XIX.

Sami oli nyt ylioppilas. Hän itse siitä nautti ja Anna siitä nautti. Anna arvotti nyt Samia niin kovasti, että hän aina kahvia juotaessa asetti lusikan Samin kupille, mutta itselleen ei koskaan. Sami oli päättänyt lukea tuomariksi ja lainopilliseen tiedekuntaan hän oli kirjoittautunut. Häntä oli nyt viime aikoina niin kovasti miellyttänyt tuo ajatus, että hän olisi kerran tuomari, mikä ratkaiseisi elämän ja kuoleman asioita. Ja kun hän sitä ajatteli loikoen tuoreella nurmikolla kaupungin ulkopuolella valkoinen lakki silmillä, jottei se ryvettyisi, tai onkiretkillä katsellen veden kirkkaaseen kuvastimeen, miltä lyyry siinä näytti, tuntui hänen olonsa aivan hurmaavalta. Ja onkin sillä tuolla valkoisella ylioppilaslakilla hurmaava voima ensi kesänä, vaikka sen omistaja asuisi maalaissaunassa, missä jokainen liike uhkaa hävittää hienon ja puhtaan lakin. Tuohon lakkiin on kätkettynä niin paljon entisiä pyrinnöltä, monien vuosien vaivaloista työtä ja uusien toiveiden heilimöivä sato, jotta sen täytyy omistajaansa vaikuttaa, samalla kun sen alla ikäänkuin väljemmin hengittää, hengittää koulupakosta vapaata ilmaa, mihin seottuu nuoruuden kevään ensimmäinen tuore tuoksu.

Mutta kun alkoi syksy lähestyä, tulivat Samille toiset huolet: saada rahoja yliopistossa oleskelua varten. Hän mietti ja punnitsi, punnitsi ja mietti, teki suunnitelmia, mutta hylkäsi ne, teki velkakirjoja, mutta ei mennyt niillä lainoja hakemaan. Hän pelkäsi mennä pyytämään velkoja. Ja millä perustuksella hän niitä olisi anonut, mitä vakuutta antanut, jotta rahain omistajat olisivat häneen luottaneet! Tulevaisuutensa — mutta sehän voi olla jo huomisen päivän katkaisema. Niin mietti Sami ja hänestä tuntui kovin vastenmieliseltä lähteä velkakirja kourassa hakemaan armelijaitten ihmisten sääliä.

Mutta taaskin tuli apu kuin taivaasta. Ainoastaan Samin ujoin ajatus oli siihen joskus voinut ankkuroida, mutta pian senkin heittänyt epäilevänä paikan luotettavaisuudesta, koska siinäkin olivat laineet väliin paiskelehtaneet liian ristipäisinä, liian jyrkkinä hänen laudoiltaan vuotavalle alukselle. Mutta silti sieltä nyt itsestään tyventä aukesi. Konsulinna muutamana päivänä elokuussa kutsutti Samin luokseen, kysyi, onko Samilla rahoja tiedossa helsinginmatkaa varten ja sai luonnollisesti kieltävän vastauksen. Ja hän lupasi kolme sataa markkaa ensi lukukaudeksi, ja jos Sami ei sillä tulisi toimeen, niin saisi hän hankkia muilta lisää. Hän ei vaatisi korkoja eikä takuita, ei muuta kuin pelkän velkakirjan, jotta se pesässä näkyisi, jos hän sattuisi kuolemaan ja Samissa tulevaisuudessa olisi miestä maksamaan. Tuon kuulemisessa oli Samista jotain kevään kiurun ensi lurahduksista, jotain toukokuun päivän sähköisestä sävelvirrasta. Niin riemastuttavaa, keventävää ja sielua siivoavaa tummista tunteista! Hän kiitteli, kosteli konsulinnaa ja riensi pirttiinsä nauttimaan onnestaan. Siellä Anna, kuultuaan asian, vielä kerran viritti vanhan, jo aikoja sitte rapistuneen konsulinnan kiitoskanteleensa ja lauloi päivän ylistystä sydämmensä pohjasta.

Elokuun ilta oli niin väkevä ja tumma, mutta silti valon värähdyksistä rikas ja voimakas kuin se tavallisesti on. Sen henki oli lämpöistä ja hyväilevää, mutta vapaa paahtavan kesäpäivän hikevästä ja raskaasta kuumuudesta, mikä rampasee suurimmankin onnen nauttimisen. Niin erinomaisen kevyesti ja ikäänkuin näkymättömän käden äänettömästi pyyhkiminä kapenivat ilta-auringon valoläikät muuttuen viime lopussa pitkäksi keilaksi, minkä kärki oli suunnattuna yhteen pirtin loukkoon ja asema akkunaruudussa. Sami makasi sohvalla kädet ristissä päänsä alla miettien onnensa suuruutta kuin menestyksestään riemastunut kosija, ja silmät siirottivat eteen. Hän näki edessään tulevaisuuden täynnä mielikuvituksen loistavia näkyjä, joille tämän illan omituinen kuvaamavoima antoi selvät piirteet. Hän näki istuvansa tuomarina jakamassa lakia ja sen muassa oikeutta, hän, joka itse oli niin paljon kärsinyt jo kehityskautenaan kuin aholle kasvamaan viskattu vesiperäisen kukan taimi, mikä parhaiten puhkaisisi ulos terää jonkun mättään kupeen varjossa.

Syyskuun alkupuolella laittautui Sami Helsinkiin. Merimatkaa höyrylaivalla hän sinne kulki muiden mukana, ja niiden joukossa oli Jorikin. Svea ja paljon toisia tyttöjä oli Joria saattamassa höyrylaivalle, sillä Jori oli tätä nykyä koko kaupungin pulskin ylioppilas. Svea oli koko kesän ollut Samillekin ystävällinen, nyökäyttänyt kohtelijaasti päätään Samin tervehdyksiin ja kun konsulinna väliin kesällä oli kutsunut Samia huvilaansa, oli Sami saanut pelata krokettia Svean kanssa. Mutta Sami oli ollut siksi järkevä, ettei hän ruvennut turhia hourailemaan tämän Svean ystävällisemmän suuntaisen käytöksen pohjalle. Hän kyllä käsitti sen, mistä se oli alkunsa saanut. Se oli tammikuun paahtamaton auringon säde, mikä voisi yht'äkkiä loppua kuin oli alkanutkin eikä se talven omaisella voimattomuudellaan suinkaan jaksanut kuolleita herättää, virkistää hänen ensi lempensä entisiä oraita, mitkä hän jo mädänneinä oli pois viskannut sielustaan. Ja olihan Svea muuten yhtämittaa Jorin kanssa. Päivät päästään oli Jori muiden nuorten kanssa Bergin huvilassa, sillä hänen isänsä huvila oli aivan sitä lähellä. Ja siellä he leikkivät, tanssivat ja panivat toimeen pieniä huviretkiä. Mutta väliin Jori kahden Svean kanssa purjeet tuulta täynnä kiidätti uudella paatillaan, jonka hän oli ylioppilaaksi pääsemisensä johdosta saanut lahjaksi isältään, kohti aukeaa ulappaa. Silloin he olivat aivan häiritsemättä kahden ja taivaan tuuli humullaan loi heihin rohkeutta, jotta he niillä retkillä uskoivat toisilleen asioita, joita tyvenessä ja suljetussa huoneessa olisi ollut vaikeampikin ensi kertaa tunnustaa.

* * * * *

Silloin kun Sami pääsi ylioppilaaksi, riehui puoluetaistelu yliopistossa kuumimmillaan. Että ruotsinkielisestä koulusta tulleet ylioppilaat olisivat olleet ruotsinmielisiäkin, ei aina pitänyt paikkaansa, vaikka kyllä tavallisesti. Mutta koulusta ulos päästessään olivat ne melkein yhteen puhkuun ruotsinmielisiä, vaikka heistä sitte yliopistossa suurten kansallismielisten miesten vaikutuksesta monikin heitti hyvästit entisille mielipiteilleen ja siirtyi suomenmielisten nuoreen leiriin.

Se lyseo, joka hautoi Samista ylioppilaan, oli seinäkiviinsä asti ruotsalainen. Siksipä siellä oppilaiden kesken ei koskaan ollutkaan mitään puoluetaistelun siementä, sillä sille ei siellä löytynyt niin turpastakaan, johon tuo nuori kasvi olisi voinut juurillaan pureutua. Toveriyhdistyksessä, konventissa, oli joskus pilalehdessä vanhempien ihmisten puheiden mukaan naiivisti ja kömpelösti ivattu puoluetaistelua. Kun nimittäin kaupunkiin hommattiin perustaa suomenkielinenkin lyseo, niin sitä varten toimeenpantuihin arpajaisiin eräs kaupungin värjäri oli voitoksi lähettänyt hiiren syömiä talikynttilöitä, kirjoittaen niitä ympäröivään paperiin: "valoa kansalle". Sami oli silloin seitsemännellä luokalla. Mutta tuo tuollainen oli vain ohimenevää ja satunnaista laatua, mikä ei pannut liikkeelle niin hiukkastakaan lyseon paksussa ruotsalaisuuden ilmassa.

Mutta kun tultiin yliopistoon, niin siellä olivat asiat toisin. Sami oli pysynyt kouluaikana untelona kaikelle puolueasialle, sillä ensinnäkin hän sitä hyvin vähän tunsi, koulupoika ja lapsi kun oli, ja toiseksi oli hänen jokapäiväinen hengitysilmansa ruotsalaista. Ja vaikka hän olisikin kuinka ihaillut nuorta fennomaniiaa, niin käsitti hän kyllä, ettei hänestä ollut sen tienraivaajaksi muiden oppilasten keskuuteen. Arkana ja ujona hän pysyi ja kiitti kun sai semmoisena esiintyä, sillä hänen seljässään oli isättömän lapsen lyijypaino.

Mutta nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuin lintu, joka pääsee lentämään häkistään, missä sitä on piinattu vuosikausia hampunsiemenillä ja vedellä. Nyt voi hän yhtyä myös mihin seuraan ja puolueeseen tahansa, sillä hän oli vapaa ylioppilas.

Pian ryhmittyivätkin Samin entiset koulutoverit täällä yliopistossa uusiin puolueihin, se kun oli melkein välttämätöntä, jos vaati itselleen miehen nimen tunnustusta. Useimmat niistä vei mukaansa ruotsalaisuuden virta ja sen laineille kaarnaksi keikkumaan houkuteltiin Samiakin. Mutta Sami tunsi paremmin lähestyvänsä tuota toista, kansallisempaa puoluetta ja ikäänkuin entisten pilkkain ja ivain kostoksi, joita hän oli saanut kärsiä tovereiltaan koulussa, liittyi hän suomenmieliseen joukkoon. Jori kyllä päästi sen johdosta Samille suuren naurun, mutta Sami ei välittänyt. Hän tunsi tuon entisen voimansa ja äkänsä, jonka koulu oli niin moneksi vuodeksi kukistanut ja haudannut sielun sisimpään, taas heräävän ja synnyttävän hänessä itsenäisyyttä, Ja Jorin orjuudesta oli hän nyt ikäänkuin taikavoimalla vapautunut. Hän aikoi luoda itselleen uuden uran täällä, kun hänellä kerran siihen oli tilaisuutta, sillä hän tapasi täällä pian ystäviä samanmielisiä kuin hän itsekin ja niiden seuraan hän kohta riemastui. Ne olivat alemmissa piireissä nuoruutensa viettäneet ja käyneet suomalaisen koulun. Niiden parissa tunsi Sami itsensä kotiintuneeksi ja voi aina asettua samalle näkökannalle kuin nekin. Ja yksi tällaisia oli Samin asuntoveri Taavi Aronen, kotoisin Itä-Suomesta.

Likaisen Vantaa-joen toisella puolella oli Sami hankkinut itselleen asunnon, sillä siellä ne olivat paljon huokeampia kuin kaupungin sydämmessä. Täällä asuivat he muutaman ruoka- ja olutkauppaa pitävän vaimon luona, kivijalkakamarissa, missä vallitsi ikuinen kosteus ja minne vievä käytävä oli pimeä kuin säkki ja kaikellaisen pienen kapineen säilytyspaikkana. Huone oli silti jotenkin mukavasti kalustettu ja siisti, paljon korkeampi kuin Annan pirtti siellä kotona. Ja se oli aivan heidän hallussaan paitsi yöllä, jolloin siellä kolmantena nukkui vaimon poika, konepajassa kulkeva nuorukainen, isätön lapsi.

Taavi oli jonkun maakauppiaan kasvattipoika ja sulavakielinen, kova laulumies ja suuri suomenmielinen. Fennomaniian oli hän jo koulussa ollessaan imenyt äidin maitona vereensä, suomalaisen koulun kun oli käynyt ja kotoisin paikkakunnalta, missä tuskin koskaan oli ruotsia puhuttu. Ja ympäristöään oli hän mainio muodostelemaan, huokumaan siihen persoonallisuuttaan ja tekemään siitä samallaista kuin hän itsekin oli.

Luvuista ei Taavi nyt ensi lukukautena niin välittänyt, mutta kulki sen sijaan henkensä perästä kaikissa suomenmielisten ylioppilasten kokouksissa ja tutustui muuten Helsingin elämään. Usein noille retkilleen sai hän Saminkin mukaan ja vei hänet aina uutena toverina siihen suomenmieliseen, samoja näkökantoja näkevään parveen, jonka joukossa etummaisina hän oli lentänyt yliopistoon tuolta pienestä maaseutukaupungista. Että noissa kokouksissa ja toverikohtauksissa usein lasi kädessä intoiltiin, oli aivan tavallista ja pian Samikin käytännössä sen tavan hyväksyi. Se tuo täyteläinen lasi antoi kuumuutta verelle, rohkeutta mielelle ja hellyyttä sydämmelle. Ylioppilas ja lasi ne olivat vielä siihen aikaan melkein yksi käsite, tai ainakin eroamattomasti kuuluivat yhteen.

Samin ohjelma oli nyt niin läpeensä selvä ja kuultava. Karkottaa ruotsinkieli pois kaikesta muusta Suomesta pieneen ruotsalaiseen rannikkoasutukseen ja viime lopussa sekin sulattaa muuhun suureen Suomeen, tehdä suomenkieli maan viralliseksi ja sivistyskieleksi sekä perustaa suomenkielisiä kouluja joka soppeen maata, jotta niissä kasvaisi se puhdas falangi täysilukuisena, mikä uskaltaisi teossa täyttää aatteet. Ja sitte kaikissa muodoissa esiintyä pohjakarvaltaan kansallisena ja suomalaisena, ei koskaan puhua ruotsinkieltä eikä tekeytyä oppineeksi rahvaan silmissä, vaan olla sen kanssa yhtä luuta ja verta ja asettua tavoissaan ja käytöksessään sen kannalle; muuttaa muukalaiset sukunimet suomalaisiksi ja viettää kansan pakanallisuuden ajoilta jääneitä merkki viettoja oikeina suuren isänmaallisuuden jouluina.

Jokaisen ohjelman täyttämisessä ovat omat pienet tilinsä, lukuun ottamatta suuria perusmenoja. Nuo tuollaiset pienet kulut ovat yksilöllisiä ja oikean toveruuden hengen ylläpitämiseksi välttämättömiä. Ja että niitä Samillekin karttui, oli luonnollista. Kun hänen konsulinnalta saamansa rahat näyttivät loppuvan ennen lukukautta, teki hän Taavin kehotuksesta kahden sadan markan velkakirjan ja nosti sillä rahat osakunnan rahastosta, mistä niitä oli tilaisuus semmoisella tavalla saada. Taavi teki samoin osakuntansa rahastossa, ja nyt oli heillä taas rahaa ottaa osaa toverien suuriin hengen pyrinnöihin.

Usein olivat he — Taavi luki maisteriksi — poissa luennoilta yliopistosta. Ensi lukukautena ei ole tapana niitä kuunnella, sillä ensi vuoden ylioppilaan on velvollisuus tutustua ympäristöönsä ja siihen kaupunkiin, joka on tuleva hänen monivuotiseksi asuinpaikakseen, niin sanottiin, ja nuori ylioppilas, jos kukaan, on valmis noudattamaan isiltä saatuja traditsiooneja. Ja tämä tällainen elämä oli Samista niin viekottelevan hauskaa, verrattuna siihen, jota hän koulussa oli viettänyt. Nuo uudet nuoret toverit häntä arvottivat samoin kuin itseään ja kuumissa ylioppilaskokouksissa tuli moni vanhempikin kilistämään lasia hänen kanssaan ja esitteleimään. Hän tahtoi, kun hänellä oli siihen tilaisuus, laulaa täydestä sydämmestä muiden vapaiden lintujen kanssa nuoruuden kevään ylistystä puistossa, jonne eivät haukat päässeet, nuo haukat, joita hänen oli ennen täytynyt nimittää tovereiksi.

Sami oli tarttunut ensi ylioppilaslukukauden ilon hurmaavaan lasiin eikä huomannut, ennenkuin hän oli sen pohjaan juonut. Lukukausi oli lopussa ja edessä häämötti joulu talvihuurussaan pienessä maaseutukaupungissa siellä kotona Bergin kartanopirtissä. Hänen omassatunnossaan viisti nyt tilinteon katkera ajatus eletystä, ensi lukukaudesta ja mitä siinä oli aikaan saatu. Ei näkyväisesti mitään opintokirjaan, mutta Sami lohdutti itseään sillä, että hänen näkökantansa oli laajentunut. Ennen ei hän ollut tiennyt mielestään niin mitään elämästä.

Hän ryyppäsi vielä lähtijäiset nuorten toveriensa kanssa. He lupasivat kirjoittaa toisilleen ja sitte taas seuraavalla lukukaudella tavata toisensa täällä Helsingissä. Sami laittautui matkalle junaan sinä päivänä, jona hän ei tiennyt yhtään entisistä "ison koulun" tovereistaan lähtevän. Niiden kanssa ei hän ollut ollut koko lukukautena missään tekemisessä, sillä hän kuului toiseen parveen kuin ne — kansan sortajat.

Mutta kun rautatiematka loppui ja hän oli saanut matkatoverikseen muutaman kotokaupungistaan kotoisin olevan kauppapalvelijan, mikä sattumalta oli käymässä pääkaupungissa — saivat istua monta päivää, reessä tuntui Samista hiukan ahdistavalta lähestyä kotikaupunkia. Että hän oli rikkonut jotain, se tunne hänen sisimmässään vähitellen pullahti esiin ja vaivasi häntä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että hän olikin koulussa liiaksi kärsinyt. Tämä oli ollut vain hiukan syyn sovitusta, että hän rennommasti nyt oli elänyt.