ÄÄRET.
Reading edition
Kuin viipymätön virran vuo heleitä kuohuu kupliaan, niin loppumatta luonto luo, niin kulkee sukukunnat maan.
Kuvastaa kuplan tuokioon maan mahti, ilmain ihanuus on into luotu inehmoon, on elon äärten ankaruus.
Siit' on sen kirkkain riemun sää, sen murtavaisin murheen ies: niin korkeall' on määränpää, niin matalalta mahtaa mies.
Mut arpaa pisar-kohtalon me turhaks emme tuomaroi, jos kannast' alkukallion se kultahietaa hiukan toi.
Pois vierii kuplat, kulta jää, jos vähän lie, jos paljon lie; mut väylää yhä väljentää pisaran kunkin pieni tie.
Ja kaikki suurin, mit' et voi, mist' unta kaihoisaa sa näit, ja vapain, mistä viesti soi, ja kaunein, mistä kauas jäit,
sun pyrkimykses pyhin syy unt' ollut ei, sua ilku ei; niin aikain aatteet siementyy, — vei sielus, ken ne sulta vei.
Min korkeinta sun etsi ties, kaikk' elo kerran saavuttaa. Sa rauhaan astu: aamunmies käy aamunmiehelt' aikain taa.