VI.

Seuraavana päivänä oli Samilla kotonaan ikävä, niin ikävä. Hän oli taasen yksin. Äiti oli Bergissä. Jo aamulla oli hän mennyt sinne parsimaan kaikkea taasen entiselleen, vanhaan, arkipäiväisen muotoon.

Annaa oli konsulinna pyytänyt vielä huomiseksi päiväksi kasakaksi ja Anna oli lupautunut. Hervakka oli Annan ruumis ja nattelo, kun hän astui yön suussa Bergistä kotiinsa, uupunut kuin pieksetyllä koiralla. Jalatkin mielivät tampistua märjässä mätälumessa ja vaivaksi kävi Annalle kantaa hamettaan kädellään, jottei se kovin ryvöttyisi. Vähän hän oli nukkunutkin pariin, kolmeen, yöhön ja sitte päivät hypännyt kuin hurtta hautajaispuuhissa. Nyt kun ei enää ollut niistä ajateltava eikä huolta pidettävä, pääsi uupumus hänen valtijakseen. Kun hän oli päässyt kotiinsa, ei hän viitsinyt ruveta huonetta lämmittämään, vaikka pariin päivään sitä ei oltu lämmitetty, joten se oli kylmä. Ulkona oli kyllä jotenkin nuoskea sää, mutta maahan pudonnut lumi oli tuonut muassaan kylmyyttä ja kolea tuuli virutellut lämmön Annan kamarista, se kun oli niin tuulen rintamassa, kun se tuolta mereltä päin vyöryi aaltojen selässä.

Kylmän huoneen omituinen, lämpöseen ruumiseen imeyvä ilma kuivasi hien Annan ruumiista ja painautui yskää synnyttämään keuhkoihin, kun hän istuutui lepuuttamaan jalkojaan. Mannollista nukkumailmaa ei tämä ollut, mutta ei Anna enää viitsinyt huonetta lämmittää, sillä puut olivat tuolla takkusten takana huoneen alla ja yö jo oli alkamassa ja häntä niin nukutti. Tuota pikaa levitti hän vuoteen, riisuutui hieman yksisilleen ja hyppäsi kylmältä lattialta sänkyyn, minne Sami jo oli asettunut.

Aamulla Anna kiireen pikaa lämmitti huoneen, katseli Samille sopivaa syötävää ja lähti Bergiin. Sami nukkui vielä äitinsä mentyäkin ja siksi tuntuikin huone niin tyhjältä, kun hän heräsi, kun siinä ei äitiä näkynytkään. Parina päivinä oli ollut sellaista elämää ja sohinaa, kiirettä ja hoppua, juoksua ja hyppyä, herrasihmisiä ja talonpoikasia, kyökkiastioita ja kauniita huonekaluja Samilla katseltavana, ja nyt taas tällaista tyhjää, ikävää, yksinäistä! Sydänpohjaa alkoi Samilla itku kouristamaan, mutta kun hän huomasi kaapin päällä sokurileipiä, niin hyppäsi hän paitasillaan vuoteesta niiden jälkeen. Söi sitte niitä aamusydämelle, jotta mieli sisusta etomaan.

Sitte mieli lennähti takaisin Bergiin, sinne kyökin sohvalle ja Svean pariin. Svea se oli ihanin ruusu hänen muistojensa nauhassa, herttainen, tuores ja eloisa. Hänelle tuli ikävä Sveaa, sen leikkikaluja, sen suurta, keinuvaa puuhevosta ja Svean kirkkaita timanttisilmiä, joissa oli niin särkymätön kiilto.

Mutta kun hän tuossa yhä enemmän syventyi muistoihin Bergissä, niin tuli mieleen konsulin kellastunut ruumis ja sen luiset, suonikkaat nyrkit. Samia puistautti ja pelotti se. Hän silmäsi arasti ovea kohti, ett'eihän se vain tule siitä sisälle ja katse käväsi pikasesti akkunaruutuissakin. Sitte painautui hän syvemmin tyynyyn, veti peittoa päälleen, odotti jotain kauheaa ja raskasta putoavan selkäänsä ja vapisi. Siinä tilassa oli hän hetken liikkumatta ja melkein hengittämättä. Mutta kun ei mitään päälle putoavaa tuntunut hänen ruumiiseensa eikä kuulunut edes risaustakaan mistään, uskalsi hän arasti nostaa peittoa ja katsoa. Kaikki oli ympärillä rauhallista.

Hetken takaa kuului vain terävää nakerrusta ja kohta tuolta loukosta ilmausi hiiren penikka lattialle. Mutta hiirtä ei Sami peljännyt, sillä niitä hän oli nähnyt useasti yksin huoneessa ollessaan. Hiiri katseli ympärilleen, väristi hienoja viiksiään ja terävää kuonoaan. Sami kohautti peittoa ja hiiri katosi kuin pyyhkäsemällä koloonsa. Se Samia nauratti, että kun oli niin arka, ja hän itse rohkastui.

Hetken takaa nousi hän ylös vuoteesta, puki päälleen pyhä-asunsa, se kun oli tuossa tuolilla valmisna käsillä eileniltaselta jäljeltä. Ja kun hän oli pukeunut, siirtyi hän akkunaan. Nenä valui, kasvot olivat unesta kankeat ja silmissä oli räämää. Siellä ulkona oli mätä lumi ja märkä sää.

Tuolla pienet pojat tekivät lumiukkoa ja se vasta hauskaa oli Samista katsella. Vyöryttivät ensin maassa pienen lumipallon suureksi möhkäleeksi, niin suureksi, että sen sitte miehissä saivat vuovatuksi toisen päälle. Veistelivät sitä sitte käsillään ja pistivät hiilipalaset ukolle silmiksi ja luudan varret käsiksi. Alkoivat sitte ulohtaampaa syytää ukkoa lumipalloilla.

Samissa heräsi semmoinen palava halu sinne muiden joukkoon. Ei hän koskaan ollut ollut ikäistensä kanssa leikkimässä, mutta nyt hän tahtoi päästä, kun vain saisi oven auki. Ikävää oli täällä huoneessa yksin ja nuo pojat, lähiseutulaisten työmiesten lapsia, tuolla huusivat, nauroivat, viskoivat lumipalloja, jotta Samiinkin ajautui semmoinen iloinen hurjuus päästä tuonne joukkoon remuamaan, nauramaan ja viskomaan lunta. Sami oli päässyt leikin makuun Bergissä. Hän ei tyytynyt nyt täällä sisällä olemaan yksin, kun pikku pojat tuolla ulkona sellaista lystiä pitivät. Hän hypähti porstuaan, alkoi raplaamaan eteisen ovea, käänteli ja väänteli lukkoa, kunnes ovi aukeni ja hän pääsi vapaasti ulos. Ennen ei ollut Sami koettanutkaan avata ovea, vaan istunut huoneessa rauhallisena kuin lintu häkissään, kun äiti mennessään oli oven lukkoon vääntänyt. Tuores ilma nyt puhalsi niin leppoisesti vastaan ja Sami hetkeksi ikäänkuin hämmästyi vapauttaan tuossa aukinaisen oven edessä seisoessaan. Eteisen oven jätti hän ravolleen, sillä äitillä oli muassa avain.

Sitte lähti Sami mies pelkkänä ilona hyppyjalassa ulos portista. Tuossa rannan aukeamalla ne pojat temmelsivät. Ne olivat juuri valmistuneet rivissä hyökkäämään lumiukon päälle mennessään sitä palloilla syytäen.

Näki sen jo puvusta, että he olivat köyhälistön lapsia, mitkä elävät silahkalla ja leivällä jossain kosteassa huoneen loukossa. Muutamalla oli vielä, vaikka talvi oli oven edessä ja hän itse lumen kanssa hääri, musta, kulunut, iso hattureuhka, jonka katto oli puhki ja reijästä pisti ulos hiustukko. Toisella olivat raskaat, isot mustankengän saappaat, jotka häntä vaivasivat ja kangistuttivat hänen ulkopuolisia, sisällisen ilonsa ilmauksia: viimeisimpänä hän aina perässä kyntyytti. Eräällä oli koko housujen takapuoli paikkana ja siinä isossa paikassa oli vielä pieniä paikkoja. Muutamalla olivat taas siniset pumpulivaatteet ja niissäkin housujen polvet hajalla. Mutta hän se sukkelimpana joukossa reuhasi ja ikäänkuin johti tätä urheata kaartia taistelussa lumiukkoa vastaan.

Sami pysähtyi ensin kauemmaksi tarkastamaan heidän leikkiään. Pojat eivät häntä huomanneet. Hän seisoi, katsoi ja nautti. Nyt ne taas pojat järjestyivät riviin hyökkäämään lumiukon päälle. Huutaen hoilottaen he läksivät liikkeelle ja se heidän iloinen melunsa valahti Samin ruumiin lävitse hurjan kiihottavasti kuin kuuman marssin sävel taisteluun rientävän sotamiehen. Melkein tietämättään lähti Samikin yhteen joukkoon huutaen hoilottaen. Hyökkäyksen kiihkossa eivät toiset pojat häntä huomanneet, varsinkin kun hän oli jälkipuolessa. Mutta sitte kun oltiin aivan nenä nenässä lumiukkoon, huomasivat he Samin ja he lähettivät Samiin niin kysyvän katseen, että Sami ällistyi. Nyt hän vasta ymmärsi joutuneensa outoon joukkoon.

Pojista oli Sami nappikenkineen, polvihousuineen, samettijakkuineen naurettava kapine ja he kohta huomasivat, mitä hänelle sopii tehdä. Eivät he suvainneet tuollaista vauvaa, he, jotka olivat nälän ja vilun karaisemia urhoja.

— Pestään! huusi muuan joukosta.

— Pestään! säestivät toiset ja kohta lensi pari poikaa Samin niskaan.

Tuota pikaa oli Sami kumossa. Yks heittäytyi hänen päälleen makaamaan, toinen siveli hänen kasvojaan lumella ja muut vieressä nauroivat ja huusivat. Sami tunsi poskiensa kuumina palavan, kasvojaan hierottavan märjällä lumella ja raskaan painon niskassaan. Jo helpotettiin hänen löylytystään. Sami kohousi ylös ja oli harmista haljeta. Hän huusi niin kirvelevästi, piti käsiään tonkkina ja oli kuin vaivaisukko maalaiskirkon oven pielessä, minkä päälle on lunta satanut vuorokauden toista. Ja hänen samettivaatteensa ne vasta siivossa olivat. Mutta toiset vain nauroivat ja ilakoivat hänen ympärillään kuin pienet pirut. Se sai Samin sapen kiehumaan. Hän sieppasi maasta kivimukuran ja viskasi sen suurimman mölyäjän kasvoja kohti. Lähti sitte juoksemaan kotiin päin. Mutta lyöty seurasi perässä. Sami juoksi sydän kurkussa ja takaa-ajavalla olivat raskaat kengät. Sami kerkesi juuri päästä kotinsa portaille, kun toinen sai hänet kiini. Sami kyyräysi ovea vasten, mutta toinen rupesi häntä siinä mukiloimaan. Se sysi häntä ovea vasten, antoi lyöntejä kahta puolta korville ja ravollaan oleva ovi mennä lipsahti lukkoon. Aikansa pieksettyään lähti hän pois.

Samin ruumis kuumana kiehui ja verta tuli nenästä. Ja voi sitä itkua, minkä hän päästi, kun toinen oli mennyt! Siinä parkunassa olivat kaikki tuskan ja kärsimyksen puoliäänetkin ja vielä voimakkaammaksi se kohousi, kun hän näki, ettei hän pääsekään sisälle. Hän jyskytti ovelle, mutta kukapa siellä sisällä aukasi. Hän istuutui portaille ja nyt tuli mieleen hänelle, että mitä äiti sanoo. Liatut vaatteet, omin lupinsa meno ulos ja kaikki muu muodosti sellaisen hämmennyksen Samin aivoissa, ettei hän voinut muuta tehdä kuin itkeä. Ja hän vihasi noita poikia, niin tulisesti vihasi, että hän olisi rautasilla vitsoilla niitä ruoskinut.

Talonemäntä kuuli Samin itkun ja tuli katsomaan. Omalla avaimellaan päästi hän sitte Samin sisälle. Ja siitä tunsi Sami sanomatonta helpotusta.

Päästyään sisälle tuli Samille mieleen, ettei hän kerro äidille ollenkaan tästä. Piiskaisi vain häntä. Mutta noiden poikien vihollinen hän olisi aina, sillä ne olivat olleet hänelle niin pahoja, niin pahoja.

Ja tästä päiväsiä alkaen sai Sami sen mielen, että hän on jotain toista kuin nuo repaleiset työmiesten lapset. Niille hän ei voinut muuta tehdä kuin vihata niitä.