XVIII.

Oli huuruinen maaliskuun päivä, ja nyt oli ylioppilaskirjoitusten määrä alkaa. Ilmassa oli vielä kuivaa pakkasta, vaikka aurinko jo oli saanut säteihinsä täyden heleyden. Talvipakkasessa odotettiin opettajia tuleviksi. Nyt ei edes päässyt sisälle lämpöisiin luokkahuoneisiin, sillä ne olivat lukossa. Ja näki miesten päältä, että tänä päivänä tapahtuisi jotain erinomaista. Sukkeluudet eivät luistaneet, vaan olivat nuorukaiset hajamielisiä ja ajatuksissaan. Levottomuuden piirre oli useimpien kasvoissa ja lausuttiin jos jonkinlaisia arveluita.

Edellisenä iltana oli pidetty yhteinen kokous, jossa oli sidoututtu auttamaan toisiaan niin paljon kuin mahdollista. Punssia oli vielä vakuudeksi maistettu. Oli ollut kokouksessa Samikin, sillä Sami oli luokan melkein paras matemaatikus; ja häneltä täytyi saada vakuutus avustuksestaan. Erityisellä huolella ja huomiolla olikin siellä käännytty Samin puoleen. Ja Samin rinnassa silloin vielä kerran välähti tuo jo aikoja sitte kadonnut oman arvon tunne, vieläpä siihen määrään, että kun Jori erittäin ystävällisenä lähestyi Samia täysinäinen punssilasi kädessä tarjotaksensa sitä Samille, rohkeni Sami kieltäytyä sitä juomasta.

Vielä nyt tässä koulun kartanolla koetti Jori kaikessa hiljaisuudessa todistaa, että tässä tilaisuudessa voi lähimmäisen rakkaus näyttää kauneimman puolensa. Ja sitte korvaan sipisemällä muistutti Jori Samille niistä mustista vaatteista.

Samassa tuli pari opettajaa ja joukko pääsi huoneisiin. Tuossakin päällysvaatteita riisuttaessa lähetti Jori Samiin silmäyksen, missä oli paljon sisällystä. Samia mieli jo hänen hätäileväisyytensä naurattaa, mutta silloin katsoi Jori häneen niin halveksivasti ja harmillisesti kuin olisi tahtonut sanoa: kyllä vielä muistat, jos nyt et auta. Nyt kerrankin oli Sami herra ja Jori orja, ja sekin se tahtoi Samia huvittaa.

Kun heidät asetettiin eri pulpetteihin, mies kuhunkin, koetti Jori päästä Samia niin likelle kuin suinkin. Mutta toinen opettajistapa vei hänet aivan toiseen päähän huonetta, ja se oli syntinen se silmäys, minkä hän silloin loi opettajaansa. Sami kyyräytyi pulpettiinsa ja odotti, mitä piti tulemaan. Jori iski silmää, kun opettajat eivät huomanneet, pulpetistaan Samille vielä sillä varmistaakseen, että häntä Samin pitäisi auttaa. Jorilta ei tavallisesti luistanut matematiikka eikä latina, ja tuskin hän osasi virheettömästi kirjoittaa suomeakaan. Ei kumma, että mies hätäili!

Niin hiljaista oli huoneessa, että kuului kellon äänekäs naputus. Juhlallisina olivat opettajat, aivan juhlallisina. Eipä heidän juhlallisesta muodostaan puuttunut muuta kuin musta puku ja valkoinen huivi. Nuo suuret sinetit kirjeiden päällä, jotka kaikkein nähden aukaistiin, nuo erityisellä käsipainolla painetut paperit ja koko tuo homma hajahti niin juhlalliselta, mikä sai alkunsa jostain yläilmoista.

Latina se nyt oli kirjoitettava. Pidettiin pöytäkirjaa, milloin kirjoitus annettiin, minuutin päälle, ja muutkin vähimmätkin tapaukset siihen merkittiin. Joku kirjoitteli välinpitämätönnä, joku levottomana pulpetissaan pyöri posket kuumina, joku toljotti ajattelevaisena eteensä. Jorilla melkein hiki otsalle kohousi ja tuon tuostakin heitti hän hätäisen silmäyksen Samiin. Mutta Sami vain kirjoitteli omissa ajatuksissaan ja se pani Jorin myrkkyjä mielessään hautomaan, että kun hänestä ei huolinut yhtään. Jori penkoi suuttuneena sanakirjoja, joita hänellä oli kokonainen kasa, ja aina uusia lainaili hän opettajan välityksellä kumppaleiltaan. Hänellä näytti nyt tällä hetkellä olevan halu päästä ylioppilaaksi, nyt jos koskaan. Mutta sanoja ei häneltä tiheään paperille putoillut.

Sami nousi ylös ja meni juomaan virkistyksekseen muutamalla pöydällä olevaa vettä. Jori työntyi perään ja alkoi sipisemään Samille. Hänen sipinänsä oli kuumaa ja hätäistä, jolla hän koetti yhdellä suun purkauksella hankkia kaikki tiedot tuossa muka vettä lasiin kaataessaan.

— Tahtooko Fellman, että minä merkitsen hänet pöytäkirjaan tai ajan suorastaan ulos! kuului samalla toisen opettajan kova huudahdus.

Jori vavahti säikähtyneenä tuosta seljän takaa kuuluvasta äänestä ja punerva hehku purppuroi hänen kasvoillaan, mutta apua ei hän kerjennyt Samilta saada.

Oltiin taas hetki. Vitkaan siirtyivät viisarit kellon taululla. Pölyhiukkaset alkoivat elämään heleässä maaliskuun auringon säteessä. Jori istui nyt hetken paikallaan kuin jäätyneenä asemassaan, istui ja mietti. Mutta mitä? Sitä, että hän on tuomittu tässä pelissä; ei tarvitse enää koettaakaan, sillä ei siitä mitään näy tulevan. Opettaja oli kovasti puistanut päätään silmätessään hänen latinankirjoitukseensa, mitä vasta oli kaksi ja puoli lausetta.

Sami katsoi ylös ja kohtasi samalla Jorin katseen, missä oli jo nöyrää rukousta. Se häntä säälitti. Hän alkoi kirjoittamaan toista konseptia ja aikoi uhalla millä tahansa saada se Jorille. Mutta miten saada se? Opettajien silmät olivat tänään paljon valppaammat kuin ennen ja sukkelaan käänteleivät he ympäri. Ja jos joutuisi kiini, se olisi kauheaa! Omasta puolestaan oli Sami jo aivan huoleton. Hän oli kirjoittanut kirjoituksen ja toinen opettajista oli sen luettuaan nyökännyt päätään ikäänkuin huomaamattaan. Hänellä oli hyvää ja joutilasta aikaa ja sentähden ryhtyi hän pitkällisiin puuhiin kaikessa salaisuudessa Jorin auttamiseksi. Hän oli ottanut mukaansa venäläisiä, paperipäällisiä makeisia. Muutamasta sellaisesta riisui hän paperin, laittoi latinankonseptin sellaiseen pieneen sykkyrään kuin itse makeinen oli muodoltaan ja pani sen sitte huolekkaasti paperin sisään. Kummatkin opettajat puhelivat selin häneen ja hän ensin mietti viskata tuon mukavan makeisen Jorille. Mutta kun hän tarkemmin aprikoi, niin ei hän uskaltanutkaan. Se olisi liian uhkarohkea koe ja voisi mennä aivan turhaan ja turmioon.

Nyt katsahti Jori häneen ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Ja opettajat olivat selin häneen. Sami tunsi hetkistä halua heittää sykkyrä Jorille ja Jori jo kerkesi lukea Samin silmistä, että jotakin oli Samilla tekeillä hänen auttamisekseen. Sami oli kovasti jännityksessä ja hän osoitti Jorille makeista. Jori ymmärsi, iski kuumeentapaisesti ja houkuttelevasti silmää Samille. Ja Sami heitti kuin heittikin kumartuen pulpetin alitse Jorille sykkyrän. Mutta sykkyrä oli kevyt, se jäi välille. Jorin silmissä oli sellainen syvä harmi, kun hän katsahti Samiin. Mutta Sami tuossa paikassa katosi pulpettinsa alle. Hänellä sydän takoi ja veri kuumana ruumiin pinnalle virtasi, kun hän konttasi pulpettien alitse, otti sykkyränsä, sillä muut oppilaat eivät olleet heidän vehkeitään huomanneet, ja heitti nyt sen sieltä alta Jorin pulpettiin päin. Se meni määräpaikalleen, pysähtyi kauniisti Jorin pulpetin alle ja Sami huomasi huonosta asemastaan, että Jorin mansettikäsi pistäytyi sitä ottamaan. Heti palasi hän kontaten ja hätääntyneenä takaisin ja omaan pulpettiinsa kohotessaan oli hän niistävinään nenäänsä ja muka sitä varten oli alas kumartunut. Mutta opettajat puhelivat vielä selin häneen, näytti kuin he jo koulupäivän lopussa olisivat väsyneet noihin sukkeloihin käänteisiinsä, joilla ei mitään saavutettu, ja Sami istui taas entisessä asemassaan pulpetissaan. Mutta Jori oli pelastettu ja Sami tyytyväisenä näki paikaltaan, miten intohimoisesti Jori ryhtyi kirjoittamaan latinaansa.

Toisina kirjoituspäivinä sai Sami vielä autetuksi Joria ja melkein samallaisilla keinoilla. Mutta säkkyröihin pani hän silloin mukaan hienon lyijypalasen, jotta ne paremmin lensivät. Jorilla ei ollut muuta vaivaa kuin koettaa tiheään ähöstetyistä paperilapuista saada selvää kun alkoi niistä omiin papereihinsa kirjoittaa.

Kirjoitukset päättyivät siten, että kaikki muut pääsivät, paitsi pari pyrkijää. Jori ja Sami olivat niiden joukossa, joille akateeminen portti oli jo ravollaan.

Ja sitte seuraava kevät se oli hauskaa, vaikka työtä olikin paljon. He ylioppilaskokelaat olivat päivän sankareita ja kaikkein yhteinen huomio oli kääntynyt heihin. Saminkin sieluun ajautui keveyttä ja hän todella nautti nyt elämästä, sillä hauskalta se tuntui olla ylioppilaskokelaana, kun toveruuden henkikin nyt lämmittävämpänä kasteena laskeutui hänenkin päällensä.

Mustat vaatteet yliopistomatkaa varten laittoi hänelle Jori siten, että raatimies Fellmanin vanhasta mustasta puvusta muodostettiin hänelle puku; mutta Jori sen vanhempainsa silmissä antoi Samille lahjana, tuota köyhää ylioppilaskokelasta auttavana almuna, sillä ei heidän välipuheestaan ollut tiennyt kukaan muu kuolevainen eikä Jori sellaista olisi vanhemmilleen tahtonut sanoakaan. Ja kun lähtöpäivä tuli, niin toi Bergin piika sinne pirttiin Samille kukkakimpun — Svealta. Se oli anti, jonka arvon Sami kyllä käsitti. Ei hänen tarvinnut ruveta mitään hourailemaan sen perustuksella, sillä Svea oli nyt niin varmasti Jorin kahleissa kuin magneetti on raudan. Ensin Sami mietti, että olihan se silti Svealta kaunis todistus entisestä lapsuuden tuttavuudesta, mutta kun hän kohta sai kuulla Svean laittaneen sen konsulinnan pyynnöstä, niin aleni sen arvo Samin silmissä paljon, kovin paljon. Rouvat nimittäin olivat taas hommassa ja avulijaita Samille, niin nyt kuin silloinkin, kun Sami ensimmäisenä pääsi ulos tanttein koulusta.