V.

Kun Anna aamulla heräsi, hypähti hän nopeasti ylös, sillä aivan aamusta päivin oli mentävä hautajaisia valmistelemaan Bergiin, jossa itse konsuli oli kuollut. Kiiruusti laittoi hän kahvea tulelle, jotta saisi sitä ryypätä ennen lähtöään. Samin oli konsulinna luvannut ottaa mukaan ja sentähden Anna herätti Saminkin, jotta se kerkeäisi virkistyä lähtöön. Pyhäasuun hän pojan puki, kun vei sen herrasväen pariin, sillä Anna tahtoi, ettei Samin saisi näyttää resuselta kuin kerjäläispoika.

Yöllä oli maahan päässyt lunta kasaumaan. Siellä täällä ajetuilla paikoilla pisti vain silmään rattaan uuroksessa joku likanen pälvepaikka. Ilma oli lauha ja herttanen, jotta Sami oikein mielihyvällä äitinsä taluttamana tepasteli Bergiin.

Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle sen enempää hänen kanssaan häksäämättä. Ja siinä se Sami istua kökötti liikkumatonna äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili ympärilleen. Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista. Siinä oli suuri, kolmireikänen hällä patoja täynnä. Pari kolme piikaa hääri ja pyöri kyökissä. Yksi laitteli herrasväelle aamukahvia sisään vietäväksi, toinen laski hällän sivussa olevasta hanasta kuumaa vettä ja peseskeli illalla liatuita astioita, kolmas tuli lypsyltä ja alkoi maitoa siivilöimään. Likasessa lyhdyssä palavaa tulta ei hän tultuaan sammuttanut, vaan jätti sen savuamaan ja levittämään pistävää hajua kyökkiin. Kaikilla oli vielä silmät unesta jäykät ja varsinkin astioiden pesijää pani usein haukottelemaan. Tuli kyökin uunissa paloi laajalti suusta ulkona rautasen hiilipannun päällä, mutta kukaan ei pitänyt kiirettä sitä kohentaa.

Sami istui ja katseli ja vähitellen löyhtyi hänen itseään käännellessään tuo ympärille kiedottu saali ja vapautti hänet siitä kapalosta. Ei häntä nukuttanut, vaikka äiti oli hänet varhain herättänyt, sillä täällä kyökissä oli niin paljon silmälle katsomista. Tuossa nyt tuo lyhty savusi. Sami katsoi, miten sen sisällä oleva tuiju pehmoisesta liinasydämestään jakoi savuavaa valoa ja oli kuin sairastava raukka, mikä mieluummin kuolisi kuin eläisi. Vinoon ja allapäin se höyrysi ja läikehti jokaisesta ovenavauksesta. Jo piika huomasi sen tarpeettomuuden ja puhaltaa poksautti sen sammuksiin.

Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman astian takana, jott'ei Sami sitä ollut huomannutkaan. Nyt se venytteli, kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Samia kohti ja sepä nosti Samin sydämmen kurkkuun. Hän pelkäsi tuota hurttaa, jotta vapisi. Ja se tuli vain häntä kohti. Itkuisa ilme kohosi Samin kasvoille ja yhtäkkiä, kun koira haisti hänen kenkäänsä, parahti hän katkeraan huutoon, jotta piiat ja Anna säikähtivät, että mikä pojalle tuli. Sami huusi suun täydeltä ja osotti koiraa.

— Eihän Kastor mitään tee! ehätti muuan piika lohduttamaan ja Anna meni asettamaan Samia.

Kastor laskettiin ulos ja Sami tyyntyi. Alkoivat sitte piiat nauraa Samilla, että kun noin kovasti pelkää siivoa koiraa ja Sami itsekin hiukan häpesi. Hän silmät lattiassa kuunteli piikojen pakinaa ja nypläili nuttunsa koreaa metallinappia, mikä kiilsi kuin hiottu helmi.

Täällä kyökissä se oli ilma arkipäiväistä ja tavallista. Suru oli ikäänkuin pysähtynyt ruokasalin kynnykselle. Piika vietyään sisälle kahvia tiesi kertoa, ettei rouva ollut voinut nukkua kuin pari tuntia koko yönä. Piioille tuli tuosta puheen ainetta ja he lausuivat jokapäiväisen kömpelöitä arvosteluita.

Hetken takaa tuli konsulinna kyökin ovelle. Hänen silmissään näytti olevan kyynelien pohjaton lähde, mikä välkkyili omaa syvyyttään. Konsulin pitkän sairastamisen aikana olivat hänen liikkeensä tulleet aivan varovaisiksi.

Muuten sanottiin konsulinnaa yleensä "hyväksi ihmiseksi". Hän puhui aina lempeällä äänellä ja puhuessaan nypläili osaa ottavasti puhuteltavansa nuttua tai muuta käteen sattuvaa. Hän oli pienonen ihminen ja hänen silmissään oli jo jotain lievittävää ja lämmittävää. Ja nyt rakasti hän usein puhua elämän raskaudesta. Hän oli nyt kuin talvisen illan pehmeä hämärä: puoleensa vetävä ja sävyisä, mutta yksitoikkoinen.

Ja nyt oli hän leski. Hänen luonteensa sisin puoli oli nyt ikäänkuin auvennut selki selälleen. Hän mustassa puvussaan oli personoitu suru. Poskilla oli vain heikkoa punaa, mikä ilmaisi hänessä löytyvän jokukaan tippa myrskyävää ihmisverta.

Nähtyään Annan meni konsulinna häntä tervehtimään. Samille pisti hän käteen leivoksen pöydällä olevalta tarjottimelta ja sitä antaessaan taputti poikaa pehmoisesti kasvoille, Sami alkoi nakertamaan leivosta, jotta nenä valui. Annan käski konsulinna sisälle, missä antaisi hänelle lähempiä määräyksiä.

Muuten tuntui elämä talossa siltä kuin toimittaisiin alaslaskettujen akkunaverhojen takana puolihämärässä niissäkin huoneissa, joissa ei lakanoita ollut akkunoissa. Kuljettiin huomaamattaan varpaillaan ikäänkuin peljättäisiin kovilla äänillä särkeä sitä outoa henkeä, minkä isännän kuolema oli taloon tuonut. Jokaisen silmät olivat itketyt ja jokainen syventynyt suruunsa, paitsi nuorin lapsi, pikku Svea. Suru on kuin tarttuva syöpä, mikä levenee ja haaraupi ympäristöönsä.

Ja sillä puolella rakennusta, jossa konsulin ruumis lepäsi, olivat lakanat akkunoissa. Siinä huoneessa, jossa hänen henkensä rappeunut maja oli, oli jo jonkunlaista kalman henkeä. Se oli kylmillään ja siellä se konsuli makasi arkussaan pari ankaraa viivaa suupielissään niinkuin eläissäänkin ja silmien syvennyksiin oli kohoutunut keltanen karva. Päälle puettu paita oli kuristumattomassa eheydessään, jota ei ollut rikkonut toimivan ruumiin liikunta.

Sillä aikaa kun Anna sisällä neuvotteli konsulinnan kanssa, istui Sami kyökissä. Ei ollut enää mitään uutta hänelle kyökissä. Nuo kirkkaat kupariastiat ja monenlaiset ruuanvalmistuskojeet, mitkä riippuivat kyökin seinällä, oli hän jo läpeensä katsonut. Ja kun äitiä ei näkynytkään, mielivät jo itkun väreet nousta kurkkuun.

Mutta silloin ilmestyi ruokasalin ovelle pikku Svea mustassa leningissään. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja vaalahtavat ja silmät siniset. Kun konsulinna tuli kyökkiin, tarttui Svea häntä hameenliepeestä ja jäi hänen pois mentyään sieltä katselemaan Samia muutaman tuolin seljän takaa.

Samassa tuli Anna kaupungilta kyökkiin. Nähtyään lapset rupesi hän heitä heti tutustamaan toisiinsa. Sami ilostui, kun äiti tuli. Anna otti saalin pois pojan ympäriltä. Sami vierasteli ja ujosteli, kun äiti puhui Svealle hänestä. Mutta Svea kantoi kohta hänen eteensä leikkikalunsa ja selitti hartaana niiden merkitystä ja historia, Samille, joka nenä valuen kuunteli.

Jo laskeusi Sami sohvalta istumasta ja alkoi käsittelemään suurta, posliinipäistä vauvaa, jonka silmät olivat veripunaset ja huulet maajaan mansikkamaiset, Svea oli touhussaan että sai niin suurta osanottavaisuutta Samin puolelta. Hän yhä enemmän innostui selittämään ja lopuksi raahtoi kyökkiin suuren puuhevosenkin, joka oli jäänyt häntä vanhemmalta veljeltään hänelle. Mutta silläpä hän voittikin Samin puolelleen. Se se oli Samista soma kapine. Hän sitä keinutteli, kalttasi sen jouhiharjaa ja jo lopuksi nousi sillä ratsastamaan. Ja hänellä oli niin lysti, että häntä nauratti. Voi sentään jos hänellä itsellään olisi tällainen hevonen!

Mutta kun konsulinna kyökissä käydessään näki Svean leikkikalut, käski hän lasten mennä ruokasaliin. Svea kantoi nyt leikkikapineet takaisin sinne ja lopuksi tuli hän ottamaan Samia kädestä kiini ja talutti hänet sinne.

Kun Svea ja Sami olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan, kun piiat huuhtoivat ison salin lattiaa. Kaikki taulut, huonekalut ja kruunut olivat vaatteilla verhotut ja maalattu lattia loisti märkänä vedestä. Soma oli heistä katsoa piikoja, kun ne tuossa polvillaan ryömivät lattialla huuhtomassa. Mutta pian komennettiin välinen ovi kiini, sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.

Päivä kului iltaansa. Ja se päivä oli ensimmäinen talvipäivä, sillä maa oli päässyt valkoiseen vaippaan. Pimeä tuli ja valkeat sytytettiin. Sami oli taas vetäynyt kokonaan kyökkiin, sillä Svea oli viety jo nukkumaan. Hän istui kyökissä muutamalla tuolilla ja häntä nukutti. Äitiä ei ollenkaan näkynyt ja se Samia suretti. Mutta kun hän siinä istui, niin painuivat silmät kiini ja pää nattelosti hervahti alas. Sami nukkui.

— Ka tuota poikaa, kun tuohon nukkuu! äänsi karjapiika kovalla äänellä. Se oli sellaista epäsointua Samin korvissa, jotta hän heräsi. Hän tuli unimieliseksi ja alkoi itkemään.

— O'osta hiljaa! komensi karjapiika.

— Tuon kakaran se on tänne vastuksiksi ottanutkin, säesti sisäpiika.

Anna joutui sisältä siihen. Hän nosti pojan sohvalle, pani saalin pääalukseksi, ja niin pääsi Sami rauhalliseen uneen. Siinä se Sami sai nukkua yönsä. Anna laitteli, kun ehtoopala yöstä jo oli kulunut, itsensä makuulle karjapiian viereen ja nukkui hänen kanssaan lyhyen yönsä.

Seuraava päivä oli hautajaispäivä. Huoneet olivat pestyt ja laitetut juhlalliseen tilaan. Lumivalkoiset akkunaverhot loistivat puhtauttaan, huonekalut olivat päästetyt peitteistään ja kruunuissa oli jokainen kynttilä ehyt ja koskematon. Huoneissa vallitsi sellainen juhlallisen odottava ilma, mikä on ominaista suurien pitojen ja viettojen edellä.

Ruumis aiottiin nostaa kartanolle erityiseen kuusista tehtyyn majaan. Samikin meni äidin muassa ruumiskamariin. Mutta tuskin kerkesi hän nähdä mustan arkun laidan, palan harsovaatetta ja valkoisessa paidassa lepäävän, kellastuneen ruumiin luisevine käsineen ja kuoppaisine silmineen ennenkuin hän päästi sydäntä vihlovan huudon ja peräytyi takaisin. Ensi kerran hän nyt näki ruumiin ja se näkö teki häneen kauhean vaikutuksen, sillä äiti oli kertonut, että ruumiit kummittelevat. Muutenkin Sami vierasti miehiä, sillä niiden parissa ei hän koskaan ollut ollut.

Talon vanhin lapsi, Lotti-neiti, komensi Samia olemaan vaiti. Mutta poika vain kirkui, kun kerran alkuun pääsi ja kun vielä nuhdeltiin. Anna suuttuneena tarttui Samia käsipuolesta ja vei hänet kyökkiin. Ja sinne jätti hän hänet itkussaan turskumaan, annettuaan kädellään hänelle ensin aika moksauksen. Ja siinä istui Sami äänetönnä.

Alkoi tulla vieraita. Niiden läsnäolon tunsi Sami varsinkin terveissä ja tylsymättömissä haistinhermoissaan, kun eteisen, johon sivuovi vei kyökistä ja joka oli ravollaan, kun siitä alituisesti kuljettiin täysinäisten tarjottimien kanssa, toisella puolella olevasta tupakkahuoneesta löyhähti tupakan savua aina kyökkiinkin. Mutta ikävästä ei hän mitään tiennyt. Kyökin suuren suurella pöydällä oli niin runsas varasto katseltavaa. Siinä oli tarjottimella laseja täynnä viiniä tai kullankeltaista punssia, siinä leivos- ja konvehtilautasia ja sen semmoista. Kun äiti pisti Samille kookkaan sokurileivän käteen, tunsi hän, että konsulien hautajaisissa kyllä sopii olla vaikka vain kyökissäkin. Sisähuoneista kuuli Sami vain sekanaisia ääniä, lasien kilinää ja väliin jonkun sanan selvääkin puhetta.

Kun alettiin laittautua hautausmaalle, niin silloin vasta kahina syntyi eteisessä. Ruumisvaunut mustaan vaatteeseen verhottuina odottivat kartanolla, Nyt se ruumis niihin nostettiin. Väristen kohosi hautauspsalmi syksyiseen talvi-ilmaan ja kohta lähtivät vitkaan ruumisvaunut havoteltua tietä ulos kartanosta.

Ruumissaaton lähdettyä jäi kartanoon ja huoneisiin sellainen äänetön tyhjyys. Piiat kävivät kokoilemassa viinipikareita sisähuoneista ja toivat niitä kyökkiin pestäviksi. Mutta nyt heille myös alkoi makean leivän juhla. He syytivät kurkkuunsa leivoksia ja väliin maistettiin viiniä, mutta yökättiin, kun suu ei ollut siihen tottunut. Samikin sai runsaan osan ja Anna pani kokoliaan suppilon säästöönkin, sillä varansa hän myös aina osasi pidoissa pitää.