei Kammon mahti sinne ulettuisi. Vaan miten uskaltaa mennä esim. Räntämäelle, piispan turviin? Piispa oli tuskaantunut gottlantilaisille ja, kun kuulisi Einarin olevan gottlantilaisen kipparin pojan, niin kyllä siitä tulisi aika mellakka. Vaan mitäpä tuota oli pakko tunnustaakaan. Toinen kohta oli myös arveluttava: matka sinne oli pitkä maitse ja meritse pääsy epätietoinen, riippuva siitä, sattuisiko purjehtijaa sinne päin meneväksi juuri siihen aikaan.

Yöllä sen jälkeen kuin viimemainitut tapaukset tapahtuivat, nuoret lähtivät karkuun. Meren rantaa kohden suuntasivat matkansa. Ja jo seuraavana aamuna muuan kuutto lähti hämäläisten satamasta Turkuun. Kuuton kuljettaja tunsi Sulikin Kammon tyttäreksi ja otti heidät alukseensa, vaikk'ei nuorilla ollut mitään, jolla maksaa. Kuljettiinhan paljon muinoin maksuttakin.