XIV.

Takana oli pitkä, pimeä, likainen syksy, tuo velttouden ja väsymyksen mainio kuva. Nyt oli murrosaika luonnossa, sillä talvi teki tuloaan. Jo pari viikkoa takaperin oli viimeinenkin kukka varistanut lehtensä ja runko lytyssä ja pehmoisena taipunut maata pitkin kohta hautautuaksensa lumeen ja kuolemaan. Lapista saapuneet joutsenet joikuivat niin äänekkäinä meren lahden ärjyillä jotka suolansa voimasta kuohuivat täysinäisinä ja laajoina, että kuulusti kuin suuri koiralauma olisi jänestä aivan kintuista purasemassa ja saaliin himosta kiihtyneenä sydämmensä pohjasta uikutti. Mutta valituksen sekaista siinä oli tuossa joutsenen laulussa, vaikka se muuten olikin voimakasta ja korkeaa. Siinä ikäänkuin värisi joku puoliääni ja kajahti niin valittavalta alakuloisessa syysmaisemassa.

Nurmikot olivat kuin kulovalkean raiskaamat ja tuoreus ja pihkainen mehu oli kadonnut havupuista, joiden oksilla kiekkuvia teeriä kaupungin herrat sunnuntaisin kävivät ammuskelemassa.

Oli sitte ensimmäinen pakkasyö. Kadut, mitkä vielä eilen pehmoisimmissa paikoissa olivat vellinä venyneet, roudittuivat nyt yhtenä yönä, jotta kovalle kolahteli maa kenkäpohjiin. Pilvet olivat kohonneet, ylemmäksi ja ilma seestynyt. Vesi, mikä oli valunut kadun koloissa, oli jäätynyt ja tuollaisia jäisiä suonia kiemuroi varsinkin rattaiden uurroksissa. Oli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken syyskosteuden, jottei sitä ollut siihen märkääkään jäänyt.

Kun Sami pisti nenänsä ulos lämpöisestä pirtistä kouluun mennäkseen, hän oli jo kimnasisti ja lyseon viidennellä luokalla, niin kylmä turkasen värisyttävästi karkasi vilulle arkaan ruumiiseen, jotta pää itsestään painui hartioiden väliin, kädet sysäytyivät syvälle nutun taskuihin ja Sami koetti kyyräytyä itseensä ikäänkuin suojellakseen tuota lämpöä, mikä tuntuvissa asteissa ruumiista hävisi.

Kouluun mennessä kerttyi yhteen useampia poikia, mitkä ensin olivat äänettömiä ja jäykkiä kuin ainakin makeasta aamu-unestaan kylmään säähän herätetyt. Vaan kulkiessa alkoi veri vähitellen kiivaammin ja lämpöisemmin juosta ja keuhkoista huokuva ilma kuurasi suun seudun tuskin silmiin näkyvällä huuteella.

— Nyt on mainiota luistinjäätä, oli ikäänkuin kaikkien jo edeltäpäin sovittu tunnussana, minkä aina uusi joukkoon tuleva lausui ja samalla, jos oltiin katuristeyksen kohdalla, koetti poikkikatua pitkin silmäillä tuonne ulapalle, että eikö sieltä silmään kiilunut kirkas jää peilihohtoisena ja viekottelevana, jotta sen vaikutus jo tuntuisi säärissä ikäänkuin valssin säveleet tanssikiihkoisen neidon jaloissa.

Poikia kokousi aina suurempi lauma kouluun mentäessä ja tuota pikaa tehtiin se päätös, että ennenkuin mennään kouluun, käydään koettamassa jäätä satamassa. Sinne olikin jo tuolla risteyksessä yksi poikarypäs menossa ja toinen liuta astui alas katua koulun puolelta samaan suuntaan. Ja kun sitte jään kestäväisyys oli koeteltu, oli jokaisen pojan rinnassa syntynyt niin rautaisen varma vakuutus, että nyt pitää saada luistinlupa, ja koko päiväksi. Valittiin erityinen lähetystö rehtorin luo ja tätä evästettiin jos jonkinlaisilla toivomuksilla matkaan. Se meni rehtorin luo, toimitti tehtävänsä ja sai luvan.

Hiiden hoppua tuli Samikin kotiinsa. Viskasi kirjansa pöydälle, haki esiin remmiluistimensa, nekin hän oli konsulinnalta saanut, kun ei niitä enää kukaan käyttänyt, ja alkoi ruosteisella viilalla niitä vähän terotella. Hiukan niitä hangattuaan ja otettuaan pari voileipää vastakkain taskuunsa, riensi hän rantaan.

Kangistuneet olivat sataman melkein aina läikkyvät laineet, kangistuneet jääksi, mikä ulottui kaupungin rannasta kauvas seljälle. Pienet höyryveneet olivat jäätyneet tuohon paikkaan ja niiden kulku taas tälle suvelle loppunut. Lastilotkut ja jahdit olivat kerrassaan menettäneet kaiken kulkukeinonsa; niiltä oli ikäänkuin jalat poikki hakattuja avuttomina ne näyttivät makaavan jään keskellä, mikä niihin oli niin lähelle kiertäynyt, ett'ei tikkua saanut jään ja aluksen laidan väliin. Ainoastaan jääsaha niitä voi auttaa. Olipa melkein säälittävää nähdä, että kauniit kutteritkin olivat tuohon jäähän rampauneet.

Ja ranta oli mustana luistelijoista. Mikä pani luistimia jalkaansa, mikä polvillaan jäällä auttoi jotain neitiä niitä jalkaan kiinnittämisessä, mikä tuolissa luistellen työnsi edellään siinä istuvaa naista, mikä sujutteli sääriään herrahtaviksi "ytterkanteiksi". Jää hiukan rasahteli ja paukkui uutuudestaan ensimmäisten luistelijain alla, mutta kohta äänettä antautui nuorison temmellyspaikaksi. Pienet pojat ne äärimmäisinä luistelivat ja jää tuolla etäällä ulvoi niiden alla.

Sveakin oli luistelemassa. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka piirteet eivät olleet vielä läheskään päässeet kypsyyteensä. Mutta silmissä kiilsi jo neidon täysinäinen tunne ja hänen huulillaan oli konsulinnan suopea sävy, mikä kun hymyksi sulasi, oli aivan hurmaava. Siellä muiden samanikäisten tyttöjen parissa Svea luisteli.

Aina yksi ja toinen kimnasisti meni pyytämään saada luisteluttaa jotain tyttöä. Ja aina Jori oli ensimmäisinä. Paljon ne tytöt Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli romantillisesti aaltoileva ja sysimusta, lihakset jäntevät ja kasvot tuoreet. Sitte koko miehessä oli sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä pani kainoimmat tytöt ujostelemaan hänen seurassaan, niin miellyttävää kuin se muuten heistä olikin.

Nyt meni Jori tahtomaan Sveaa luistinkummppalikseen. Sami seurasi sitä ulompaa hiukan jännittyneellä mielellä. Hän näki, miten Jori teki kauniin ja kohtelijaan kumarruksen Svealle, jolle se nosti hieman verta kasvoihin. Sitte alkoivat he käsi kädessä luistelemaan. Svean kasvoilla oli hiukan lapsekas myhäily ja Jori vastasi siihen itsetietoisella hymyllä, mikä hänelle oli erikoisesti ominaista.

Svealta irtautui luistin hiukan ja Jori polvistui valmiin kavaljeerin kaikella sukkeluudella sitä laittamaan. Sami katsoi sitä syrjästä ja hän tunsi kateutta Joriin, ett'ei hän itse voinut olla niinkuin Jori: sukkela, mielevä ja tyttöjä suositteleva.

Tehtiin tuollainen pitkä rivi luistelijoista ja se luistellen koukeroi kuin käärme muiden lomitse. Väliin kokoontuivat kimnasistit pyöröön, yksi antoi äänet ja kohta kajahti ilmoille "Maamme" tai "Minun kultani kaunis on". Ja sitä luisteltiin taas ja luisteltiin. Jori ja muutamat muut pojat, paraasta päästä kuudennen ja seitsemännen luokkalaisia, sillä niidenkin kanssa Jori oli hyvä toveri, lähtivät Salmeen luistelemaan oluen juontiin, siellä kun oli oluttehdas. Jori oli jo niin mies, että hän joi olutta, pelasi korttia ja kävi kaupungin maneesissa tanssimassa ompelijattarien ja sen semmoisten kanssa.

Puolen päivän rinnassa alkoi nuorukaisjoukko vähetä jäältä, sillä silloin mentiin kotiin posket kuumina ja jalat tönkkinä paljosta luistelemisesta. Mutta vaikkapa väsymys tuntuvasti painoi ruumista, niin ei se silti saanut ryhtiä pois, sillä tuolla jäällä se oli vasta ruumis oijennut ja nuortunut, jokainen jäsen verttynyt ja veri päässyt kiivaaseen virtailemiseen ruumiissa.

Sami sattui kotiin tullessaan yhteen Svean kanssa. Svea oli lähtenyt pois yksinään jäältä ja hiljaan kävellyt. Kun hän oli nähnyt Samin, niin oli vielä hiukan odottanutkin häntä. Samia tuo oudostutti, mutta samalla hyvitti. Hänen sydämmensä löi kiivaammin ja hän aprikoitsi mielessään, puhuttelisiko hän Sveaa neidiksi vai uskaltaisiko hän sanoa sinuksi. Hänen halleva, vanha päällysnuttunsa, jonka hän oli saanut Ahlbomin rouvalta hävetti häntä, kun Svean rinnalla pitäisi kävellä. Ja kengätkin olivat niin suuret ja rumat eikä ollut kalossia…

— Etkö sinä, Sami, kantaisi näitä minun luistimia? Minä olen vähän kipeä, sanoi Svea ja hänen kasvoissaan olikin jotain kipua tuntevaa.

Sami otti äänetönnä luistimet. Tuota varten se Svea oli häntä odottanutkin. Ja hän luuli… Alakuloiseksi kävi Samin mieli ja hän jätätti itsensä hiukan syrjään kuin palvelija. Eikä Sveakaan häntä rinnalleen käskenyt; väliin selkänsä takaa lähetti Samille jonkun sanan. Sitte portilla otti hän Samilta luistimet ja päätään nyökäyttämättä sanoi kuivan kiitoksen. Sami tunsi itsensä kovasti pettyneeksi. Tultuaan pirttiin olisi hän itkenyt, jos olisi yksin ollut — niin se hänen sydäntään kaiverti. Svea oli hänelle kopea kuin kerjäläispojalle…

Tuossa äiti jotain käryytti uunin edessä. Hän näytti jo niin vanhalta ja kuluneelta. Ja kohtahan se Anna olikin neljässäkymmenessä.