PROFESSORIN RUOKALEPO.

Professori oli päivätyönsä päättänyt. Hän oli pitänyt k:lo 10 a.p. luentonsa, s.o. lukenut erään kapittelin siitä samasta sinikantisesta vihosta, josta hän oli jo kymmeniä vuosia lukenut, tehnyt luennon jälkeen pienen kävelymatkan ympäri Kaivopuiston sekä kirjottanut pari sivua sitä pitempää elämäkerrallis-esteettistä teostaan, jonka hän aikoi ensi jouluksi julkaista Otavan kustannuksella. Nyt oli hän syönyt vankan päivällisen, polttanut sen päälle hyvän sikaarin ja selaili sohvallaan mukavasti loikoen "Valvojan" viimeistä numeroa, johon hän oli kirjottanut tutkielman "Tutkintojen tarpeellisuudesta nuorille kirjailijoille." Professorimme oli, kuten näkyy, esteetikko.

Soitetaan ovikelloa. Piika tulee sanomaan, että eräs vanha, sokea mies tahtoisi tavata professoria. Professori kaivaa kymmenen penniä taskustaan.

— Maija antaa tämän hänelle ja sanoo, että kaupungissa kyllä on hyväntekeväisyyslaitoksia. Sitä paitsi olen minä sanonut, että Maija ei saa laskea sisään kerjäläisiä.

— Hän tahtoo välttämättä tavata professoria.

— Tulkoon sitten.

Tyytymättömänä kohottautuu hän istumaan. Tietysti saisi hän taas kuulla jonkun surullisen elämäntarinan, joka pilaisi häneltä humöörin ja vaikeuttaisi ruoan sulatusta. Professorimme kunniaksi on nimittäin mainittava, että hän ei suinkaan ollut mikään pahasydäminen mies. Päinvastoin.

Sokea mies saapastaa sisälle.

— Noh, mitäs asiaa teillä on?

Vieras vitkasteli hiukan. Pyöritteli lakkiaan ja rykästeli.

— Minun nimeni on Homeros, alkoi hän sitten hiljaisesti, minä olen lukenut professorin kirjoituksen "Valvojasta" ja tulisin sen johdosta hiukan juttelemaan. Jos nimittäin professorilla olisi aikaa joku minuutti.

Hän sanoi tämän niin puhtaalla ja kaikuvalla kreikankielellä, ettei professorille johtunut mieleenkään epäillä hänen sanojensa todenperäisyyttä. Eipä ihme, jos hän hämmästyi.

— Lukevatko kuolleetkin "Valvojaa?"

— Epäilemättä. Elävät sitä vähemmän lukevatkin.

Nyt oli professorimme jo toipunut ensi hämmästyksestään. Kooten kaiken koulu-aikaisen kreikankielensä muistot, ilmaisi hän soperrellen, miten liikutettu hän oli kunniasta, joka näin oli hänen talolleen tapahtunut, hommasi Homeroksen istumaan parhaasen nojatuoliinsa ja kysyi, saisiko hän ehkä tarjota kahvia.

— Kiitoksia, vastasi vanhus hymyillen, mutta jos professorilla sattuisi olemaan kotona joku lasi viiniä, niin joisin sitä mieluummin. Olen siihen ikään kuin enemmän tottunut.

Oli professorilla kotona viiniä. Lasit tuotiin ja keskustelua jatkettiin.

— Tulin keskustelemaan nähkääs noista tutkintoluvuista, joista professori kirjoituksessaan puhuu. Olen tullut ne nimittäin eläessäni laiminlyöneeksi eikä niistä minun aikanani niin paljon välitettykään. Mutta nyt luettuani herra professorin kirjoituksen, rupesin miettimään, että olisi sentään synti vanhalle miehelle, jos minun siellä runoilijain Elysiumissä pitäisi hävetä jokaisen uuden maisteri tai tohtori tulokkaan edessä. Tähän asti on siellä ollut oppineita enempi vähän, mutta ristiä on ollut tarpeeksi niistäkin. Dante esim. ahdistaa minua aina skolastisilla tiedoillaan, vaikka ne juuri minun mielestäni ovat hänen muuten kylläkin kauniin "Divina Comediansa" turmelleet. Mutta jos sinne oikein gradueerattuja miehiä rupeaa tulemaan, jotka voivat lyödä paperit pöytään koska tahansa, käy elämä siellä aivan sietämättömäksi.

Ikään kuin hiukan hämillään kysyi professori, millä hän mahdollisesti voisi palvella.

— Tulin ajatelleeksi, että ehkä herra professori voisi antaa minullekin sellaiset paperit. Kun minun muistonikin tuntuu huononevan vuosi vuodelta, olisi niin hyvä, jos olisi varmat vahvistuskirjat siitä, että todellakin joskus on tietänyt jotakin. Muutenhan mikä kloppi tahansa voi minut sikaneerata, minut, joka en runojani edes paperille kirjottanut.

Vielä enemmän hämillään selitti professori, että noita "papereita", joita kunniavieras tarkotti, ei voitu antaa muille kuin niille, jotka laillisessa järjestyksessä olivat tulleet yliopistoon sisäänkirjotetuiksi, seuranneet muutamia vuosia vähintään kahden professorin luentoja, kirjottaneet sekä pro excercition että pro gradun ja suorittaneet hyväksytyn tutkinnon vähintään neljässä saman osaston ja yhdessä toisen osaston aineessa, joista vähintäänkin yksi arvosanalla laudatur. Sitä paitsi oli suoritettava alkeellinen tutkinto teologiassa ja julkinen tutkinto — frakki ja valkoinen kaulahuivi — tiedekunnan edessä, joka kuitenkin oli enemmän pro forma, muodollista laatua. Jos joku tahtoi sitäkin arvokkaampia "papereita", oli hänen suoritettava laudatur kokonaisessa kolmessa aineessa ja kirjotettava väitöskirja, joka oli tiedekunnan edessä julkisesti puolustettava. Mutta se viimeinen ei ollut pro forma.

Homeros kuunteli kaikkea samalla eepillisellä tyyneydellä, jolla hän oli aikoinaan sekä "Odysseian" että "Iliadin" sepittänyt. Kun professori oli lopettanut, virkkoi hän hiljaisesti:

Ei, ei, kyllähän minä toki tyytyisin niihinkin halvempiin papereihin. Mutta kaikesta päättäen taitaisi tuo kaikki käydä kovin vaikeaksi niin vanhalle miehelle kuin minä. Aikaa minulla kyllä olisi — siitä ei siellä iankaikkisuudessa ole puutetta — mutta tuo frakki ja valkoinen kaulahuivi minua huolettaa. Niitä tuskin lienee kenelläkään koko Elysiumissa ja olisi sentään skandaali, jos minun pitäisi lähteä räätälien luona juoksemaan. Mutta enkö minä voisi suorittaa jotakin yksityistä tutkintoa professorin luona, jotakin tuollaista aivan pientä, viatonta kuulustelua, josta minä sitten saisin todistuksen? Sekin olisi jo iso apu tässä ahdingossa.

Professorilla oli, kuten sanottu, hyvä sydän. Hänen kävi sääliksi vanhaa miestä ja hän päätti auttaa häntä, vaikkakaan tuollaiset "yksityistutkinnot" eivät kuuluneet hänen virkatehtäviinsä.

— No, mitäs herra Homeros sitten on lukenut?

Se oli kysymys, joka pani Homeroksen ajattelemaan.

— Lukenut minä olen enempi vähän, mutta ajatellut minä kyllä olen yhtä ja toista, esimerkiksi sitä, mikä on ihmisille hyödyllistä maailmassa ja mikä ei. Taikka jos professori tahtoo kuulustella minua taiteesta ja sen tarkotuksesta taikka Kreikan jumaluustarustosta, niin luulen kyllä jotakuinkin selviäväni. Ehkä myöskin minun kirjalliset ansioni voitaisiin ottaa lukuun.

Nyt pyrki professoria jo naurattamaan. Siitäpä mahtaisi tulla kaunis tutkinto! Ruveta keskustelemaan taiteesta miehen kanssa, joka ei ole lukenut Vischeriä, ei Volkeltia, eipä edes Lessingiäkään, — se todellakin oli jo liikaa. "Kirjalliset ansiot", noh, tietysti, niitähän oli tätä nykyä joka miehellä. Jos niitä ruvettaisiin ottamaan lukuun, olisi koko akateeminen auktoriteetti pian tipotiessään.

Hän tunsi seisovansa kokonaan yläpuolella.

— Rakas herra Homeros, lausui hän ystävällisesti, olkaa vakuutettu minun syvimmästä sympatiastani. Tahdon auttaa teitä tässä ahdingossa. Minulla on relatsioneja yliopistossa ja minä koetan käyttää niitä niin paljon kuin mahdollista teidän hyväksenne. Jos te odotatte hiukan, kirjotan minä pienen lipun, jonka te viette dekaanuksen luo. Häneltä saatte te opintokirjan. Tulkaa sen kanssa tänne uudestaan s. o. ilmoittautukaa minun luennoilleni. Kun te olette niillä käynyt muutamia vuosia, voin minä siitä antaa teille todistuksen. Vaikkakaan te ette ole ylioppilas, koetamme me järjestää asian, sillä intonne ilahduttaa minua. Minä toivon, että teillä tulee olemaan minun luennoistani sekä hyötyä että huvia. Menkää — "nuori mies", yritti hän sanoa, mutta muisti samalla, että Homeros olikin vanha, häntä itseään paljon vanhempi — menkää ystäväni, te olette oikealla tolalla ja näytätte hyvää esimerkkiä meidän ylioppilas-runoilijoillemme.

Homeros tuli niin liikutetuksi tuosta ystävällisyydestä, että hänelle kihahti vedet silmiin.

— Jumalat professoria siunatkoon, sopersi hän. Jos professori minulle sellaisen paperin antaa, kukistan minä sillä minkä maisterin tahansa. Sillä he väittävät, että kukaan heistä ei ole vielä jaksanut käydä professorin luennoilla kuukautta enempää. Mutta minä käyn vaikka kymmenen vuotta ja näytän koko maailmalle, että minä jaksan. Jaksoivathan Hellaan sankarit kymmenen vuotta Troijaa piirittää, — enkö minä sitten professoria kuunnella?

Asia oli päätetty. Homeros sai lippusensa ja lähti.

Mutta hänen jälkeensä tuli Aiskylos samalle asialle. Ja hänen jälkeensä Sophokles, Pindaros, Euripides ja niin koko kreikkalainen runoilijaveljistö. Itse Sapphokin sipsutti suloisesti niijaten sisälle. Kaikki ne tulivat samalle asialle ja kaikille antoi professori saman neuvon. Mutta kun he olivat menneet, tulivat roomalaiset, Horatius ars poetica kainalossa, Martialis merkillisesti hymyillen, Ovidius keikarin monokkeli silmäkulmassa ja Vergilius agronoomin puvussa (hän itse piti näet opettavaista runoelmaansa "Maanviljelyksestä" päärunoelmanaan ja luuli, että professorikin pitäisi samoin). Heidän jälkeensä tuli Cervantes, Molière, Shakespeare, Byron, niin (uskotte sitä tahi ette), itse ukko Väinämöinenkin. Hän tuli käsikynkässä Firdusin kanssa, jonka hän oli autuaitten maassa tavannut ja jonka kanssa heistä oli heti tullut mitä parhaat ystävät.

Silloin rupesi professoria jo hiukan värisyttämään. Hän väänteli ja käänteli sinikantista luentovihkoaan ja ajatteli, että olisi senkin voinut jo joku vuosi sitten pistää tuleen ja kirjottaa uuden. Mutta vieraiden jono jatkui yhä. Tuli Bellman, tuli Kivi, tuli François Villon. Kaikkien heidän tutkintojensa laita oli vähän niin ja näin ja kaikki pyrkivät he professorin luennoille. Koko eteinen oli täynnä väkeä ja kun professori loi katseensa kadulle, näki hän yhä vaan lisää lappautuvan. Kaikilla oli niillä opintokirjat kädessä (he olivat oppineet Homerokselta konstin) ja viittoivat ja juoksivat professorin taloon päin. Häntä rupesi jo todella kauhistuttamaan. Sellaista tulosta ei hän ollut vaatimattomalla kyhäyksellään "Valvojassa" koskaan tarkottanut.

— Sulkekaa ovi, sulkekaa ovi, huusi hän kylmän hien vallassa, mutta kukaan ei häntä kuullut. Nyt alkoi jo näkyä eläväinkin kasvoja. Tolstoi harmaata partaansa sivellen, Strindberg "kuoleman tanssin" tahdissa, Zola tutkijan rypyt otsassaan ja Ibsen katsoen tuimasti kuin Terje Vigen. Heidän rinnallaan eivät Juhani Ahot, Holger Drachmannit ja d’Annunziot paljon painaneet. — Mutta ne tunkeutuivat kaikki professorin ympärille, ne kaasivat hänen mustepullonsa, turmelivat hänen elämäkerrallisen tutkimuksensa (Otava parka!) ja jättivät jälkiä hienoille matoille, jotka professori vastikään oli "Iriksestä" tilannut. Elävät runoilijat olivat vielä paljon pahempia kuin kuolleet, sillä elävillä on aina suurempi kiire, he tyrkkivät toisiaan ja vainajia, tunkivat professorin erääseen nurkkaan ja uhkasivat hajoittaa koko talon, ellei hän heti kohta kirjottaisi nimeänsä heidän opintokirjaansa.

Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Sana "ellei" vaikutti kunnon professoriimme kuin sähkö-isku. Hän kimposi sohvaltaan puoleksi palanut sikaari vielä sormissaan ja hieroi silmiään. Nosti permannolle pudonneen "Valvojan" pöydälle ja hengähti syvään.

Hän olikin nähnyt vain pahaa unta.