I. NOITA.
Reading edition
Oli kerran eräässä kylässä vanha noita, joka ei antanut tietojaan kenellekään. Hän taisi loitsuja tuhatlukuisin, mutta piti ne suurimmassa salaisuudessa, sillä ne olivat menneet hänen suvussaan ammoisista ajoista saakka isästä poikaan, eikä heillä koskaan ollut paljon muuta pääomaa ollutkaan. Mutta tämä velho oli viimeinen sukuaan.
Hän oli oikein suuri tietäjä, jonka luona kävi väkeä läheltä ja kaukaa ja moni heistä oli suurillakin summilla kokenut häneltä salattuja sanoja houkutella. Mutta turhaan! Noita piti kuin pitikin aarteensa ja aikoi nähtävästi viedä ne mukanaan hautaan.
Oli pitäjän herrasväenkin keskuuteen levinnyt huhu tämän noidan merkillisistä tiedoista ja eräänä päivänä nähtiin pappilan nuoren maisterin laukku selässä saapastavan noidan pahamaineiselle mökille. Noita oli kotona kuten ainakin ja katsoi tuikeasti tulijaan:
— Mitä asiaa?
Nuori mies rupesi selittämään asiaansa. Se oli juuri kansallisen kevään aikaa ja hän osasi puhua oikein kauniisti. Hän selitti, mitä varten loitsuja koottiin, mikä arvo niillä oli Suomen muinaisuuden selvittämiseksi ja koko kansallishengen kohottamiseksi. Mutta vaikka hän kuin kauniisti puhui, ei noita hänelle aarteitaan antanut ja tyhjin toimin sai nuorukainen palata matkaltaan.
Kului sitten vuosia kymmenkunta ja nuoresta maisterista oli jo tullut pastori samaan seurakuntaan, niissä hänen isänsäkin oli elänyt ja toiminut. Eräänä päivänä saatettiin hänen luokseen sana, että vanha noita tahtoi puhutella häntä kuolinvuoteellaan. Pastori otti mukaansa ehtoolliskalut, mutta pisti kuitenkin mukaansa myös paperia ja lyijykynän, arvellen, että hän ehkä vielä viime tingassa voisi saada noidalta jonkun sananlaskun merkityksi. Isänmaallisena miehenä ei hän nimittäin ollut vanhoja nuoruuden ihanteitaan unohtanut.
Tultuaan noidan mökille ja istuttuaan hänen vuoteelleen, kysyi pastori: — Uskotko Herraan Jeesukseen Kristukseen?
— En, vastasi noita, mutta selitti samassa ettei hän ollut pappia sen vuoksi kutsunutkaan. Hän tahtoi nyt jättää hänelle nuo salatut tiedot, joita pastori kerran oli häneltä pyytänyt, sillä hän oli joutunut sen keskustelun jälkeen ikään kuin omantunnon vaivoihin, eikä ollut saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Vaikka hän olikin päättänyt viedä ne mukanansa hautaan, tahtoi hän nyt tehdä tuon uhrin isänmaalle.
Pastori, vaikka olikin huolissaan sairaan sielun puolesta, kalvoi paperin ja lyijykynän taskustaan ja sanoi:
— Jaksatko sitten muistaa jotakin?
Ja noita rupesi hyräilemään. Pian nähtiin, että pastorin paperi ei riittänytkään, vaan hänen täytyi lähettää hakemaan uutta pappilasta. Kolme päivää ja kolme yötä istui hän noidan mökillä ja kirjoitti lakkaamatta, sillä hän oli todellakin isänmaallinen mies eikä ollut nuoruuden ihanteitaan unohtanut. Mutta noidan hengitys kävi aina heikommaksi.
Kolmantena päivänä sanoi pastori:
— Emmeköhän me jo lopeta? Mielestäni on sinun aikasi jo ruveta sielun asioita ajattelemaan. Mutta silloin oli noita jo niin heikko, että hän ei jaksanut enää muuta kuin ähkyä. Ja niin antoi pastori hänelle ehtoollisen, laski kätensä hänen päänsä päälle, lankesi polvilleen ja rukoili, mutta kun hän nousi, oli noita kuollut. Hänen laulamansa tiedot tulivat ulos painosta pari vuotta myöhemmin ja herättivät yleistä ihastusta asiantuntijain piireissä.
Vanhoilla päivillään rupesi pastoria vaivaamaan tuo muisto, sillä hän ei ollut oikein varma, oliko noita hänen ripillänsä päässyt taivaasen. Levottomuudessaan tiedusti hän asiaa piispaltakin, kun tämä kerran sattui virkamatkoillaan siihen pitäjään. Mutta piispa lohdutti häntä ja sanoi:
— Ole huoleti poikani! Hän antoi kaikki, mitä hänellä oli ja sellaista sielua ei Herra hylkää.