III. TUHMUUDEN YLISTYS.

On viritetty ylistysvirsiä monelle kauniille asialle maailmassa. On laulettu lauluja lemmelle ja viinille, isänmaalle ja taivaalliselle isälle. Mitä olisi minulla enää maan päällä laulettavaa?

En soita minä soitintani lemmelle enkä viinille, en isänmaalle enkä taivaalliselle isälle, vaan sinulle viritän minä vaskeni kielet, sinä suuri, suloinen, tuhatpäinen tuhmuus, joka asut milloin kuninkaan aivoissa, milloin kerjurin sauvan päässä. Mitä olisi maailma ilman sinua?

Turhuus olisi kaikki ja hengen vaiva, tähdetön yö tahi ijäti paistava päivä. Kuollut olisi hymy ihmisten huulilta, ilo kaikki ilmoilta kadonnut. Mikä enää silloin ihmiset toisistaan eroittaisi?

Sinä päivänä, jolloin minä sinut kuolleeksi kuulisin, istuisin minä tomussa ja tuhkassa ja ystäväni tulisivat minua turhaan lohduttamaan. Eikä Akilles sotaveikkoansa Patroklosta enemmän majassaan itkenyt kuin minä silloin sinun haudallasi itkisin ja sinun muistollesi kepeitä multia kantaisin.

Tiedän minä olevan niitäkin, jotka sinua vastaan taistelevat ja sinua kuolleeksi toivottavat. Heitä kutsutaan milloin marttyyreiksi, milloin runoilijoiksi, milloin kapinoitsijoiksi, milloin kansansa hyväntekijöiksi. Entiseen aikaan kutsuttiin heitä myöskin jumaliksi. Mutta yhteistä heille on, että he kaikki ovat sinua vastaan turhaan taistelleet.

Sillä suuri sinä olet, mahtava sinä olet, maat ja meret sinä hallitset ja kaikki, jotka maalla liikkuvat. Valtiot vapisevat sinun ääntäsi, valta-istuimet järkkyvät sinun voimastasi. Mutta ystävillesi olet sinä lempeä ja aivan hyvä.

Minä olen sinun ystäväsi. En minä sinua vastaan taistele enkä sinua kuolleeksi toivota, sillä sinä olet minun elämäni ja minun viinini, minun isänmaani ja minun taivaallinen isäni. Kun minä olin surullinen, sinä minua lohdutit; kun janosin, sinä minua juotit; kun elämään väsynyt, sinä jälleen minun jänteeni terästit. Enkö minä siis sinua laululla ylistäisi? Sinussa niinä elän ja sinussa minä olen, sinun seljässäsi minä ratsastan ja sinun pääsi päälle minä majani rakennan. Siellä istun minä illoin katsellen yli kauniin, talvisen Suomen ja kannel pieni pitää minun polvillani olla. Hiljaa minä sen kieliä hivelen ja minä tuhmuuden ylistykseksi kiitosvirsiä veisaan. Näin minä veisaan:

Ylistetyt olkoot vanhat, jotka ikä on tuhmiksi tehnyt. Sillä heidän on taivaan valtakunta.

Ylistetyt olkoot syvät rivit. Sillä ne nukkuvat.

Ylistetyt olkoot papit. Sillä he saavat palkkansa.

Ylistetyt olkoot nuoret, jotka eivät omia polkuja polje. Sillä he saavat maan periä.

Ylistetty olkoon se tuhmuus, joka vallan rappuja ravaa. Sillä se ravitaan.

Ylistetyt olkoot ylioppilaat. Sillä he lukevat läksynsä.

Ylistetyt olkoot meidän oppikoulumme. Sillä ne kasvattavat virkamiehiä.

Ylistetyt olkoot ne, jotka tuhmuutta ja pimeyttä kansaan kylvävät. Sillä heidät pitää "Suomettaren Mateiksi" kutsuttaman.

Ylistetty olkoon "Pellervon laulu". Sillä se tuhmuus on suurin kaikista. Ylistetyt olkoot kaikki ne, joilla on korvat kuulla eivätkä kuule ja silmät nähdä eivätkä näe, mitä tulossa on. Sillä he saavat anteeksi.

Iloitkaat ja riemuitkaat — — —.

Näin minä veisaan ja kuulen virteni kaiun mailla, metsissä ja kaukaisissa kylissä. Ja ihmiset kysyvät: Mikä on tuo laulu niin outo ja kuitenkin niin tuiki tuttu?

Minä sanon sen teille: Se on se oikea Suomen laulu.