XVII.

Ristiä sanoi kissa, kun jäälle kuoli!

— Pata putosi, mutta ei särkynyt!

— Pane päälle valttia, mitäs tiilestäsi säästät!

— Enkä pane, kun on patarouvakin!

— No pistä se, niin minä kaadan! Kas se on kumossa! Tuossa on herttaa! Mitt hjärta har råkat i klämman… vihelteli Jori toimessaan, kun sai kaateen tehdyksi, toinen silmä ummessa imien paperossia ja siitä löyhyttäen tuuheita savuja.

— On se Jori säkästynytkin todella!

— Niin sanovat, ja nähty myös on.

— On valmis kelle lyyry annetaan, jos saadaan, vakuutti Jori itsekin.

— Täytyy sanoa, että Jorilla aina onnen rattaat pyörivät.

— Miks'ei ne pulskalla pojalla pyörisi tyttömaailmassa! Nämä silmät ja tämä tukka niillä sitä tyttöjen sydämmiä voitetaan, puheli Jori itsetietoisen ylpeästi ja koetti sivellä hiukan näkyviä viiksenalkujaan.

Samassa oli isäntä, muutaman rikkaan tuomarin poika maalta, kaatanut punssia juomalasiin.

— Jorin morsiammen malja! sanoi hän ja ojensi juomalasin, joita oli ainoastaan yksi, Jorille.

— Minä juon pikku Sveani maljan. Voi turkanen kuin me viime haaleissa tanssimme kovasti, niinkuin sinä Alfred näit.

— No enkös siellä minä ollut?

— Oliko siellä Akilles?

— Oli kyllä, ja näki sinun tanssit.

— No juo sen päälle Ruotsin punssissa! Mutta eikö se täällä huoneessa ollut Tihinenkin? kysyi Jori sitte olkansa takaa.

Jori aina osotti Samille jonkullaista alamaista huomaavaisuutta, kun Sami häntä koulussa auttoi. Ja olihan hän luvannut, kun Sami keväällä Helsinkiin lähtee, hankkia hänelle mustan puvunkin, jos Sami häntä ylioppilaskirjoituksissa lupaa auttaa ja sitte lupauksensa täyttää. Ja Sami olikin luvannut.

— Onko täällä Tihistä? kysyi isäntä myötä olkansa takaa, ja toiset alkoivat nauramaan.

— On kyllä, koetti Samikin vastata jonkullaisella leikillisellä äänellä perempää huonetta sohvalta, missä hän oli istunut ja katsellut noiden toisten kortinlyöntiä tuossa pöydällä lampun ääressä. Hän haki aina määrätystä maksusta latinan sanat ylös isännälle ja oli nytkin tullut niitä tuomaan, kun sattui tähän kalaasiin.

— Juopiko Tihinen punssia? kysyi vielä isäntä olkansa takaa.

Mutta Jori keskeytti tämän pilkan. Hän pani korttinsa nurinpäin pöydälle ja otti juomalasin. Kaadettuaan lasiin punssia meni Jori Samin luokse mielevänä ja sanoi:

— Maista pois punssia! Jos osaat pelata korttia, niin tule seuraan!

— En minä osaa…

— Mutta punssia sinä kuitenkin osaat juoda? Se menee näin vain, ja Jori pani näytteeksi Samille hyvän ryypyn menemään toisten nauraessa.

Olihan Sami joskus maistanut punssia. Ja hän ymmärsi, että jos hän vähänkin tahtoi lopettaa tätä pilkkaa, täytyi hänen maistaa. Jori kehotti ottamaan lisää. Ja kun Jori kehotti, niin totteli Sami.

Sitte alettiin taas lyömään korttia. Jori rupesi kehumaan tanssitaitoaan ja muut myönsivät, että hän oli koulun paras tanssuri. Ja nyt oli hän Svean, josta pojat aina luokalla puhuivat, kehuivat sen kauneutta, sen suloutta ja miellyttävää käytöstä, kanssa tunnetusti niin tuttava, että muut olivat jääneet kokonaan syrjään. Olihan siinä sellaista mielevää tuon Jorin koko olemuksessa ja nytkin se niin rohkeasti olan takaa heitti korttinsa pöytään.

Ja nyt ensi kevännä pääsisi hän kuin Samikin ylioppilaaksi. Viime luokalla he nyt olivat, ja jos hyvin onnisti, niin viime vuosi se tämä heillä oli koulussa.

Huone alkoi täyttyä tupakan savusta, posket pelaajilla olivat kuumat ja heidän ääneensä lisäsi käheyttä aina väliin maistettu punssi. Jorin käsi pelatessa putosi aina raskaammin alas ja kohta alettiin inttää pelissä. Se väittely tuli niin kiivaaksi, että Jori nakkasi korttinsa pöytään, jotta ne lensivät hujan hajan ja osa niistä tipahti lattialle. Muut heittivät myös korttinsa ja niin loppui peli. Vielä sittekin intettiin, kun peli oli jo lopetettu. Mutta kun isäntä kaatoi viimeisen punssin lasiin ja tarjosi sitä, niin loppui kina.

— Pojat! Nyt lähdetään Ilolaan! kehotti Jori.

— Mutta tsjeneskaa? Onko sitä?

Jori haparoi housuntaskujaan ja sai esiin hopea- ja kuparirahaa muutaman markan. Ja isäntä vakuutti, että kyllä hänelläkin on. Niin sitä lähdettiin.

Ulkona leuhahti vastaan leppoisena syyskuun ilta heleässä kuutamossa. Kun tuo joukko sinne ulos painui, syöksähti semmoinen paksu kerros savua ja raskasta ilmaa ulos ovesta, kun se avattiin. Sami, joka hiljaan muiden joukossa oli lähtenyt ulos huoneesta, kääntyi portilla mennäkseen kotipirttiinsä. Enempää punssia ei hänelle oltu tarjottukaan kuin mitä Jori tarjosi. Ja Sami oli siitä hyvillään.

— Minne se Tihinen menee? kysyi yksi heistä.

Jori meni ja tarttui Samia kiinni.

— Tihinen! Tule mukaan!

Sami ei kehdannut reutoa vastaan, kun Jori häntä vei käsipuolesta vastaiseen suuntaan. Ja luokan mahtavimmat miehet halusivat häntä nyt mukaansa. Vastustaa hän ei uskaltanut.

Vaitelijaana kulki Sami muiden perässä ja kuunteli heidän jokseenkin korkeaäänistä keskusteluaan. Kun päästiin kaupungin ulkopuistoon, niin kiilui siellä puiden lomasta tuli kosken rannalla olevasta puisesta majasta, mikä oli laudoista pyöreäksi kioskin malliin rakennettu. Siinä myötiin olutta ja varsinkin koululaiset, siellä pimeinä syysiltoina alottelivat juomistaan. Siellä tuntui heistä olo paljon turvallisemmalta kuin kaupungissa näissä hommissa. Pieniä siltoja kulki puistoa leikkaavien purojen poikki ja ne niin äänekkäästi tömisivät, kun pojat nyt niillä järjestyksessä laulaen astuivat. Sitte tuli taas hiekkakäytävä ja taas silta. Tuommoista tietä vuorottain ennenkuin perille päästiin.

Kuutamo oli heleä ja kuvaava kuin mieto sähkövalo näyttämöllä. Puut siinä ryhmittyivät niin ihmeen somasti varjoissaan ja se hopeoitsi pienissä pyörteissä puroissa hyppivän laineen. Ilma oli tyyntä kuin maito ja sen väritys haaveellinen.

Ravintolassa, jossa oli ainoastaan yksi suuri pyöreä huone, ei ollut muita juojia kuin eräs ylioppilas. Karmini oli lämmennyt ja huokui vienoa lämpöä huoneen ilmaan, mikä hajahti väkevälle tupakille ja oluelle. Vieressä hyökyjään vyöryttelevän suuren kosken ääni tunkeutui selvänä seinälautojen lävitse ja muodosti musiikin, mikä ikäänkuin kiihoittavana vaikutti täällä käyviin vieraisiin, varsinkin näin syksyisenä kuutamoiltana. Oluella ja sillä oli mahtava yhteisvaikutus nuoren ihmisen kiihottuneeseen hermostoon.

Tuo ylioppilas oli vasta viime kevännä päässyt "isosta koulusta" ja oli varsin hyvä veikko Jorin kanssa. Heti Jori toimitti itsensä ja kumppalinsa samaan pöytään kuin minkä ääressä ylioppilaskin istui. Ylioppilas kätteli kaikkia muita paitsi Samia, jolle hän vain vähän päätään nyökäytti.

Siinä sitte istuttiin oluen ääressä ja jututtiin. Samia asemansa vaivasi, sillä kukaan ei hänestä muuta välittänyt kuin että aina olutta kaadettiin hänenkin lasiinsa. Hän olisi ensi alussa mielellään lähtenyt pois, mutta ei rohjennut, kun toiset olivat hänet tänne tuoneet. Eikä yhtään tarvinnut peljätä, että täällä olo tulisi koulussa tietoon, jotta siitä rangaistusta saataisiin. Tämä oli rauhoitettu ala ja pian sulki myyjäneiti akkunat lautaisilla luukuilla, niin ettei niistäkään mitään näkynyt ulos.

Otettiin lisää olutta ja laulettiin. Ylioppilas ja Jori osasivat paljon "gluntteja" ja niitä sitä laulettiin. Toiset koettivat mukaan säestää. Ainoastaan Sami oli vaiti. Samilla alkoi päässä olut kihoilemaan, kiertelemään siellä ja nykkimään silmäkulmia. Tuli kuin ohut verho, hienon, hieno, silmien eteen ja veret liikkuivat ruumiissa kiivaasti.

Jo kohousi ylös ylioppilas, painoi keppinsä vaakasuoraan toisten pään tasalle ja oli sillä antavinaan tahtia. Laulu luisti ja ilo yltyi. Samikin tarttui rohkeammasti lasiinsa ja hän nauroi tovin aikaa, niinkuin näytti, tyhjälle. Ylioppilaalla oli takki ja liivi hyvän matkaa auki, jotta kiillotettu paidanetu kirkkaana paistoi. Valkoinen lakki hänellä oli takaraivolla. Jori otti sen, pani päähänsä ja pisti oman hattunsa ylioppilaan päähän. Samia tuokin nauratti. Ja hän nauroi yhtenään.

— Pitää sulkea ovet. Herrat ovat hyvät ja tyhjentävät lasinsa, kehotti myyjäneiti.

Pyydettiin saada vielä olla, mutta neiti oli taipumaton, sillä kello yhdeksän oli määränä sulkea ovet. He nousivat ylös. Sami hoiperteli.

Tultuaan puistoon näkivät he pari tyttöä siellä kävelevän. Ainahan niitä tapasi siellä joku olla. Pojat menivät rohkeasti heitä kohti ja Jori vihelteli mennessään. Kun tultiin likemmäksi tyttöjä, lähti Sami yht'äkkiä hoiperrellen suoraan niihin päin huudahtaen:

— Saana!

Hän yritti tarttumaan Saanaa, sillä se se toinen tytöistä oli, kädestä, mutta samassa tuli siihen Jori ja tyrkkäsi Samin kumoon. Otti sitte Saanaa kädestä ja he lähtivät menemään vastaiseen suuntaan. Ylioppilas kääntyi samaan matkaan toisen tytön kanssa.

Sami koetti kontturoida ylös hiekkakäytävältä. Ja pääsikin. Mutta pää oli raskas, ruumis painoi liian paljon ja hän istahti muutamalle penkille.

Sami alkoi penkillä kuorsaamaan ja nukahti siihen. Kuun valossa näytti hänen kasvonsa aivan elottomilta ja pää retkahti perkin selkää vasten.

— Mutta jopa tuo Tihinen on päissään! Kai se on ensi kertaa viftillä, kun sille noin meni päähän, puhui eräs Samin kumppaleista.

— Liekö tuo tänä päivänä syönytkään, kun sille noin meni päähän.

— Ehkä on syönyt, mutta perunankuoria, ilvehti humalassaan isäntä.

— Mutta lähdemmekö me sitä tuosta taljaamaan pois?

— Tietysti, vastasi yksi ja alkoi tarttumaan Samiin.

— Mutta missä saunassa se asuu? ivaili vielä isäntä.

— Bergin kartanopirtissä se asuu, vastasi se, joka oli tarttunut Samiin.

Hän oli saanut Samin, joka sopersi vain sekavia sanoja, pystöön ja kuljetti häntä jonkun matkaa. Mutta erin varmat eivät hänen omatkaan askeleensa olleet, ja Sami painoi niin paljon. Hän hoipertui Samin muassa muutamalle toiselle penkille ja siihen jäi Sami.

— Kyllä se tuossa selviää, kun nukkuu, puhui isäntä.

Samassa tarttui hän molempia tovereitaan kainalosta ja niin lähtivät he kävelemään. Jonkun matkan päässä alkoivat he laulamaan astuessaan kaupunkiin.

Siihen penkille jäi Sami nukkumaan. Ilma muuttui yön tullen kolakaksi ja alkoi puhaltamaan pohjoinen tuuli. Taivas kävi tähtiin ja kuun valo kalpeni.

Kauvan nukkui Sami. Montako tuntia liekään nukkunut? Kun hän heräsi, värisi hänen ruumiinsa kuin haavan lehti ja hampaat alkoivat lokattamaan. Jäsenet olivat kontetuksissa ja huulet kylmät kuin kuolleella.

Hän nousi ylös. Ensi alussa ei hän ollut tajussaan, missä hän oli. Muisti sitte ja sydäntä vihlasi. Hän kulki väristen katua kotiinsa, missä Anna odotti miedon lampun valon ääressä. Ihmeissään tutkaili Anna, missä Sami on ollut, mutta vastausta ei hän saanut.

Sami riisuitui ja pani vuoteelle maata. Hän nukkui melkein aamuun, kunnes heräsi raskaaseen päänkipuun. Ja häntä vilusti niin armottomasti, jotta vuoteessakin tahtoi väristä. Kyyneleet silmiin tirisivät, sydäntä pakotti, mutta kovasti oli vilu.

Kouluun ei Sami saattanut mennä. Anna itki ja koetti kysyä, missä Sami on viime yötä ollut. Mutta vastausta ei tullut Samin kokoonpuristuneilta huulilta, sillä kipu oli kova rinnassa ja kaulassa ja ruumis kuumeni kuin olisi ollut ahjos alla. Kuumuus leveni jo yli koko ruumiin ja toisessa keuhkossa alkoi tuntumaan paikallinen kipu. Mutta Sami ei valittanut. Kun Anna aikoi mennä hakemaan lääkäriä, kielsi Sami. Hän kovasti pelkäsi, että salaisuus tulisi julki ja luokkatoveritkin joutuisivat hänen tähtensä kärsimään. Seuraavana yönä Sami jo hourasi. Mutta kun hän siitä houreestaan selvisi, niin ei hän valittanut. Anna nouti kuitenkin lääkärin ja se sanoi Samissa olevan kovan keuhkopoltteen. Anna säikähti, hankki rohtoja ja koetti parhaansa mukaan Samia vaalia.

Opettajat koulussa kielsivät toisia oppilaita tarttumisen takia käymästä katsomassa Samia, heitä, jotka siellä vielä eivät olleet koskaan käyneet.

Kuukauden päivät sairasti Sami ensi humalansa seurauksia. Parannuttuaan oli hän vielä alakuloisempi entistään.