IV.

Anna oli muuttanut uuteen asuntoon, sillä hänen oli täytynyt saada suurempi huone, kun oli alkanut silittämään vaatteita. Jo kuudetta vuotta oli hän sitä hommaa pitänyt, ja melkoisella menestyksellä. Hän sai työtä, kun teki sen hyvästi ja säännöllisesti. Ja säännöllisyys oli yksi Annan hyviä puolia.

Hän asui nyt toisessa päässä kaupunkia rantapuolella, missä oli aava meri selkineen vastassa. Talo ei ollut mikään suuri, vaikka maata kyllä oli laajalti. Mutta se oli enemmäkseen rakentamatonta tonttia, tuollaista autiota, korkealla lauta-aidalla erotettua maata muiden ihmisten tiluksista. Tämän kartanon päällä ikäänkuin lepäsi kaamottava tyhjyys, jotta se pimeinä aikoina mieli lapsia pelottamaan niin että ne sydän kurkussa juoksujalassa riipasivat sen ohi. Keväisin oli puoli kartanoa likaveden alla, jotta vanhat, kallistunut alahuoneet uivat siellä veden keskellä. Kun kaupungin sydämmessä kartanot oli rakennettu umpeen tilavia suojia uudenaikaisten piirustusten mukaan suurilla, valoisilla akkunoilla, kaksipuoleisilla ovilla, pitkälle ulottuvilla räystäslaudoilla ja varustettu rautakatoilla ja muilla meidän vuosisatapuoliskon keksinnöllä, oli tämä talo kaupungin laidassa muistomerkkinä jonkun muun sisarensa kanssa siellä täällä syrjässä menneestä rakennusmallista. Se oli laudoittamaton hirsirakennus korkealla, hakkaamattomalla kivijalalla, ränsistyneillä seinillä ja pärekatolla, missä yksi ja toinen päre oli kohollaan, pienillä, kuusiruutuisilla akkunoilla, joissa lasit olivat ilmojen kellastuttamat ja värittämät violetin karvasta helakan kellervään. Pienistä vinninakkunoista rakennuksen päissä oli joku ruutu särjetty ja riepu tupattu sijaan. Talon omisti muuan vanha piika, jonka isä, satulamaakari, oli hirttäytynyt talon vinttiin.

Hänellä oli pari hyyryhuonetta, isoa ja kookasta kammiota. Toisen oli Anna hyyrännyt ja toisessa asui muuan ompelijatar.

Anna oli koettanut oikein puhdistamalla puhdistaa huonettaan, jotta ei hän sen likaisuuden tähden kadottaisi työtään. Hän oli valkaissut katon ja seinät sekä vanhan, halkeutuneen uunin ja kesäisin piti hän aina kuusenhavun palaisia eteisen ja huoneen lattialla, jotta ne poistivat liian hajun, jota joskus lämpöisimmällä ja hikevimmällä säällä tunkeutui tuolta vanhan piian puolelta, hänellä kun oli liian monta kanaarialintua häkissä omassa huoneessaan.

Ulkona — nyt oli lokakuun loppupäiviä — oli kuiva ja kylmän purema sää. Kolakkuus imeytyi kuin happi tiiviisti ilmaan. Jäätyneet lehdet, joita varisi lähellä olevan kartanon puista, lentelivät keveinä kovaa ja karua maata pitkin. Kostea kuura peitti nurmikot ja kylmä oli ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui raskaana tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä nystyröitä jäänriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli laskeutunut ja kivikkokarit koljottivat paljaina kylmän ulapan keskellä. Jäinen jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin kuin pussissa.

Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja lämpiyvästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen kasvoistaan ja nenän päässä melkein lakkaamatta majaili täyteläinen hikiherne. Hänellä oli lava asetettuna kahden tuolin seljän päälle ja verhottu paksulla vaatteella, jonka päällä hän silitti vaatteita. Vieressä oli silitysuuni, minkä rautaisella kupeella hehkuvat luodit odottivat vuoroaan. Aina hän sirotti vispilällä vettä rutikuiviin vaatteisiin, jotta ne vähän kostuivat ja lykkäsi niitä sitte moneen kertaan raudoilla. Hiukan kosteat vaatteet höyrysivät ja antoivat oman hajunsa, kun kuuma rauta niihin painautui. Nuora meni huoneen poikki ja siinä riippui vielä silittämättömiä vaatteita: herrojen kiiltopaitoja, valkeita rouvain hameita, kauluksia, mansetteja ja sen semmoista. Yksi ja toinen piika niitä oli tuonut ja silloin oli Anna ne tuohon nuoralle viskannut.

Hänellä oli kova kiire, sillä oli iltapäiväksi jouduttava tarjoojaksi muutamiin pieniin häihin ja huomenna oli mentävä valmistelemaan taas suurempia hautajaisia Bergille, jossa itse konsuli oli kuollut. Tuon pidoissa valmistelijana ja tarjoojana kulkemisen tähden oli Annaa ruvettu oikein erityisesti Pito-Annaksi nimittämään. Joutusana koetti hän nyt silittää hiukan eteenpäin kyyräyneenä vaatteita, posket hehkuvina ja hiessääa avopäin. Kiehkura otsalla oli valahtanut alemmaksi kasvoille, joissa jo näyttäytyi hienoja, kypsymättömiä viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eikä kauneutta, vaan alkavan kulmikkaisuuden ensimmäisiä piirteitä. Tuoreus jo pyrki kuivumaan hänen kasvoistaan, mutta vielä oli liikkeissä sulavuutta, jotta ei silmää tympäissyt häntä nähdä eikä hänen olemuksensa herättänyt myösimistä.

Sami leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissaan, jotka Anna oli saanut Bergin konsulinnalta. Ne olivat vielä vallan hyvät, vaikka polvet olivatkin vähän hankauneet ja etupuoli koltusta oli menettänyt värinsä siihen tippuneiden nesteiden voimasta. Nämä olivat arkivaatteet, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli herrasväeltä saanut. Mutta pyhävaatteina oli Samilla samettinen puku, jonka Anna itse oli laittanut. Hän tahtoi, että Samin piti olla siististi vaatetettu niinkuin herraslapset, ja herraslapsihan se Sami olikin. Silitetyn, valkoisen, leveän lasten kaulustan asetti Anna hänelle sunnuntaisin kaulaan ja nappikenkiin napitti lyhyeillä polvihousuilla.

Tuossa Sami rypöi lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli niitä riveihin pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne uuteen asentoon. Hän oli vaipunut leikkiinsä puhellen hengettömille tinapalasille kuin olisivat ne olleet tajullisia. Sami oli nyt kuudennella ja selvästi erotti, että hän oli isänsä näköinen: pitkät, kesakoiset kasvot, silmät pienet ja tirrottavat. Paksut huulet olivat melkein aina auki ja räkä tavallisesti valui nenästä.

Aina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän sen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei rytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin tuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä kovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi rauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään sormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.

Saatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti Anna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin. Tästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä liikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen vyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen vasta perillä. Nyt alkoi Sami kärttämään mukaan, sillä väliin oli hän saanut olla muassa, kun Anna oli tutumpain rouvien pitoja puuhaamassa. Mutta tämän illan emäntä oli Annalle jotenkin outo. Anna ensin hyväillen kielsi Samia, mutta poika ei ottanut uskoakseen lempeistä kielloista, vaan kärtti kahta kovemmin. Anna kielsi jyrkästi, mutta silloin alkoi Sami kirkumaan. Anna löi poikaa keveästi, multa sekös Samia sapetti. Hän paneutui lattialle pitkäkseen; potki ja vyörytteli siinä kirkuen suun täydeltä. Nyt Anna suuttui. Hän otti vitsat oven päältä ja uhkasi niillä Samia. Poika herkesi yhtäkkiä uhkamieliseen äänettömyyteen ja alkoi nyyhkien pureskella kynsiään loukossa mutruilevat ilmeet kasvoissaan. Se oli niin salaperäisen sapekkaan näköinen ja katseli karsaasti äitiään loukosta, kun hän tuossa peilin edessä asetti huiviaan päähänsä. Kun Anna lähti ovea kohti, alkoi Sami taas puhkuilemaan. Anna heitti vihaisen silmäyksen häneen, sillä häntä itseäänkin kovasti suututti tuo poika. Kun oli kiire, niin alkaa sen kanssa häksäämään!

Anna otti päällysnuttunsa oven pielestä ja lähti. Mutta nytpä Sami parahti ääneen. Hän kiljui, huusi, parkui, jotta seiniin vastaili, vaan Anna löi vain oven lukkoon. Sami juoksi ovelle, potki sitä ja kirkui kuin olisi häneltä kaulaa leikattu.

Annan olisi tehnyt mieli palata takaisin antamaan kirkujalle oikein lämpimät vitsat, mutta aikaa ei enää ollut, sillä vaatteiden silitännässä oli se jo kulunut liiaksikin ja häihin täytyi joutua vähän ennemmin kuin vieraat tulivat. Vielä kadulla mennessäänkin kuuli Anna Samin huudon, mutta myrkkymielellä hän meni vain etukumarassa eteenpäin.

Puhkuen kulki Sami ympäri huonetta ikäänkuin etsien esinettä, jolle puskisi vihojaan. Tuossa sattui silmiin kolmijalkainen paperihevonen, sellainen pahvikoni, jollaisia annetaan herraslapsille jouluksi ja muiksi juhliksi. Äiti sen oli saanut kolmijalkaisena eräältä rouvalta Samille leikkikaluksi. Nyt Sami tuossa paikassa repi sen, ruhtoi tuhannen mäsäksi ja sirotteli palaset pitkin lattiaa. Se oli jonkunlainen tyydytys hänen sappeuneelle pikku sydämmelleen ja hieman tyytyväisempänä siirtyi hän katselemaan ulos akkunasta. Suuret kyyneleet vielä täyteläisinä valuivat hänen poskillaan ja nenän alus oli märkä. Mutta tuntui se jo itkua helpottavan.

Tuo akkuna se oli aina hänen hupinsa, kun hän oli yksinään huoneessa. Ja usein saikin hän olla yksinään, sillä väliin oli äiti päiväkausia poissa.

Siellä ulkona oli kylmä — hyi kun siellä oli kylmä! Taivas oli paksu ja tiivis; koko luonto kuin raskas verinen ihminen, joka odottaa halvausta minä hetkenä tahansa. Ja tuo raaka ilma alkoi joutumaan yhä kiivaampaan liikkeeseen, sillä kovin alkoi puhaltamaan pohjoisesta. Näytti kuin aikoisi tuuli repiä rikki alaalla majailevat raskaat pilvet, joissa jo oli yltäkylläinen varasto lunta.

Sami kapusi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi istumaan tuolille ja katsoi, miten siellä ulkona syysmyrsky oli synnytystuskissaan. Tuuli temmelsi. Rikat ja roskat pani se hyppimään vinhaa piiritanssia. Se oikein repimällä repi rikki paksua taivasta, ulvi kattolaudoissa, vihelsi piippujen pielissä ja aina ikäänkuin bassoksi tärisytti huoneiden ruutuja. Pieni lautaportti lonkkui niin soinnuttomasti.

Seinäkello löi. Se herätti Samin sitä katsomaan ja hänen silmänsä viivähtivät kellontaulun kuvassa, mikä esitti poikaa ottamassa kukkakimppua ja kai samalla hyvästiä tytöltä. Kannassa oli vene ja siihen kai oli pojan määrä mennä. Väripilkut olivat oikein silmäänpistävät pojan poskilla ja ujouden eljettä oli koitettu saada tytön kasvoihin. Tytöllä oli sininen hame, ruutunen röijy ja paljas kaula. Pojalla oli ankkurihattu päässä, hiukset kellervän kiharat ja väljä merimiehen pusero yllä. Ja siinä ne ottivat toisiltaan hyvästiä. Sami oli katsonut tuota kuvaa tuhannet kerrat ja aina uudella nautinnolla. Se oli sentään kaunis kuva! Nytkin Sami sitä katsoi kauvan, sillä saapuvan illan hämyssä oli siihen ajautunut tummempi karva, jotta se hänestä näytti erillaiselta kuin aamupäivällä, jolloin siinä auringon säteet olivat hetken leikkineet heleää leikkiään.

Jo alkoi hämärä uuvuttamaan Samia. Tuuli valitti niin äänekkäästi akkunapielissä ja käytti piippuja huiluinaan, joista lähti yksiääninen: huu-iiii. Sitte seurasi raskasta sihinää, sillä lumiräntää alkoi tippumaan taivaalta.

Sami oli uninen. Hän kiipesi sängyn päälle pehmoisten makuuvaatteiden väliin ja nukkui sinne pian raskaasti. Hän uneksi ääneen ja potki jaloillaan. Seinällä naputtava kello kävi kiivaasti ja terävästi, mutta se oli ikäänkuin tahtia tuolle mykälle elämälle huoneessa.

Yöllä kun Sami heräsi, oli pimeys kaikkialla vallan päällä. Hän aristui unesta havahtuessaan ja alkoi itkemään. Mutta samalla tunsi hän olevansa äidin vieressä vuoteessa ja se tieto häntä hyvitti. Äiti, joka heräsi hänen itkustaan, äännähti jotain, ja se vielä enemmän Samia tyynnytti. — Nuku pois, lapsi! sanoi äiti hänelle ja se oli täysi unen signaali Samille.