XX.

Oli aamupäivä, kun Sami pääsi kotiinsa. Anna tuli hyvilleen, kun näki poikansa, mutta Samiin kohousi vastenmielinen tunne pirttiin astuessaan. Miten se sentään oli mitätön ja kelvoton tämä pirtti ylioppilaan asunnoksi! Sami katsoi inholla mustuneita leipitankoja katossa ja näki Annan rukin tuossa keskilattialla kojeineen kuin puhuvimpana todistuksena asunnon, Annan ja — hänen itsensä huonoudesta. Samista tuntui kuin pitäisi täällä pirtissä tomua hengittää kirkkaan ja kuultavan Helsingin ilman sijasta, johon hän jo niin oli kerennyt perehtyä. Hän oli taas kuin häkkiinsä palautettu lintu, mikä oli päässyt hiukan lentää pyrähtämään hurmaavassa kevätilmassa. Ja häkin ovi oli suljettu, hän oli taas entisessä pirtissä, missä joka seinähirsi puhui isättömän lapsen muistoja. Entinen raskaus tunki nyt kahta tuntuvampana hänen sieluunsa, kun hän oli jo ehtinyt niin paljon maistaa riemun ja onnen elämää.

Anna oli vanhentunut ja hän oli jo täysi eukko, minkä ruumiin suhteissa ei ollut sopusointuisuutta, vaan yksi ruumiin osa teki kulman siellä, toinen täällä. Ja kun hän tuossa ruojuspieksuissaan harmaine villasukkineen hääri kahvia Samille hommaten muka myhäilevä hymy kasvoilla, tuntui Samista vaikealta sanoa häntä äidikseen. Anna oli tavallisen pyykkiakan kontistunut kuva ja hän, niin hän oli sen — lapsi.

Mutta Anna oli iloissaan, kun Sami oli kotiin tullut. Hän kyseli Helsingistä, yliopistosta, professoreista, pääkaupungin rouvista ja paljonko siellä vaatteiden pesettäminen maksaa. Sami vastasi kysymyksiin kuin virkamies yleisölle ilman lämpöä, ilman sydämmellisyyttä, sillä hänellä oli muuta niin paljon miettimistä. Tämä musta pirtti tuntui hänestä iloisen tulevaisuutensa hautaholvilta ja Anna ensimmäiseltä sen ruumisarkulle multaa heittävältä. Ja Samille tuli jo mieleen, että jos nuo uudet toverit tuolla pääkaupungissa olisivat tarkoin tunteneet hänen syntynsä ja olentonsa juuret, niin tuskin ne olisivatkaan hänelle olleet sellaisia, sillä ne olivat varmaan luulleet häntä paremmaksikin.

Anna toimitti hetimiten Samia menemään sanomaan konsulinnalle terveisiä, mutta Sami ei ollut niin kiireissään. Hän tahtoi ensin vapautua noista katkeroista muistoista ennenkuin menisi konsulinnan pakinoille. Pitäisihän hänen nyt jo osata esiintyä täytenä miehenä, kun kerran yliopistossa jo oli ollut, mutta semmoisena hän nyt voisi kaikista vähemmin loistaa, kun mieli oli niin sysinen. Ja tavallista enemmän se vaatisi rohkeutta nyt tuo konsulinnan luona käynti, sillä kai siellä tulisi myös kysymys opinnoista ja silloin pitäisi olla selvät vastaukset.

Sami mietti hiukan unesta virkistyvänsä ja nakkautui sohvalle maata ryypättyään ensin kahvia. Hän valitti Annalle olevansa matkasta väsynyt. Anna heti haki tyynyn Samin päänaluseksi ja hänellä oli niin sanomattoman hauska olla, kun Sami oli tervennä palannut. Ja jotakin herrahtavampaa ja miehekkäämpää oli Samiin tuolla pääkaupungissa tullut, se pisti heti Annan silmään. Hänen äänensä oli karkeampi, kasvonsa verekkäämmät ja käytös varmempi, melkeinpä hieman käskevä.

Venähti jälkeen päivälliseen asti ennenkuin Sami laittautui konsulinnan puheille. Mutta nyt olikin hän mielestään siihen sopivampi. Uni oli tuonut silmiin kirkkaan kiillon, kasvot olivat tuoreemmat ja koko mies vetrempi kuin aamupäivällä. Hän harjasi hyvin vaatteensa, kiillotti saappaansa, Anna olisi siihen toimeen tarjoutunut, mutta Sami esti hänet siitä, ja suki tukkansa. Hän tahtoi saada päälleen jotain kunnioitusta herättävämpää, sillä hän oli jo mielipiteiltään vakautunut ylioppilas.

Ja hän lähti ja meni verannan kautta. Tuli eteisen ovelle, soitti ja avaamaan tuli Svea.

— Oo! Helsinkiläisiä!

— Hyvää iltaa! Terveisiä Helsingistä! Saanko minä kysyä, onko konsulinna Berg kotona?

Sami oli mielestään niin suurmaailmallinen ja itsekin ihmetteli käytöksensä varmuutta. Svea päästi hänet edellään menemään saliin, käski istuutua ja haki konsulinnan. Konsulinna tuli hymy huulilla ja oli niin herttainen kuin ainakin suositulle vieraalleen. Kätteli ja nauroi ja Sami koetti kumarrella parhaan taitonsa mukaan.

— Minä olen kuullut äidiltäsi, että sinä olet hyvin siellä Helsingissä viihtynyt, alotti konsulinna puhetta ja Svea kysyi, saako hän tarjota tupakkaa. Sami kieltäytyi kohteliaisuuden vuoksi polttamasta.

— Kyllä minä olen viihtynyt. Helsinki on jo europpalainen kaupunki ja yliopistossa on varsin hauska olla. Professorit niin herttaisia ihmisiä, toisista ylioppilaista saa pian paljon ystävällisiä tovereita ja sitte nuori mieli pian riemastuu kaikista uusista pyrinnöistä ja halusta saada pala palalta rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

Sami nautti onnistuneesta puheestaan, konsulinna katseli mielihyvällä häntä ja Sveakin seurasi osaaottavasti Samin puhetta.

— Ja sitte se innostus ja aatteiden ylevyys, mikä nykyään nuorten ylioppilaiden mieliä kiihottaa!

Sami mietti jo muuttaa puheensa suomeksi, mutta hän ajatteli, että ehkä se olisi liian epäkohtelijasta.

Kuului taas heläjävä soitto eteisestä. Konsulinna käski kahvia tuovan piian mennä päästämään, mutta Svea kerkesi jo ennen mennä. Ja kohta tuli hän saliin Jori Fellmanin kanssa.

Jori teki täyden herrasmaisen kulmittoman kumarruksen konsulinnalle, mutta nyökäytti Samille vähän päätään itsetietoisen kankeasti.

— Kas Jori Fellman! Tervetuloa! Tervetuloa! Oletko sinä tullut yhdessä Samin kanssa Helsingistä? kysyi konsulinna ja oli kuin itse ihastus nähdessään Jorin.

— Sitä kunniaa ei minulla ole ollut. Minä saavuin kaupunkiin toissa päivänä, puhui Jori Samiin katsomatta.

Konsulinna kummastellen katsahti kumpaankin ylioppilaaseen ja Svea veti suutaan hiukan hymyyn. Ja se teki Samille pahaa. Hän oli ollut kuin kuumilla kivillä koko Jorin ajan ja nyt teki hänellä mieli päästä pois tästä seurasta. Svea ei ollut häntä enää näkevinäänkään, kun Jori oli tullut, ja konsulinna kaikella huomaavaisuudella kääntyi Jorin puoleen. Ja olikinhan Jori silmälle sopiva mies: uusimmassa pääkaupunkilaisessa kuosissa, jonka räätälin sakset olivat taitavasti valaneet, koko mies pyörekästä kohtelijaisuutta, kasvoissa nuoruuden täysi terveys ja voima ja sitte tukka ja silmät sellaiset, jollaisia jokainen nuori mies itselleen toivottaisi. Ja hänen käytöksensä oli niin huoletonta.

Sami saatuaan kahvikuppinsa juoduksi, teki poislähtöä. Konsulinna häntä kohtelijaisuuden vuoksi esteli, mutta Sami sanoi pitävänsä mennä vielä Tessmanille tänä päivänä. Ja niin hän lähti.

Kun Sami pääsi ovesta ulos, kysyi konsulinna Jorilta, että ovatko he suutuksissa toisilleen, Sami ja Jori.

— Kaikki entiset luokkatoverit ovat Samista luopuneet, vastasi Jori.

— No — miksi?

— Hänestä on tullut kova fennomaani ja sitte —

— Ja mitä sitte —? kysyi konsulinna tulisuudella.

— No niin! Minä ajattelin vain sanoa, mutta ehkä on moitittavaa kannella entisestä luokkatoveristaan — vaan kun tiedän konsulinnalta Samin saaneen lukukausirahoja, niin ehkä on velvollisuutenikin sanoa, että Sami ei ole käyttänyt niitä rahoja oikein —

Jori heitti toisen jalan toisen päälle ja otti huolettoman asennon.

— Vai sillä lailla! huudahti konsulinna vihaisesti.

— Onko hänestä tullut juoppo? kysyi Sveakin niin kiivaasti, että Jori kummissaan katsahti häneen.

— Vai sillä lailla — kyllähän siellä Helsingissä sitte on hauska elää — Anna-rukka!

Ja konsulinna nyt alkoi Annaa säälittelemään.

— En minä nyt voi sanoa, että Samista olisi juoppoa tullut, mutta lukenut hän ei ole. Hän on vain kulkenut fennomaanien kokouksissa ja melunnut siellä niinkuin muutkin — samallaiset!

Jori koetti aivan välinpitämättömänä puhua, jotta olisi luullut hänen itsensä aina istuneen Helsingissä kirjain ääressä. Vaikka itse asiassa Jori oli menettänyt kolmesataa markkaa kuukaudessa siellä ollessaan, ja kirjain ääressä ei niin paljon menetetä. Mutta Samille hän oli totisesti suutuksissa, kun Sami oli uskaltanut liittyä suomenmielisten joukkoon ja niiden parissa niin mahtavana esiintynyt. Siellä Helsingissä silloin oli hän jo väliin miettinyt, että annappas kun tullaan vielä kotikaupunkiin, niin eiköhän se Samin suomikiihko lannistu.

— Minulle nyt olisi sama, vaikkapa hän olisikin suomenmielinen, sillä mielestäni se hänelle paremmin sopiikin, mutta ettei hän ole lukenut — se minua karvastelee, puhui konsulinna ja oli suutuksissa.

Jori pyysi anteeksi, että hän on pahottanut konsulinnan mieltä, mutta hän katsoi sen ikäänkuin velvollisuudekseen ilmoittaa. Hetken vielä oltuaan, lähti hän pois, sillä hänellä itselläänkin oli jo hiukan paha olla. Hänelle tuli mieleen, että ehkä hän silti liiaksi soimasi Samia, joka häntä aina koulussa oli niin paljon auttanut, konsulinna kun näytti ottavan asian niin syvältä.

Vielä Jorin mentyäkin puhkuili konsulinna ja hän näytti harmistuneen sydämmensä pohjaan asti, että Sami oli uskaltanut sillä tavalla menetellä hänen antamilla rahoillaan.

— Odotappas — tulethan sinä vielä tänne lavertelemaan jaloista pyrinnöistäsi! äänsi konsulinna hiljaan itsekseen ja haki käsityönsä.

Hän oli luullut voivansa Samista tehdä oikean vanhuutensa kiitollisen kasvin, mikä yksin ja aina juuristaan asti lemuaisi vain hänelle kiitollisuutta jossain keskulaisessa virkamiespaikassa. Hän oli mielestään pannut niin paljon rakkautta ja huolta tuon kasvin ensinnäkin istuttamiseen villistä metsästä hyvin aidattuun puutarhaan, minkä sisäpuolelle eivät rehukasvit päässeet työntämään höystöisiä juuriaan, sekä sitte sen siellä kastelemiseen, jotta tuntui nyt aivan hirveältä, ettei se toivottua kukkaa tuottaisikaan. Mutta enempää ei hän sitä kasteleisi! Eläköön yksin vain ilmasta ja auringosta, niinkuin muutkin luonnon kasvit!