II.

Kevätpuoli oli talvea kulumassa, kun Samuli, jota Anna lyhentäen nimitti Samiksi, syntyi. Selkeä, kirkas ja kuultava sää ikäänkuin kevensi Annaa hänen alakuloisessa raskaudessaan. Akkunanpielessä hän usein istui ajatuksissaan Samin nukkuessa. Siitä hän näki laajan lumikentän, missä auringon säteet väreilivät silmiin pistävinä ja kiilsivät lumineulojen päissä, joita päiväisin aurinko söi.

Saman kartanon lapsia leikitteli päivät päästään tuossa huoneiden seinustalla, siitä kun aurinko jo oli hivuttanut lumen pois. Siinä ne mellastivat, leikkivät, huusivat ja niiden terve ääni tunkeutui ikäänkuin virkistävänä Annan korviin. Tässä hänen kamarissaan oli niin hiljaista, ummehtunutta ja raskasta; se oli tiivi ja suljettu, jotta siinä lämpökin ikäänkuin liian paksuna majaili, pieni pyyrykkä kun oli. Sitte taas kun Sami alkoi kirkumaan, huusi se, jotta korvia särki, kun ääni ei päässyt hajautumaan pienessä huoneessa.

Väliin Anna itki ja muisteli mennyttä. Nuoreksi oli Anna jäänyt, kun häneltä vanhemmat kuolivat. Aivan pienestä pitäen oli hän ollut vieraissa ja siitä asti kun kynnelle kykeni, oli häntä käytetty työssä. Ensin oli hän kasvanut jumalisen mummon luona, joka ihmisrakkaudessaan oli hänet kaupungilta ottanut hoitaakseen pientä maksua vastaan. Se opetti hänet rukoilemaan ja puhui paljon Jumalasta. Ei koskaan lasna mummon luona Anna pannut nukkumaan siunaamatta itseään. Siellä mummon luona se oli hänen sielunsa hienostunut ja saanut hellempiä tunteita.

Mutta tuskin oli hän kahdentoista vuotinen, kun joutui pois mummon luota ja viskattiin maailman jalkoihin. Milloin oli hän asiatyttönä ravintolassa, milloin lapsipiikana ja milloin minäkin, kunnes sai astua täysi-ikäisen palvelijan toimeen. Hän ei enää rukoillut tai veisannut virsiä, vaan opetteli sunnuntai-iltoina tanssimaan Lindmanin kartanopirtissä renkien ja toisten piikojen kanssa.

Kevytmielisessä elämässään oli Anna päässyt mittansa päähän, kun Sami syntyi. Se oli hänen viimeinen elämänsä aste tyttövuosiltaan, mitkä nyt olivat jääneet vain muistoina kangastelemaan. Hänen sielussaan nyt täällä yksinäisyydessä kamarissaan väliin ajelehti katumuksen väreitä ja uskonnon kaipausta.

Tavallisesti jälkeen päivällisen luki hän virsikirjaa ja itki. Mutta kun hän oli aikansa itkenyt, kuivuivat kyyneleet itsestään. Ulkona ulohtaampana kentällä salvettiin suurta rakennusta. Työmiehet siellä uutteroivat ja rakennus valmistui päivä päivältä. Seinustalla reuhasivat lapset paljasjalkaisina ja kuluneissa ketineissä. Niiden nauru ja rähinä estivät Annaa kovin vaipumasta haikeamielisyyteen. Ilta-aurinko vähitellen aleni heittäen kirkkaan kajanteen luontoon ja kevätpäivän illan helmassa on jotain lohdutusta ja virkistystä yksinäisyydessä huolivalle.

Sen Anna tunsi ja sen mielialan perästä voi hän aivan rakkaasti suudella Samia kätkyeeseen ikäänkuin olisi se ollut hänen toivotuin kalleus. Väliin tuli taas kätilö, joka muuten oli ollut Annalle varsin avulias, puhumaan hänelle Jumalasta. Hän osasi liikuttaa Annan sydäntä ja saattaa hänet toivottomuuden partaalle harhaileinaan tyrkyttämällä Annalle hänen suurta syntiään, Tuollaisten ja ristipäisten tunteiden raatelemana aristui hänen sielunsa ja hän rupesi epäilemään koko elämäänsä. Kun hän muisteli sen viimeisimpiä yksityiskohtia, niin häntä puistautti. Teki jo kerran mieli rytistää Sami yhteen paikkaan kuoliaaksi ja itse juosta suoraan avantoon. Silloin hänen aivoissaan pyöri hurjia, sekalaisia aikeita, mutta viereisestä huoneesta kuului isännän ja emännän tyyni keskustelu — ja hän heräsi huumauksestaan.

Milloin otti hän Samin kätkyestä, hypitti sitä ja lauloi sille, milloin taas se häntä vierotti, ja se tapahtui aina, kun hän muisti elämänsä viimeiset yksityiskohdat. Hän oli silloin kuulevinaan palveluskumppaniensa pilkkaa ja näkevinään renkien ilkeästi irvistelevän hänelle. Kun hänen ollessaan tässä mielialassa kätilö sattui tulemaan postilloineen, saattoi hän kuunnella sitä jonkun hetken tajullisesti, mutta sitte kuului kätilön ääni hänestä etäiseltä huminalta, mikä kuoli omaan kaukaisuuteensa: hän ajatteli aivan toista.

Tällaista hoippuvaa sielun tilaa oli jo kestänyt useita viikkoja, kun ulkoapäin tuli Annalle terveellinen puuska. Hän istui muutamana päivänä tuolilla pöydän vieressä lukien virsikirjaa. Hän oli vasta imettänyt Samin, mikä nukkui. Yhtäkkiä livahti akkunan sivu komea reki ja siinä rouvasihminen, jonka hän tunsi Lindmanin kauppaneuvoksettareksi. Kulkuset enää vain kerran syvemmin kilahtivat ja hevonen pysähtyi kartanon portille.

Anna aristui, jotta veret poskille nousivat. Hän hypähti penkoakseen yhtä ja toista, sillä hän arvasi kauppaneuvoksettaren tulevan hänen luokseen. Mutta mitä varten? Anna tunsi sydämmensä takovan ja vienot vapisun väreet kulkivat ruumiissa.

Ovi avautui. Sisälle astui lihava rouvasihminen, jonka poskilla oli varasto hyvien ruokain ja runsaan unen tuomaa punaa. Hänen muassaan lehahti huoneeseen hyvälle tuoksuvaa lemua ja raikasta kevätilmaa, sillä ovea sulkemaan ei hän ollut niin kiireissään.

— Hyvää päivää, Anna! Kuinka Anna nyt jaksaa? kysyi kauppaneuvoksetar, ja silmäsi Samiin kehdossa.

Anna jo vähän rohkaistui, mutta rouvan tulosta heräsi Sami ja alkoi itkemään. Anna ehätti poikaa tyynnyttämään. Ja hän saikin sen itkusta herkenemään ja siirsi kätkyen huoneen loukkoon. Sitte Anna siirtyi rouvan puheille. Häntä painusti asemansa, jotta ei oikein tiennyt, mihin silmänsä pani. Sami alkoi uudestaan kirraamaan. Rouva katsahti säälivästi Samia tuonne loukkoon ja kysyi Annalta, onko lapsi kärtyinen. Anna myönsi. Hän oli kuin kuumilla kivillä huoneessaan. Suututti Annaa, kun tuo lapsi tuossa porasi ja rouva häntä sitte niin pitkään silmäili.

— Meillä olisi nyt, Anna, pidot. Kauppaneuvoksetar katsoi nyt Annaa tarkemmin ja leuhautti huoneessa nenäliinaansa, jotta siitä leviäisi Kölnin veden haju.

— Jasso pidot, sanoi Anna jotakin puhuakseen ja koetti vetää röijyään tiukemmalle ruumiiseensa rouvan katseiden painosta.

— On tullut kaupunkiin uusi kuvernööri ja herrasväki pitää sille tulijaispidot. Mutta me emme ole löytäneet toista tarjoojaa niin sopivaa kuin Anna. Rouvat ovat ajatelleet, että jos Anna kykenisi siksi.

Anna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta, sillä mieleen tulivat pidot suuret ja loistavat, sellaiset, joissa hän monen monta kertaa oli ollut tarjoojana.

— Kyllä kai minä kykenen, jos vain saan hoitajan Samille, ja Anna tunsi viimeistä sanoessaan punastuvansa.

Nyt alkoi rouva säälitellen puhumaan Samista ja hiukan nuhteli Annaa, että kun Anna viitsi sillä tavalla käyttäytyä. Muuten hän uskoi Samin isäksi heidän entistä renkiään, joka syksyllä oli mennyt merelle. Puhui, että kun se tulisi mereltä, niin laittaisi hän sen ja Annan naimisiin.

Kauppaneuvoksetar huomasi, että Annaa hävetti eikä sen takia jatkanut puhettaan Samista. Mutta hänen mieleensä juolahti, että ehkä Anna ei tuolla pidoissa enää olisikaan sama sukkela ja miellyttävä Anna kuin ennen. Ja hänestä näytti, kun hän oikein tarkkaan katsoi, että Anna oli ilkeämmän näköinen kuin ennen: hiukset hajallaan, rinnat ohuen pumpuliröijyn alla ripuksissa ja hamesiekale huolettomasti päällä. Mutta toisakseen ajatteli kauppaneuvoksetar, että hän oli vain rouvien asiamies, hän saattaisi puhua heille, kelvanneeko Anna enää sille sijalle. Pyysi nyt kuitenkin Annaa valmistaumaan pitoja varten. Näkisihän sitte, olisiko Annasta enää tarjoojaksi.

Anna saattoi avopäin ja yksisillään rouvan aina portille hevosen luo asti. Kauppaneuvoksetar nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi ja reki lähti luistamaan vähäistä katupengertä alas. Anna kiiruhti juoksujalassa sisälle, sillä hän tunsi ulkoilman kovin imeyvän hänen ohuen pukunsa läpi.

Kun hän tuli huoneeseensa, oli siihen ikäänkuin laskeunut joku terveempi, valosampi ja kevyempi ilma hänen mielestään. Siinä vielä hajahti rouvasta jäänyt Kölnin veden lemu ja aurinko, kirkas huhtikuun aurinko paistoi niin selkeänä sisälle. Hänen huoneensa oli päivän laskun puolella ja aivan vapaa alenevan auringon valolle. Ja hänen omasta ruumiistaan oli paennut tuo lyijymäinen raskaus, mikä häntä oli painanut ja sieluaan pakottanut. Siihen virtasi entistä riemua ja keveyttä. Ja mielessä tuntui hyvältä. Hän oli luullut, että kaikki ovat hänet hyljänneet, paitsi kätilö postilloineen, mutta äläpäs — rouvat hakevat häntä pitoihinsa ja pitävät häntä ihmisenä kuin ennenkin.

Kun Sami alkoi itkeä tirraamaan, meni Anna sitä hyväilemään ja lellittelemään. Antoi rintaa, pani kätkyeeseen, soudatti ja lauloi. Samin huuto ei nyt ottanut kipeälle sydämeen eikä katkeroittanut mieltä, sillä Annan ajatukset olivat pidoissa, rouvain suosiossa ja kaikessa hyvässä, mitä siihen oli yhdistettynä.