← Table of contents
Sulikki

VII

Reading edition

Kulkuyhteys piispan talon ja Skanssin välillä, joka ennen Ruotsista käyneiden matkustajain tuloa oli ollut jotenkin vähäinen, elpyi nyt varsin eläväksi; yksitoikkoinen elämä joen suussa vaati näet vaihtelevaisuutta. Etenkin Einaria kaivattiin Ragnarin kodissa, ja naisellisella kekseliäisyydellä Kunigunda ja Inkeri huomasivat kaikenlaisia tilaisuuksia toimeenpanna, joissa Einarin läsnäolo oli tarpeellinen. Venhematkoja, sekä jokea myöten, että saaristoon, tuohon kauniiseen, joka Turun edustalla rehottaa, tapahtui useita kertoja. Sattuivatpa ilmatkin olemaan erittäin suotuisia siihen aikaan.

Einar oli pyytänyt Sulikkiakin tulemaan myötä noille retkille, vaan Sulikki ei tahtonut; mitähän typerää hämäläistyttöä hienojen joukossa kaivataan, arveli Kammon tytär. Ehkäpä hän menettelisi tyhmästi ja joutuisi pilan esineeksi. Sitä ei hän eikä Einarkaan halunneet kärsiä.

Ja kuitenkin Sulikki odotti, että Einar kehoittaisi häntä mukaan tulemaan, oikein sydämmestään kehoittaisi. Tuo puhe typerästä hämäläistytöstä oli vaan koetus, tahdottaisiinko häntä todellakin mukaan. Ja ensi kerran nyt katkera tunnevaltasi Sulikin, kun huomasi, että hänettäkin Einar näkyi hyvin viihtyvän noilla matkoillaan.

Piispa katsoi Sulikin kypsyneen otettavaksi pyhän kasteen liiton yhdistykseen. Ja Sulikissa heräsi salainen toivo, että kun hänkin kristityksi julistettaisiin, niin hän kelpaisi kristittyjen seuraan, ehkäpä häntä sinne etsittäisiinkin. Siispä hän kastatti itsensä.

Mutta vaikka uusi uskonto nyt tuli hänen omaksensa, niin ei hänen käytöksensä ja puheensa tuosta suuresti muuttuneet. Rahvaan tytär hän oli sittenkin ja se vaistomainen eroitus, joka aina on ollut n.s. säätyhenkilöiden ja alhaisempain välillä, piti Sulikkia erillään Ragnarin perheestä, vaikka Einar, jonka hellä vaikka heikko sydän, oli ruvennut säälimään Kammon tyttären asemaa, pari kertaa oli vienyt Sulikin muassaan noille huviretkille. Itsekin hän huomasi ja myönsi että mitään sopusointua Sulikin ja Inkerin välillä ei voinut syntyä. Toisen kerran palattuaan noilta retkiltä, Sulikki itki ja vakuutti ei sen koommin haluavansa noiden ylpeäin ihmisten kanssa seurustella.

— He eivät ole ylpeitä, Einar vakuutti, kun oppisit heidät oikein tuntemaan.

— Niin sinulle he kyllä ovat kohteliaita, liiankin, näyttää. Kulje sinä siellä, jos katsot sitä sopivaksi; minä en heidän ylönkatsettaan tai sääliään voi kärsiä.

Moniaita päiviä Einar nyt oli käymättä Skanssissa. Vaan muutamana päivänä Ragnar kävi kirkolla asioilla ja esitti Einarille naistensa toiveen, että tämä tulisi purjehdusretkelle merellepäin, Einar päätti suostua pyyntöön ja Ragnar lupasi tulla, asiat toimitettuaan, häntä noutamaan.

Ilmoitettuaan Sulikille aikomuksestaan, tämä närkästyi ja rupesi Einaria soimaamaan.

— Ensin olet minut tänne houkutellut ja saattanut riitaiseksi sukuni kanssa, joka ei minulle anteeksi anna, koska karkasin kristityn kanssa. Toiseksi olen ruvennut kristityksi, jonka sukuni vielä vähemmän anteeksi antaa ja kiitokseksi kaikesta tästä ja siitä, että hengestäsi olet minulle kiitollisuuden velassa, alat sinä seurustella ihmisten kanssa, jotka olivat sinulle ventovieraita ja joiden seuraan en ainakaan minä näy sopivan.

— Oletko mustasukkainen? En ole sanallakaan tai muutoin osoittanut mitään tuolle neidolle, jota et näy suvaitsevan, vastasi Einar.

— Uskoa sinua!

— Ole sitten uskomatta! Et liioin arvoa pane minuun, kun et usko sanojani. Minä voin kyllä pysyä, erilläni sinusta, etten sinua loukkaisi. Annanhan minä sinun mennä minne haluat. Samanlaisen edun vaadin minäkin itselleni, enkä tahdo olla holhouksen alaisena.

— Holhouksen alaisena! kertoi Sulikki. Semmoisiksiko ovat tunteesi muuttuneet? Olihan aika, eikä kauan sitten, kun halusit alinomaa olla luonani!

— Olihan semmoinenkin aika — Vaan ajan pitkään sekin kyllästyttää. Vaihtelevaisuutta ihminen vaatii ja viisaampi on myöntää se kun kieltää, sillä kiellosta seuraa usein ikävyyksiä.

Sulikki, joka joka hetki pelkäsi Ragnarin palaavan, päätti muuttaa käytöksensä.

— Jos olen mielesi katkeroittanut, niin anna anteeksi! Äärettömästi rakastan sinua, en tahdo sinua menettää. Ja minä tunnen, että seurusteleminen tuon neidon kanssa on meille kumpaisellekin turmioksi. Älä mene luotani! Kun ensi kerran maltat mielesi, niin kyllä sitte vastakin maltat.

Ragnar näkyi jo etäällä.

— Etkö ymmärrä — vastasi Einar — se on miehen arvolle alentavaa, kun ei saa mennä minne tahtoo? Kun Ragnar kysyisi: miksi et seuraa minua, mitä vastaisin?

— Minulle ei sovi; niin sanoisit. Ja jos hän pahastuisi, sen parempi. Eivät vasta sinua kärttäisi.

— No, oletko valmis? kuului Ragnarin ääni.

— Valmis olen, vastasi empimättä Einar ja seurasi kysyjää.

Sulikki seisoi liikkumatonna. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja hänen silmänsä tuijottivat menijöihin, kunnes olivat lykänneet venheen vesille.

Silloin hän vaipui ruohokolle, repi tukkaansa ja raapi sormensa veriseksi vasten isoa kiveä, jonka ääreen oli istunut.

— Unohdettu! hän huudahti. Mikä ääretön typeryys luottaa tuohon kuljeksijaan, joka minut niin helposti viekotteli! Sukuni hylky olen.

— Kannattaakohan enää elääkään, kun kaikki toiveeni ovat loppuneet? Pianhan tästä kurjasta elämästä pääseekin, jos haluttaa…!

— Ja jättää nuo kahden nauttimaan luvatonta liittoaan? En, en! Kostaa tahdon!

Hän vaipui ajatuksiinsa, kyynärpäät polvia ja kädet otsaa vasten. Pitkän ajan hän istui siinä. Lapsuuden suruttomat päivät ja nuoruuden pettyneet toiveet johtuivat hänen mieleensä. Vaan lopuksi koston ajatukset valtasivat hänen järkensä. Einari oli pari päivää sitten käynyt muutaman keski-ikäisen miehen luona, joka vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asui pienoisessa mökissä puolen neljänneksen päässä piispan talosta ja pyytänyt häneltä lainaksi jousen ja nuolia, koettaakseen muka, vieläkö hän saisi metsänotuksen keijahtamaan, koska hän todellakin oli tarkka ampuja:

Tämän jousen Sulikki nyt, kenenkään huomaamatta, otti.

Tehtyään teon jota mietti, aikoi hän pötkiä pakoon Auran rannoilta sisämaahan ja jos hätä tulisi, vaikkapa lopettaa päivänsä. Vaan ensin kostaa!

Jousen Sulikki otti käteensä ja lähti sitten Auran rantaa astuskelemaan. Kohta hän kuitenkin pysähtyi ja alkoi miettiä, kumpaako hän enemmän vihasi, Einaria vaiko tuota riivattua naista. Ja hän tuli siihen päätökseen, että hän vihasi kumpaakin sydämmensä syvyydestä. Mutta hän ymmärsi, että ainoastaan toiselle heistä hän ehtisi kostaa.

Kummalle siis? Moitittava, jopa halpa oli Einar ja kuitenkin suloinen tunne hellitti Sulikin mieltä hänen ajatellessa tuota nuorukaista, jonka seurassa hän oli lempensä kevättä nauttinut. Kaiketikin tuo vieras nainen oli tenhovoimalla lumonnut gottlantilaisen, mietti Sulikki, joka oli hyvinkin taikauskoinen. Ja hänen päätöksensä selviytyi: Einar oli Inkeristä irki riistettävä.

Kakolan mäellä kasvoi pienoinen männikkö. Sitä läheni Sulikki ja päätti sieltä pitää silmällä, josko nuoret, joita hän etsi, tulisivat näkyviin jossakin sopivassa paikassa.

Kovin hän kummastui, kun muutaman isomman puun juurella näki nuo kaksi, joita hän etsi, istuvan, selin häneen. Heidän puhettaan Sulikki pysähtyen alkoi kuunnella. Ruotsia he puhuivat, vaan Sulikki sitä jotakuinkin ymmärsi ja huomasi myös kohta, että heidän välinsä oli selvillä.

— Uusi elämä on minulle alkanut sittenkun tulin tänne, alotti Einar, katsoen suloista tyttöä silmiin.

— Sinä puhut mitä aion sanoa, vastasi toinen. Oi Einar, kuinka olen onnellinen! Isä ja emo sinua kaipaavat, jos päivänkään olet käymättä meillä. Ja itsestäni en tarvitse mainitakaan. Jo odottaessani sinua, vedet ja mantereet kirkastuvat silmissäni, ajatuksissani, miltei kuin unissa, hoen nimeäsi ja kun tulet, niin mikä riemu, ja samassa kuitenkin mikä suru, että menetän sinut taas! Vaan kerran se hetki tulee, jolloin Einarini ei enää pääse Inkeristään.

— Sitä hetkeä ei tule — kähisi Sulikki männyn suojassa.

— Sinulla on kaunis ääni, Einar, sanoi Inkeri, autuaallisesti hymyillen, katsellessaan gottlantilaista nuorukaista. Laula, niin saan äänesi suloutta nauttia!

Einar lauloi laulun, joka suomeksi oli suunnilleen näin kuuluva:

Lempi sa voimakas, Tunteitten ruhtinas, Jo ompi vallassas Sydämmeni. Entiset muistoni Kalpenit, muotosi Kun minun eteeni Ilmausi.

Oi kuinka rakastan Sinua ainian, Koko mun sieluni On luonasi. Varhain jo aamulla Oot ajatuksissa, Päivä kun päättyvi, Unissani.

Joskipa luotasi Menen ma hetkeksi, Tiedät sa kuitenkin Palaavani. Kunnes sun vihdoin saan Omistaa, ainiaan, Ei muu kuin kuolema Meit' eroita!

Sulikki oli rakastavien takaa vetäynyt, kaartaen heitä, Inkeriä vastapäätä, koska Einar oli noussut seisoalleen ja asettunut lemmikkinsä eteen ja siis kääntänyt selkänsä Sulikille. Sulikki viritti jousen, laski nuolen jäntimen eteen, tähtäsi vakavasti, ja kun laulun viime sanat olivat Einarin suusta päässeet, oli nuoli tunkeunut suloisen Inkerin rintaan.

Puoleksi tukehtunut huuto pääsi Ragnarin tyttären huulilta. Hän painoi kätensä rintaa vasten ja vaipui maahan.

Einar ei ensin voinut älytä, mitä oli tapahtunut, luuli lemmikkinsä pyörtyneen. Vaan kohta hän näki verta rupeavan vuotamaan rinnasta. Veri punasi valkoisen puvun rinnan kohdalta.

Taivaan nimessä! huudahti Einar, katsellen ympärilleen. Hän huomasi Sulikin, joka uudestaan oli jännittänyt jousen ja laskenut nuolen uraan.

— Onneton, sinäkö tämän teit? hän huusi.

— Minä sen tein ja kiitä onneasi, sinä kunnoton, jos pääset sinäkään täältä hengissä pois.

— Oma henkesi on kysymyksessä, huusi Einar. Väkijoukolla sinua takaa ajetaan ja kuolemallasi saat maksaa tämän ilkityön.

Einar polvistui, kuiskasi helliä sanoja ruohokolla lepäävälle, vaan tämän suu oli ainaiseksi tauonnut puhumasta. Epätoivon vimmassa nuorukainen nyt astui Sulikkia kohden, joka oli tullut lähemmäksi.

— Ammu minutkin! hän huusi loihtijan tyttärelle.

Samassa kajahti etäältä huuto: ohoj! Missä olette?

Ääni oli Ragnarin. Sulikki, kuultuaan huudon, kääntyi heti juoksemaan pakoon. Hädissään hän pudotti jousen ja samassa Einarkin ikäänkuin huumauksestaan heräsi ja syöksyi Sulikkia takaa ajamaan. Vaan Kammon tytär oli erittäin nopeajalkainen ja kohta Einar palasi turhalta takaa-ajo matkaltaan juuri samassa kuin Ragnar saapui paikalle, jossa onnettomuus oli tapahtunut.

Siinä näki nyt Ragnar Ulfinpoika tyttärensä kalpeana lepäävän maassa. Hän seisoi kuin patsas ensin, sitten hän heittäysi polvilleen tyttärensä ruumiin viereen.

— Inkeri, armas lapseni, vastaa! Turhaan hän vastausta odotti. — Hän nousi, hänen huulensa alkoivat väristä ja kiljahtaen kuin metsän peto, hän tarttui Einaria kauluksesta, ja pudisti häntä.

— Kerro, miten tämä teko on tapahtunut, kerro — ja heti, hän kähisevällä äänellä huusi.

— Minä olen syytön, soperti Einar.

— Minä kysyn, miten on tämmöinen teko voinut tapahtua sinun läsnäollessasi? Minulla on syytä ajatella yhtä ja toista semmoisesta ritarista, joka ei voi naista suojella. Katkerasti kadun, että uskoin tyttäreni semmoisen seuraan. — Haa! Sinä kalpenet! Kerro ja puhdista itsesi tai — kautta sieluni autuuden, — tämä käsi sinut murskaksi ruhjoo.

— Salamurhaajan nuoli hänet tappoi, vastasi Einar.

Salamurhaajan! kertoi Ragnar. — Kuinka voin sitä uskoa? Tyttärelläni ei ollut ketään vihamiestä.

Ragnar huomasi maassa jousen. Hänen muotonsa synkistyi ja hän loi Einariin ankaran silmäyksen.

— Sinä tällä jousella olet ampunut, karjasi Ragnar.

Jousen omistaja, joka samassa sattui kulkemaan ohi, matkalla Skanssiin, kuuli sanat ja poikkesi katsomaan.

— Minun jouseni! Pari päivää sitten hän sen minulta lainasi mennäkseen metsästämään.

— Minä olen, kautta sieluni autuuden, syytöin, huudahti Einar. Ragnar otti vastatulleen miehen avukseen ja Einar talutettiin Skanssiin, ja vastaväitteistään huolimatta, pukattiin pimeään, kosteaan holviin, jonka oven Ragnar sulki.

Sitten hankittiin paarit, joilla murhatun neidon ruumis kannettiin kotiinsa.

Vaikea oli Ragnarin ilmoittaa asia Kunigundalle. Tämä rupesi surkeasti huutamaan, heittäysi rakkaan lapsensa ruumiin yli eikä häntä siitä ensinkään tahdottu saada erilleen. — Ja kun hän kuuli, että Einar tämän julman teon oli tehnyt, meni onneton äiti tainnoksiin, päästen siten ainakin hetkeksi kauheista vaivoistaan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings