XI
Reading edition
Vaikka olemmekin nyt saapuneet kertomuksemme juonen päähän, tahdomme vielä luoda loppukatsauksen päähenkilöiden kohtaloihin, muuttautuen kymmenen vuotta eteenpäin ajassa. Tuomas piispa, voimakas ja järkevä, oli elämänsä parhaat voimat uhrannut taistelussa sitkeitä hämäläisiä vastaan. Vaan kun vanhuuden ja sanotaanpa myös omantunnon vaivat alkoivat häntä liioin rasittaa, hän paavilta pyysi ja sai eron virastaan ja sitten hän niinkuin usea, jonka maine valoineen, varjoineen, säilyy historian lehdillä, jäi muistelemaan menneitä, myötäkäymisen ja pettyneiden toiveiden aikoja ja hallituksen tai kansan lopputilitystapaa tämmöisissä tapauksissa. Hän ei viihtynyt pettyneitten toiveittensa muistotantereilla, vaan päätti etsiä lauhkeampaa ilmanalaa. Ja kun Benedictus Gottlannista, käydessään piispan ja veljensä Ragnar Ulfinpojan luona, oli mainittua saarta erittäin mukavaksi olopaikaksi kehunut, päätti Tuomas muuttaa sinne. Muutamana syyspäivänä hän lähti matkalle, kävi Skanssissa jättämässä hyvästi Ragnarille ja Kunigundalle, joiden elämästä valonsäde oli poistunut ja jotka nyt murtuneella mielellä elämänsä loppua kärsivällisesti odottivat, ja saapui vihdoin onnellisesti siihen saareen, jota itämeren silmäksi on mainittu.
Lauhkea ilmanala kasvattaa saarella pähkinäpuut tammen kokoisiksi. Mustasta silkkiäispuusta saadaan kypsiä hedelmiä, jopa viiniköynnöksestäkin melkein vuosittain. Kun lisäämme, että saaren ja etusijassa Visbyn asukkaat harjoittivat erittäin laajaa kaupankäyntiä näinä aikoina ja olivat tunnetut rikkaudestaan ja että kirkoille ja luostareille jotakin liikeni tuosta varallisuudesta, niin ymmärrämme, että piispan entinen asuinpaikka, hyinen Pohjola, oli jotenkin takapajulla verraten saareen, jossa Halfdan ja Einar asuivat. Mutta eipä tuokaan muutos piispan elinaikaa paljon pidentänyt. Riutuneita ruumiin voimia on helpompi parantaa kuin murtunutta mielialaa.
Tuli aika, jolloin Tuomas vaipui kuolinvuoteelle. Hän asui Rooma-nimisessä luostarissa, jossa Benedictus, entinen tuttavamme, häntä hoiti. — Marttinus ei ollut piispaa seurannut tämän nykyiseen olopaikkaan, mutta hiljakkoin hän oli saanut käskyn piammiten saapua sairaan piispan puheille.
Joka päivä Tuomas kääntelihe levottomasti ja kysyi, eikö Marttia jo näkyisi. Ja Benedictus, joka kateudella kuuli tuon ikävöivän kysymyksen, vastasi välinpitämättömästi kieltäen.
Moniaana aamuna piispa oli tavallista kärttyisämpi. Itsekseen hän puoliääneen puheli:
— Koetan joka päivä valmistautua suureen majanmuuttoon, mutta mielessäni asuu katkeruus. — Tämmöinenkö on palkka toimestani? Täällä itaruuden ja rahanhimon pesässä, eroitettuna henkisistä riennoista, saan nyt kituen odottaa viime hetkeäni — Benedictus!
Hän, jonka nimen Tuomas mainitsi, lähestyi vuodetta.
— Eikö kuulu mitään Martista?
— Ei, vastasi Benedictus. Kai hän tulee, kun ehtii.
— Hänen täytyy ehtiä. Pitääkö vielä luonnonlakien minulle kiusaa tekemän?
— Mitähän paavi oikeastaan ajattelee? hän puheli itsekseen. Kyllä hän on saanut kuulla kaikki. — Se kidutus! Ja ne asiakirjat! — Vaan minun täytyi!
Levotonna hän heittäysi edestakaisin. Sitten hän loi silmänsä Benedictus'een.
— Hän on onnellinen, koska hän on tyytyväinen, mutisi piispa. Leipä ja uni, siinä on onni useille! Mutta minulle leipä ei maistu ja unta en saa nauttia kuin levotonta, hetkittäin.
— Minua väsyttää, hän jatkoi nyt ääneen. Tahdon vähän nukahtaa. Mene katsomaan Benedictus, eikö Marttia ala näkyä.
Benedictus meni ja piispa kääntyi oikealle kyljelleen.
Luostarin ohitse kulki ajotie. Halfdan sattui siitä juuri kulkemaan, kun Benedictus tuli piispan luota.
— No, kuinka ukon laita on? kysyi Halfdan.
— Eiköhän kohta loppua tehne, vastasi toinen.
— Niin, menköön nyt tulevaan elämään; mutta sinne hän ei aarteitaan voi mukaansa ottaa.
— Mitenkä niin ynseästi puhut?
— Minä en hänelle anteeksi anna, hän kiskoi minulta suuret sakot mielinmäärin, voimatta todistaa minun mitään rikkoneen, otaksui vaan. Mutta kylläpä hänkin nyt tulee sakotetuksi ja siitä olen oikein hyvällä tuulella.
Nyykäyttäen päätään jatkoi Halfdan matkaansa.
Käytyään virkaveljiään puhuttelemassa, piispan, hänen mielestään arveluttavasta terveydentilasta, Benedictus palasi Tuomaan luo. Tämä edelleen lepäsi oikealla kyljellään. Munkki läheni vuodetta — puhui moniaita sanoja — ei kuulunut vastausta.
Kuolon uneen oli piispa vaipunut. Satamaan oli levoton laivuri saapunut elämän myrskyiseltä mereltä.
Neljän päivän kuluttua nähtiin ruumis-saatto lähtevän luostarista Visbyn kaupungin mutkaisia katuja Pyhän Maarian 11:sta sataluvulla rakennettuun kirkkoon, joka vieläkin on Visbyn tuomiokirkkona. Väkeä oli kokoontunut katujen syrjiin ja risteyksiin katsomaan surusaattoa. Kirkkoon pääsivät ainoastaan mahtavimmat perheet, joihin tietysti Halfdaninkin perhe kuului.
Latinan kielellä muuan arkkidiakoni selitti vainajan elämänvaiheet ja ansiot. Puheen ymmärsi ainoastaan hengellinen sääty. Mutta kuorolaulu se paremmin tajuttiin.
— Oi kuinka ylevää! Kuiskasi Konkordia, Halfdanin vaimo, naapurilleen. Se muistuttaa siitä taivaan ihanuudesta, johon pyhä mies nyt on päässyt. Ja Halfdan ajatteli: pappien pusseja on hän sakoilla ja ylöskannoilla pullistuttanut ja siitä nyt munkit ja papit häntä ylistävät.
Mutta Einar muisteli, noita säveliä kuullessaan, onnellisia ja katkeria hetkiään Aurajoen varrella ja huokasi syvään. Hänen pienisilmäinen, punanenäinen ja pikkusieluinen vaimonsa, tirkisteli erään saksalaisrouvan kallisarvoista päällysvaatetta ja laski ajatuksissaan, montako kyynärää hänelle olisi tarpeen ja mitä puku mahtaisi tulla maksamaan. Hän päätti heti kirkon ulkopuolella ottaa lähempiä tietoja rouvalta.
Juhlamenot päättyivät ja ruumisarkku kannettiin pois välinpitämättömän väkijoukon läpi. Ja hyvin harva Suomessa tiesi, että oli kuollut ja haudattu se mies, joka, erään runoilijamme lauseen mukaan, "kylvi tuulta ja niitti myrskyä".