← Table of contents
Päiväperhoja

IKILIIKKUJA.

Reading edition

Oli kerran eräässä kylässä seppä, nimeltä Antti joka oli tullut vähän niinkuin löylyn lyömäksi. Hän oli ollut oikein taitava seppä, takonut niin lukkoja kuin vikatteitakin, mutta hän hän oli viime aikoina käynyt niin merkillisen harvapuheiseksi ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin miettiväisenä käveli, nyökäytti hän vaan päätään ja vastasi:

— Ikiliikkuja.

Siitäkin heti nähtiin, että hän oli tullut päästään vialle, sillä vaikka eivät kylän asukkaat oikein ymmärtäneetkään, mikä kumma se ikiliikkuja oli, ymmärsivät he kuitenkin, että se oli tuiki vaikea tehtävä, kentiesi aivan mahdotonkin. Ehkä voisi jossakin siellä suuressa maailmassa sellainen olla mahdollinen, sanoivat jotkut, mutta näissä meidän pienissä oloissamme, — aivan mahdotonta. Mutta oli toisiakin, jotka uskoivat kunnon seppämme tuumaan ja luulivat siitä koituvan ikuista onnea koko paikkakunnalle.

Niin jätti Antti vähitellen kaikki entiset toimensa, sillä ikiliikkuja valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Hän seisoi päivät päästään pajassaan ja takoi, ja kun ihmiset tulivat hänen luokseen lukkoineen ja vikatteineen, pudisti hän vain päätään ja sanoi:

— Minä en jouda. Minulla on tätä nykyä tärkeämpää tekemistä.

Hän uskoi nimittäin saavansa ikiliikkujansa hyvinkin pian valmiiksi ja samaa uskoi hänen kotiväkensäkin, eivätkä he hänelle sentähden erikoisen vihaisia olleetkaan, vaikka hän suuren ajatuksensa takia antoi mennä niin monen hyvän ansion hukkaan. Mutta päivä kului toisensa perästä ja sitä myöten kuin leivät talon vartaissa vähenivät, väheni myöskin talonväen usko Antin suureen ajatukseen, Eikä lopuksi jäänyt ketään muita kuin Antin oma kymmenvuotinen poika, joka häneen uskoi, vaikka hän saikin ilman illallista makuulle mennä.

Mutta Antti takoi takomistaan, hän takoi itsensä sekä maalta että mannulta eikä hänelle jäänyt enää muuta kuin pieni pahanpäiväinen mökki kaukana salon sisässä, jonne hän itse poikansa kanssa muutti ja jälleen pajan rakensi. Sillä vaikka hänen perheensä olikin muiden ihmisten armoille joutunut ja hän itse koko kylän pilkaksi ja kiroukseksi, uskoi hän kuitenkin yhä edelleen suureen ajatukseensa ja toivoi ikiliikkujallaan vielä kaikki parhaan päin kääntävänsä. Lauvantai-iltoina takeli hän yhtä toista lähimmille mökkiläisille, niin että hän leivässä ja särpimessä pysyi. Näin kului kesä ja talvi.

Mutta kylän herrasväen keskuuteen oli levinnyt tieto siitä, että Antti oli nuoren poikansa erämaahan vienyt ja sitä yleisesti kovin paheksuttiin. Oli tämä seikka otettu puheeksi ompeluseuroissakin, joita pakanalähetyksen hyväksi pidettiin, ja siellä oli pappilan nuori maisteri aivan oikein huomauttanut, että tässä oli myös lähetystyö kysymyksessä, pelastaa nuori, viaton sielu isänmaalle ja ihmiskunnalle. Jumalasta hän ei mitään puhunut, sillä hän oli vapaa-uskoja, mutta kun hän kuitenkin ompeluseuroissa kävi ja jaksoi ylläpitää naisten kanssa vakavaa keskustelua ijäisyyden asioista, ei hänen epäuskoaan hänelle niin suureksi synniksi luettu. Ja niin päätettiin pelastaa Antin poika. Hänestä itsestään ei kenelläkään enää mitään toivoa ollut. Niin matkustivat sekä rovasti että pari pitäjän mahtavinta rouvaa eräänä kauniina talvisena päivänä Antin luo ja esittivät hänelle, että he tahtoivat ottaa pojan luokseen, kouluuttaa hänet sekä kasvattaa hänestä kunnon kansalaisen. Antti, joka juuri seisoi pajassa, ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tähän ehdotukseen vastata, mutta sen hän vaan ymmärsi, että hän nyt jäisi ilman pajapoikaa. Hän vastasi siis ensin jyrkästi kieltäen.

— Se ei tule tapahtumaan ikinä. Poika on minun.

Mutta silloin alkoi rovasti käyttää kovempaa kieltä, hän jyrisi jumalan rangaistuksesta ja myllynkivestä, joka syyllisten kaulaan ripustetaan, ja mitä enemmän hän jyrähteli, sitä enemmän itkivät rouvat hänen ympärillään ja sitä kumarampaan painuivat Antin hartiot. Kun hän oikein asiata ajatteli, niin oli rovasti ehkä sittenkin oikeassa. Eihän hänellä ollut oikeutta oman suuren ajatuksensa takia poikansa koko tulevaisuutta turmella. Niin sanoi hän vihdoin pyyhkäisten kyynelen silmäkulmastaan:

— Jos poika itse tahtoo …

Poika oli kuunnellut tätä keskustelua suurin silmin ja kun hän kuuli, että isä aikoi hänet vieraille luovuttaa, kävi hän vielä surullisemmaksi, painoi päänsä itkien isän helmaan ja sanoi:

— Isä! Minä en tahdo sinusta luopua ikinä.

Mutta kun rovasti oli häntä ystävällisesti pään päälle taputtanut ja rouvasväki hänen suunsa ja taskunsa vehnäsillä täyteen tukkinut, alkoi hän tyyntyä vähitellen eikä hän enää itkenytkään, vaan kuunteli korvat pörhöllään, mitä hänelle hänen uudesta onnestaan kerrottiin. Ei hän siitä paljon ymmärtänyt, mutta kuitenkin sen verran, että hän pääsisi nukkumaan pehmeille höyhenvuoteille ja saisi syödä ikänsä vehnäkakkuja. Niin löi hän vihdoin isälleen kättä hyvästiksi ja sanoi:

— Älä huoli ollenkaan! Kun minä olen tullut suureksi, palajan minä takaisin ja sitten ryhdymme jälleen yksissä ikiliikkujaa takomaan.

Vaikka hän uskoikin nimittäin isän suureen ajatukseen, piti hän vielä enemmän vehnäkakuista ja höyhentyynyistä, ja kun hänet vihdoin reen perään rovastin viereen istutettiin ja hän kuuli kulkusten kilinän sekä näki huurteisten puiden nuolen nopeudella ohitsensa vilahtelevan, tunsi hän itsensä melkein onnelliseksi, että hän oli isän nokisesta pajasta päässyt. Mutta pappilaan tultuaan itki hän kuitenkin kauvan ja katkerasti.

Niin tuli Antin pojasta ylioppilas, hänestä tuli insinööri ja rautateiden rakentaja eikä hän enää pitkään aikaan ollut isänsä suureen ajatukseen uskonut. Mutta eräänä juhannuksena saapui hän jälleen kotimökilleen, jossa hän ei ollut koko opintoaikanaan käynyt, saapui koko pitäjän herrasväen kanssa, sillä kaikki tahtoivat he nähdä korven erakkoa, joka ikiliikkujaa takoi. Mutta Antti oli jo silloin vanha ja hänen päänsä oli harmennut.

Antti seisoi alasimensa ääressä, kuten ennenkin ja takoi. Kun hän näki poikansa astuvan ovesta sisään, tunsi hän hänet heti paikalla, nyykäytti hänelle päätään ja sanoi:

— Hyvä että tulit. Tarvitsin juuri sinua palkeita painamaan.

Ja insinööri tarttui paljetankoon ja Antti takoi, takoi koko yön, kunnes hän vihdoin tunsi itsensä kuoleman sairaaksi ja sanoi:

— Kiitos. Nyt se liikkuu.

Hän luuli nimittäin saaneensa valmiiksi sen, mitä hän oli ikänsä toivonut, mutta samalla kaatuikin hän taapäin pajan seinää vasten ja kuoli. Ja pitäjän herrasväki, joka oli kertynyt pajan ovelle merkillistä takomista katsomaan, syöksähti sisään ja sanoi:

— Hän kuoli onnellisen kuoleman. Katsokaa kuinka kauniisti hänen huulensa hymyilevät.

Mutta he eivät tienneet, että se oli hänen suuri ajatuksensa, joka hänen huulillaan hymyili. Muuten he eivät olisi mitään sanoneet.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings