XII.

Tuolla Pokkitörmällä kosken ranteessa se oli "iso koulu" joksi rahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaksikerroksinen kivitalo se oli, vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen kuin kaikki valtion rakennukset, suhteet koruttomat, ei edes rakennuksen otsalla kullatuita kirjaimia, jotka olisivat katsojalle jollain vanhan ajan kirjailijan mielilauseella tulkinneet tämän temppelin merkitystä. Mutta kaupungin uhkeimpia kivitaloja, joita muuten ei ollut monta, se oli ja luettiin kaupungin merkillisimpien rakennusten joukkoon, joita vieraalle näytettiin. Ja kun oli joku keisarillinen nimi-, syntymä- tai joku muu merkkipäivä, muistettiin aina käydä katsomassa, miten "aat" paloivat "ison koulun" akkunoissa. Kaikki hengen viljelys kaupungissa kiertäytyi tuohon rakennukseen, sillä korkeampaa tieteellistä sivistystä ei ollut muilla kuin tämän koulun opettajilla, kun kaupunki oli kauppa- ja porvarikylä ja rakasti enemmän käytännöllisyyttä kuin tieteellisyyttä.

Nyt taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun."

Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiini, kun niistä kuljettiin. Sami pääsi muutaman herran oven avauksessa sisälle ja tuli väljään eteiseen. Siellä oli paraasta päästä pientä miesväkeä, aina joku vanhempi ihminen joukossa. Ne kaikki pienet miehet olivat kouluun pyrkijöitä ja niitä olikin läheltä ja kaukaa. Tuossa maalaispapin poika ujona seisoi isänsä kupeella kotikutoisissa vaatteissaan, tuossa kaupungin kauppiaan poika rohkeasti katseli kaikkia eteisessä olevia odottavia ja tunsi vallan hyvin kaupunkilaisuutensa. Siellä oli entisiä Samin luokkatovereitakin ja niiden joukkoon meni Sami. Hänestä tuntui turvallisemmalta, että täällä oli jokukaan tuttava. Yksinään oli hänen pitänyt lähteä koululle koetuksille, sillä äiti oli Bergin perunamaalla kasakka-akkojen päällikkönä. Ei hän sieltä joutanut lähteä Samin mukaan eikä juuri viitsinytkään lähteä herrain pariin sinne "isoon kouluun". Eihän Sami ollut enää niin epatto, oli hän miettinyt, ett'ei yksinäänkin voisi sinne mennä. Paremmin harjaupi, kun saa jo pienestä pitäen toimittaa itse asiansa.

Muutamia entisiä oppilaita oli tullut katsomaan uusikoita, joista he näyttivät saavan varsin paljon hauskuutta. Oli tämä jo Samista juhlallisempaa, suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat olivat suuria ja väljiä, kiviseinät paksut ja eteinen täynnä odottavaa väkeä. Ja kun muuten suuria kiviportaita hypittiin toiseen kerrokseen, kajahti koko rakennus sellaista kaikua, mikä niin omituisesti aina vastailee valtion avaroissa saleissa.

Tuossa jo tuli vahtimestari käskemään rehtorin kansliaan pyrkijöitä, jotta he siellä saavat maksaa sisäänkirjoitusrahan. Sinne menivät asiaan kuuluvat ja Sami niiden muassa. Hän haki esiin papinkirjansa ja kolme kahdenmarkan hopearahaa, jotka Anna jo aamulla oli hänelle laittanut kukkaroon, etteivät putoaisi. Ja kun hän pääsi eteen, toimitti hän tehtävänsä kuin mies. Rehtori heitti häneen pitemmän katseen, kai mietti, että tuossako on se poika, josta Bergin konsulinna on hänelle puoltaen puhunut. Sen kultasankaisissa silmälaseissa asusti jo Samin mielestä syvempi viisaus ja hänen katseessaan näytti olevan sisällystä ja aina varma määrä, mihin se suunnattiin.

Nyt jaettiin tutkittavat pienempiin joukkoihin viisi tai kuusi miestä itse kuhunkin ja käskettiin erityisiin luokkahuoneisiin, missä heitä kuunneltaisiin. Pari entistä luokkatoveria tanttein koulusta joutui samaan sakkiin kuin Sami ja se taas tunnusti Samista turvallisemmalta. Ensin oli maantiedettä heillä ja opettaja kyseli Europan suurimmista kaupungeista, sitte sisälukua ja luetun sisällyksen selvittämistä, raamatunhistoriaa ja laskentoa. Siinähän ne olivat ne vaatimusaineet ja pian oli taas tuo uusi koulun kerros tutkittu ja punnittu, kutka pääsevät. Juhlallisesti julisti rehtori sitte pääsevien nimet ja niiden joukossa oli Samikin.

Toimessaan olivat miehenalut, nimittäin ne, jotka pääsivät kouluun, poistullessaan sieltä. Jokainen selvitti kovalla äänellä, mitä sekin opettaja oli häneltä kysynyt, miten helppoa se oli tuo tutkinto ollut ja sen semmoista.

Kun Sami pääsi kotiinsa, teki hän ensiksi siirappivoitaleivän ja söi sen. Sitä syödessään kertasi Samikin muistossaan tuota tutkintoa ja iloisessa värityksessä se hänelle esiytyikin. Kaksi kysymystä oli vain mennyt ohi: hän ei ollut muistanut Joosepin ikää eikä myöskään, mikä on Serbian pääkaupunki. Ne opettajat, maisterit, olivat niin arvokkaan näköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja jollakin päälaki jo paljas. Toista se oli sentään tuo koulu kuin tanttein, jotka väliin itku silmin lapsia nuhtelivat, kun olivat niin helliä tai suuttumuksen sappi heillä kovimmillaan kiehui. Mutta nuo maisterit ne eivät varmaan itke…

Kun Sami oli syönyt, lähti hän sanomaan konsulinnalle, että hän on päässyt isoon kouluun. Konsulinna siellä ruokasalissa neuvotteli ompelijattaren kansa uudesta puvusta ja oli hyvällä tuulella.

— No, mitenkäs, Sami, on koulussa käynyt? kysyi heti konsulinna nähtyään Samin.

— Hyväästi, venytti Sami ja kallisteli päätään ikäänkuin ujostellen sormi suussa.

— Sinäkö pääsit lyseoon?

— Pääsin.

— No nyt sinusta tulee pappi!

Konsulinna naurahti ja nauramaan pani Samiakin, sillä hän ymmärsi, että se oli leikkiä tuo puhe. Siihen tuli Sveakin. Hän oli jo aamulla koettanut tyttökouluun ja myös päässyt.

Konsulinna käski piian kaataa pieniin kuppeihin Svealle ja Samille kahvia, jotta saavat juoda, kun ovat niin kunnostaneet itseään. Svealle ei tavallisesti annettu kahvia, kun lääkäri oli paremmin kieltäen siitä puhunut.

Illalla tuli Annakin muiden kasakka-akkojen kanssa kotiin. Hän ensin oli pahalla tuulella, sillä tuolla perunamaalla sateessa oli ollut niin kylmä ja väristävä. Hän antoi siksi lyhyitä vastauksia eikä juuri suuria haastellut. Mutta kun hän kuuli Samin päässeen isoon kouluun, lämpeni hän. Koko päivän irnusäät ja sen värisyttävät, selkärankaa karsivat, kolakat sateet katosivat hänen ajatuksistaan kuin taikavoimalla ja sijaan tuli suloinen, toivorikas mieliala.

Nythän Sami oli ottanut askeleen, mitä eivät kaikki rahvaan lapset ota, ensimmäisen askeleen herrasluokkaan. Ja jos hän hyvin matkaansa pitkitti ja rouvat auttoivat niinkuin olivat luvanneet, niin Samista voi tulla — herra. Ja sitä ajatellessaan sykähti Annan mieli niin omituisesti.

— Hei pojat! Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin ne katurakit saavat selkäänsä, huusi Fellmanin Jori päästessään sisälle luokkahuoneeseen. Hän oli jäänyt toiseksi vuodeksi ensi luokalle.

Sitte iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan hoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijypala. Alkoi sitä sitte kädessään pyörittämään, jotta nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala kiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä. Tuossa nuoran vingunnassa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja sen ääni pian kokosi rohkeimmat Jorin ympärille. Samalla kaivoi hän taskustaan sokuripalan suuhunsa. Niitä hän aina varasti kotonaan sokuriastiasta, kun mamman silmä vältti.

Samikin vääntäysi pulpetistaan lähimmäksi Joria ja aivan myötätuntoisella ihastuksella katseli hänen miehekästä käytöstään. Jori oli aina tapauksen jälkeen tanttein koulussa ollut hänelle teerevä ja kopeileva niinhyvin siellä tanttein koulussa kuin varsinkin täällä. Jo vuotta ennen oli hän päässyt tanttein koulusta kuin Sami, sillä vuotta ennen oli hän sinne mennytkin.

Muuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja samalla kun hän nyt oli sen väkevin mies. Ja siksipä Samikin nyt oikein mahdottomuudella muisteli, että hän kerran on pieksänyt Joria, sillä Jori oli nyt niin väkevä.

Teidän pitää, pojat, muidenkin laittaa huomen illaksi itsellenne tällaiset plätkät, kehotti Jori ja taas pani plätkänsä soimaan.

— Minä kyllä laitan, huusi Ebbi Ask, se kalpea kauppiaan kesakkonaama poika, joka ennen Samin kanssa oli yhdessä tehnyt rynnäköitä katurakkeja vastaan Bergin portin suojasta, mutta nyt ikäänkuin halveksi Samia, kun täällä oli muita paljon suurempia urhoja kuin Sami.

— Ebbi on poikaa! Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehahti Jori Ebbiä.

— Minä laitan myös! Ja minä…! Ja minä…! kuului nyt yhtenä pärinänä Jorin ympäriltä.

— Entäs Tihinen? Se on semmoinen nauris!

Sami tunsi korvia myöten punastuvansa noista Jorin sanoista. Ja muut sitte vielä niille nauroivat ja virnistelivät hänelle.

— Kyllä minäkin… sopersi Sami ujouksissaan, mutta säikähti samalla, kun Jori löi häntä raskaasti selkään, jotta pöly nutusta lennähti ja huusi:

— Tihinen on poikaa, vaikka onkin pyykkiakan kakara!

Jori oli kerran nähnyt Samin kantavan päänsä päällä korissa kadulla jonnekin herrastaloon äidin silittämiä vaatteita. Jori oli kysynyt, minne Sami niitä viepi ja Sami viattomasti suoraan vastannut, sillä nuo matkat olivat hänestä mieluisia, kun rouvat aina antoivat hänelle nisua vaivoistaan. Ja silloin oli Jori saanut sen tiedon, että Sami on pyykkiakan poika.

Mutta tuollakos Jorin sukkeluudella muut alkoivat nauramaan. Kyyneleen palasta oli Samin silmässä, kun hän vetäytyi pulpettiinsa. Ja siellä hän alkoi itkemään. Mutta kun Jori sen näki, meni hän itkevää lohduttamaan omalla miehevällä tavallaan:

— Kuule! ei täällä saa märistä, muuten — me annamme selkään. Ei meidän joukossa saa olla akkoja!

Noilla Jorin pistokkailla ja karvailla sanoilla oli vaikutuksensa Samiin. Hän häpesi itkemistään ja koetti salaa käden suojassa kuivata kasvojaan.

— Niin, ei se mies itke, kiitti nyt Jori leveästi, kun näki Samin taukoavan kyyneltämästä.

— Me annamme huomen illalla Tihisen kanssa katurakeille niin selkään, että loikuu, imarteli Samia vielä Jori.

Samia tuo Jorin puhe jo hyvitti, ja sitte tunnilla hän päätti itsekseen myös ansaita Jorin kiitoksen, näyttää, että kyllä hän uskaltaa tapella. Ja se olisikin ainoa keino millä päästä luokkatoverien silmissä tästä halveksitusta asemastaan. Hänellä on suuri lyijykuula, sen hän takoo laataksi ja sitte sillä suimii…

— Fellman! Miten on latinaksi: Linnut lentävät, kysyi maisteri ja hieroi vielä unesta silmiään tunnin alussa.

Sami heräsi tuosta kysymyksestä haaveistaan ja alkoi seuraamaan opetusta. Mutta vastausta ei tullut. Silloin huomasi Sami, että tässä taas on oiva tilaisuus voittaa Jorin suosiota. Jori istui yhtä pulpettia häntä takempana. Sami pani käden suunsa eteen, kyyräytyi hiukan edessään istuvan seljän taakse ja kuiskasi:

— Aves volant.

— Aves volant, kuului nyt heti Jorin vastaus ja hän oli päässyt pinteistään. Jori sai istua alas ja kun Sami hänen istuutuessaan katsoi hieman taakseen, sai hän vastaan ottaa Jorilta kiitollisen silmäyksen. Se Samia lämmitti kuin toukokuun säde.

Kun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli keisarin nimipäivä. Pojat hajaantuivat kotiinsa ja ensi luokka päätti huomen illalla kokoutua kirkkotorille, mistä laumassa lähdettäisiin katurakkeja tapaamaan.

Sami päästyään kotiinsa, vaikka hänellä oli hirmunen nälkä, — äiti oli silittämässä muutamassa herrastalossa — haki ensin esiin lyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterin takaa oli löytänyt ja alkoi sitä laataksi takomaan. Hän tekisi plätkän sellaisen, ettei Jorillakaan…

Ujostuttanut oli ensi päivinä kovasti Samia tuolla "isossa koulussa" olo. Luokalla oli hän hiljainen ja välitunnilla istui kyyräyneenä pulpetissaan valmistellen läksyjä. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät isoa ääntä ja väliin häntäkin nykkivät, mutta hän kärsi nöyrästi kaikki. Eikä hän pitänyt lukua, jos muut häntä hiukan sösivätkin, kunhan vaan ei Möllerin Jonne, joka oli kipeäsilmäinen kultasepän poika ja alituisesti ratuutti suussaan ryssän konvehteja, jotta mustuneet hampaat suusta rumana paistoivat. Hän oli Samin pulpettitoveri, mutta muuten hento ja hontelo kuin kesken ristiltä siepattu. Vaan kova toisia kiusaamaan, kun vain tilaisuutta sai. Samiakin hän ensi päivinä mieli aina tukasta nykkimään takaapäin. Mutta heidän edessään istui muuan pystynenä, valkohiuksinen maalaispapin poika, joka oli arka ja ujo kuin lammas ja jonka toiset sanoivat joka ilta itkevän, kun ei kaupungissa saa lämmintä maitoa. Ja tätä kiusasi Möllerin Jonne aina ilkosiltaan ja välitunnit yhtenään.

Sami toimessaan takoi lätäkkäänsä. Hän mietti, että kun toiset pojat näkisivät, kuinka hän osaa löylyttää katurakkeja, niin ne häntä rupeaisivat niin arvottamaan kuin Joria. Samiin oli ajaantunut sellainen tappelun kiihko, jotta huomeniltaa jo mieli palasti. Hän tahtoi päästä halveksitusta asemastaan, hän tahtoi olla rohkea eikä enää niin hiljaisena istua pulpetissaan välitunnilla tai aamulla, kun ei vielä oltu oveja avattu, kytröttää vilussaan yksinään ulohtaampana muista syyskylmässä tikapuiden puolapuulla, mitkä veivät koulun katolle. Niin, hän oli ollut ensi päivinä kuin vasta juotettu vasikka, mikä viihtyy vain emänsä seurassa ja määkien juoksee muita elukoita pakoon. Mutta tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, esiytyisi suurena, härnäisi heikoimpia ja jos ei aina läksyjään osaisikaan niin hyvin kuin tähän asti, niin ei sillä väliä, sillä toverien silmissä ei ne pojat olleet erinkään ihailtuja, jotka hyvin läksynsä osasivat. Ja kun Sami muisteli, niin ne, jotka aina läksynsä hyvin taisivat, olivatkin enemmäkseen sellaisia ujoja, heikkoja ja muiden pilkattavia. Ei hän enää ole sellainen arka ja ahertava kuin tähän asti on ollut. Kun hän tulee kouluun, niin paiskaa hän kirjansa pulpettiin ja sanoo miehevänä kaikkien kuullen: — En taaskaan ole täksi päiväksi mitään lukenut!

Niin se aina teki Jorikin, vaikka olikin lukenut. Ja muut häntä silloin ihmeissään katsoivat.

* * * * *

Aleksanterin päivä lähestyi iltaansa. Samin käski Anna jälkeen päivällisen mennä viemään hänen aamupäivällä silittämiään vaatteita muutamalle rouvalle. Ensin Sami esteli, sillä hän pelkäsi, että joku tovereista taas hänen näkisi. Mutta tovin torattuaan lähtikin Sami, sillä tuo rouva, jolle vaatteet oli vietävä, antoi aina hänelle vaivoista nisua.

Muuten oli Samille jo rouvien kesken päivällispaikat määrätty, mutta ei Sami vielä ollut niissä käynyt, sillä Anna oli sanonut, ett'ei vielä ole tarvista lähteä suupalaa hakemaan toisesta talosta, kun hänelläkin on tienestiä ja aina ruokaa kotona. Kirjat oli Sami saanut koulusta ja muihin pieniin ostoksiin oli Anna itse antanut rahat.

Juoksujalassa kiiruhti Sami, kun alkoi hämärtämään, kirkkotorille. Siellä oli jo kasa ensiluokkalaisia ja Fellmanin Jori päämiehenä. Siellä katseltiin toistensa plätkiä ja neuvoteltiin. Samikin veti taskustaan plätkänsä, niin että sen kaikki näkivät, ja Jori huudahti heti:

— Voi mutta Tihisellähän on hyvä plätkä… paras kaikista! Kuule, vaihdetaan me!

— Vaihdetaan vain! vastasi Sami ja tämä oli hänestä riemuhetki, kun hän sai Jorin kanssa huikata plätkiä. Hän oli jo sanoa, kun sitä miehissä ihailtiin, että Joria varten hän on sen tehnytkin. Ja kun Jori pani sen soimaan, surisi se kuin ampiainen, siinä kun oli niin leveä se lätäkkä ja nuora vahva.

— Tihinen se on poikaa vielä! kehahti Jori Samia ja Sami oli hyvillään, kun Jori ei enää lisännytkään sitä pyykkiakan pojan nimitystä.

Jo alkoi tuikahtelemaan tulia "ison koulun" aihin, mitkä olivat puusta tehdyt joka akkunaan ja kynttilöitä täynnä. Valovirta leveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon seisomaan, kun lääninhallituksenkin aat pantiin palamaan siinä torin kupeessa. Triangeli sieltä ylhäältä tapulista ääntelikin jo seitsemää ja säestykseksi kello hiukan alempana samaa kumisi. Tuo ääni kuulusti tulevan jostain korkeasta synkkyydestä, mikä äänteli omaa ilottomuuttaan.

Poikajoukko alkoi astumaan torilta alas kirkkokatua suuressa ryhmässä. Siinä puhuttiin kovalla äänellä, vinguteltiin plätäköitään ja kolisteltiin kivikatuun raskaita saappaitaan, joiden koroissa raudat kalahtelivat. Monen talon edustalla liekehtivät tuolla ulompana talilamput kadulla puukapulain nenässä. Ja uuden rohtokaupan ympäristö ui punaisessa bengaalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli, herrasväkeä ja rahvasta, aikaisia ja lapsia. Talojen akkunat olivat valaistut ja koristellut kuin häitä varten, ja niitä se kulkeva joukko katseli, tarkasteli ja nautti niistä. Ainoastaan puiston kohdalla oli aina pimeä synkkyys ja niiden suojelevasta povesta kuului katutyttöjen tirskumista ja muita varjoa rakastavia äänenosotuksia.

Talilamppuin ääressä peuhtaroi katurakkijoukko. Ne olivat pieniä, mutta tanakoita pojan naperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Pian oli Jorin komppaniia niiden kimpussa ja pian tuli avuksi muita "rottia." Siinä lyötiin nyrkeillä, päästeltiin plätkillä toisiaan ja vihaisina lenteli kiviä ympäriinsä, jotta kävelijät saivat varoa päätään.

Jori löi itse ja sai muilta muksuja. Muuan suuri katurakki iski häntä vasten nenää, jotta veri alkoi valumaan. Sami pysytteli Jorin kintereillä ja heitti tuota lyöjää plätkällään suoraan kasvoihin. Jo tuli kolmannenluokkalaisiakin apuun ja katurakit hajautuivat mikä minnekin.

Mutta tästä lähtien pääsi Sami Jorin huomioon, melkeinpä suosioonkin, sillä Sami oli osannut niin hyvästi lyödä sitä suurta katurakkia, jotta Jori sitte asialle monesti jälestäpäin sydämmestään nauroi.