IV. NINIVEN LAPSI.

Ukkonen löi, salamat leimusivat, mutta Niniven lapsilla oli ikuinen ilo. Herra antoi äänensä kaikua yli kaupungin ja sen syntisten asukasten, että he unestaan heräisivät, mutta Niniven lapset eivät Herraa tunteneet, sillä hän on korven Herra, ja Niniven lapset olivat hedelmällisten viinirinteiden asukkaita. Heidän elonkorjuunsa oli onnellisesti päättynyt, ja siksi nyt riemuittiin joka talossa ja joka töllissä, enin kuitenkin kuninkaan linnassa, jossa kansaa ilmaiseksi kestitettiin. Mutta ulkona jyrisi ja salamoi Herran viha.

Tapahtui sitten, että tänä myrskyisenä yönä oli linnan puutarhaan eksynyt nuori, kaunis kuninkaan tytär, nimeltä Mitra. Hän oli kenenkään tietämättä lähtenyt kuutamossa käyskentelemään, mutta äkkiarvaamatta oli rajuilma hänet yllättänyt juuri kuin hän parhaallaan puiden puhetta kuunteli. Puilla oli nimittäin tänä iltana erittäin paljon Mitralle puhumista, sillä hänelle oli äsken hovin tanssiaisissa tapahtunut jotakin hyvin merkillistä: kaunis ja sivistynyt prinssi Varuna oli tehnyt hänelle rakkaudentunnustuksensa, hän, joka taisi kaikki vanhojen runoilijani laulut ja osasi ohjata hevostaan tappotantereella paremmin kuin kukaan muu. Siksi oli Mitra lähtenyt kuutamoiseen yöhön puiden puhetta kuuntelemaan.

Rajuilma oli hänet yllättänyt ja hän oli eksynyt puutarhan harhauttaville poluille. Hän oli juossut milloin sinne milloin tänne ja vihdoin väsyneenä puun alle itkemään istahtanut. Sillä Mitra oli todellinen Niniven lapsi, joka ei osannut oikeata kättä vasemmasta erottaa, eikä sen vuoksi muistanut, missä päin kuninkaan linna oli, vaikka se oli siinä aivan lähellä. Epätoivoissaan painoi hän pään käsiinsä ja itki katkerasti, samalla kuin hänen päällään jyrisi ja salamoi Herran viha.

Puun alta löysi hänet profeetta Joona, jonka Herra oli lähettänyt Niniveä kiroamaan ja ilmoittamaan, että hän oli antanut kaupungille vain neljäkymmentä päivää armon ajaksi. Elleivät he sitä ennen katuisi ja parannusta tekisi, piti heidän kaikkien hukkuman. Mutta Joona, joka tiesi varsin hyvin, että he olivat synnissä sekä siinneet että syntyneet, kauhistui mielessään niin suuren kaupungin hävitystä, joka hänestä oli varmaa varmempi. Häntä säälitti nimittäin kaikki nämä kauniit linnat ja tornit, nämä palatsit ja kukkivat puutarhat, mutta enimmän säälitti häntä kuitenkin nämä monet tuhannet iloitsevat ihmiset, jotka kaikki olivat synnissään niin onnelliset ja joiden sen vuoksi piti kuolemalla kuoleman. Sentähden, vaikka hän tunsi Herran käskyn kielellään polttavan, oli hän jo kolme päivää harhaillut edes takaisin kaupungin kaduilla voimatta suutaan avata heitä kirotakseen.

Joona löysi puun alta itkevän kuninkaan tyttären juuri kuin hän vihdoinkin oli saanut ajatuksensa järjestykseen ja aikoi astua kuninkaan linnaan Herran rangaistusta julistamaan. Mutta nähdessään sen nuoren, kauniin kuninkaan tyttären niin katkerasti itkevän, pysähtyi hän ja otti häntä kädestä kiini ja niin tulivat he yhdessä kuninkaan linnaan, jossa Mitraa oli jo ruvettu kaipaamaan.

He tulivat yhdessä kuninkaan linnaan ja niin pian kuin kuningas oli tyttäreltään kuullut, missä vaarassa Mitra oli ollut, vastaanotti hän Joonan niinkuin parhaan kestiystävän ja toimeenpani hänen kunniakseen monenpäiväiset tanssit ja juhlamenot. Kun vielä tunnetuksi tuli, että Joona oli profeetta, joka sen maan kielellä merkitsi runoilijaa, ei ilosta tahtonut tulla loppuakaan, sillä Niniven kansa oli runoutta rakastavainen ja kunnioitti suuresti kaikkia kauniita taiteita. Varsinkin se nuori kuninkaan tytär, jonka Joona oli rajuilman käsistä pelastanut, osoitti hänelle aivan erikoista lempeyttä, joka tosin ei Herran mieheen vaikuttanut, mutta kuitenkin saattoi hänen sydämensä merkillisesti vapisemaan. Enemmän vapisi kuitenkin prinssi Varuna, sillä hän pelkäsi rakkautensa puolesta, joka oli käynyt hänen sielulleen kalleinta kalliimmaksi, Mutta hän oli siivo ja sivistynyt mies eikä näyttänyt harmiaan, vaikka Mitra niin paljon oleskelikin Joonan kanssa ja vaikka profeetta kävikin päivä päivältä kalpeammaksi.

Profeetta kävi päivä päivältä kalpeammaksi, sillä vaikka hän olikin Herran mies, oli hän katsonut liian syvälle nuoren kauniin kuninkaan tyttären silmiin, ja vaikka hänellä olikin Herran pyhä kutsumus täytettävänään, lykkäsi hän sen kuitenkin päivästä päivään ajatellen: "Tämän sielun tahdon minä ainakin pelastaa. Parempi on että ainakin yksi pelastuu; kuin että hänkin ja kaikki hänen kerallaan hukkuvat." Hän otti osaa kuninkaan pitoihin, istui iloitsevaisten pöydässä ja käyttäytyi yleensä niin kuin ei profeetan hänen asemassaan sovi käyttäytyä, ellei hänellä ole joku pyhä tehtävä täytettävänään. — Mutta Herran miehet, jotka sen näkivät, sanoivat: "Se suuri valaskala Ninive on niellyt Joonan. Herra olkoon hänen sielulleen armollinen."

Niin kuluivat ne neljäkymmentä päivää eikä Joona ollut vieläkään suutaan avannut ilmoittaakseen sitä, mikä tulossa oli. Mutta neljäntenäkymmenentenä päivänä juuri kuin aika täytetyksi tuli, istui Joona kuninkaan tyttären kanssa jälleen puutarhassa ja opetti häntä. Hän ilmoitti hänelle sydämensä salaisuuden, kehoitti häntä kerällään erämaahan pakenemaan ja pelastamaan oman kuolemattoman sielunsa, sillä ankara ukkosilma oli tulossa ja kohta oli kaikki kaupunki hukkuva. Mutta Mitra ei uskonut häntä, purskahti kaikuvaan nauruun ja juoksi isälleen ja muille hovilaisille kertomaan, mitä profeetta oli hänelle ehdotellut. Sen kuullessaan nauroivat sekä kuningas että kaikki hoviväki, mutta se, joka enimmän nauroi, oli prinssi Varuna, sillä hän ajatteli: "Naurakaamme hänelle, niin pääsemme me pian hänestä. Kaikkea muuta voi Herran profeetta kestää, mutta ei ihmisten naurua." Ja he nauroivat kaikki pitkään ja kaikuvasti, mutta sillä aikaa seisoi Joona häpeissään, hän tunsi, että Herra oli hänet hyljännyt ja hän huusi katkerasti katuen Herran puoleen.

Kuningas ja kaikki hoviväki hänen kanssansa nauroivat, mutta samalla nousi ukkospilvi yhä korkeammalle, ilma pimeni ja tuliset lieskat kiiriskelivät pitkin taivaan kantta. Yksi niistä istahti Joonan pään päälle juuri kuin hän häpeissään oli erääsen puutarhan soppeen paennut, hän tunsi Herran hengen tulevan hänen päälleen ja hän nousi, astui keskelle vapisevaista kansanjoukkoa ja saarnasi, niin että kaikki jotka hänet kuulivat, katuivat ja tekivät parannuksen. Sillä kaikki luulivat, että Niniven viimeinen päivä oli tullut ja Joona, joka itsensä jälleen Herran valituksi tunsi, luuli samoin, saarnasi ja julisti: "Tänä päivänä pitää Niniven hukkuman ynnä kaikki, jotka siinä elävät." Mutta päivä kului ehtoolle eikä Ninive hukkunutkaan.

Herra oli nimittäin laupeudessaan nähnyt Niniven kansan katumuksen ja muuttanut päätöksensä, vaikka hän ei ollut tullut ilmoittaneeksi siitä palvelijalleen Joonalle, joka täten joutui vääräksi profeetaksi. Kun ei kaupunki hukkunutkaan, riemuitsivat kaikki sen asukkaat sangen suuresti ja pyhittivät sen päivän veisuulla ja kiitosuhreilla, mutta Joonasta ei kukaan sen enempää välittänyt. Niin jäi hän jälleen häpeissään puutarhan kolkkaan seisomaan.

Kun hän siinä häpeissään seisoi ja koki turhaan tutkia sydämessään, miksi Herra oli hänet vääräksi profeetaksi tehnyt, tuli hänen luokseen Mitra, se nuori ja kaunis kuninkaan tytär, ja sanoi nyt olevansa valmis hänen kanssaan erämaahan muuttamaan. Hän oli nimittäin kuullut Joonan saarnaavan ja nähnyt tulenlieskan hänen päänsä päällä, josta hänen sydämeensä oli syttynyt ikuisen rakkauden tuli. Niin pakeni Joona ynnä Mitra hänen kanssansa erämaahan ja asuivat erään kurbitsan alla, jonka Herra heidän suojakseen oli kasvattanut. Ja kului jälleen neljäkymmentä päivää.

Mutta Niniven lapset, jotka hädässään olivat Herran puoleen huutaneet, luopuivat jälleen hänestä ja alkoivat edelleen viettää syntistä elämäänsä. He söivät, joivat, naivat ja huolivat, kuten ennenkin taikka oikeastaan vielä hurjemmin, sillä he tahtoivat saada korvauksen vielä siitäkin lyhyestä ajasta, jona he eivät olleet synnissä eläneet. Niin vihastui Herra jälleen heidän päälleen ja hukutti heidät eikä koko sen suuren kaupungin asukkaista jäänyt ketään muuta eloon kuin prinssi Varuna, joka ulkona laitumella oli Mitran jälkiä etsimässä. Mutta Joona ynnä se nuori kaunis kuninkaan tytär hänen kanssansa, jotka erämaassa elivät, eivät tienneet mitään siitä perikadosta, joka Niniveä oli kohdannut.

Joona ja Mitra elivät erämaassa, mutta eräänä päivänä kuivettui se kurbitsi, jonka alla he asuivat, ja aurinko paistoi suoraan Joonan päälakeen. Silloin vihastui Joona sangen suuresti, sillä ei ainoastaan kurbitsi ollut kuivettunut, mutta myöskin se nuori kaunis kuninkaan tytär, sillä vaikka hän rakastikin Joonaa ikuisella rakkaudella, oli elämä erämaassa kuitenkin käynyt hänelle yksitoikkoiseksi ja hän halasi jälleen palatsejaan ja puutarhojaan. Ellei hän olisi niin vahvasti uskonut, että Joona oli profeetta, olisi hän epäilemättä jättänyt hänet, mutta nyt jäi hän yhä edelleen hänen luokseen, vaikka hän tiesi prinssi Varunan hänen jälkiään etsivän ja vain odottavan hetkeä, jolloin hän saisi hänet sulkea syliinsä. Sellaisia asioita voi usko matkaansaattaa.

Tapahtui sitten, että prinssi Varuna löysi ne, jotka erämaassa asuivat, ja ilmoitti heille Niniven perikadon, sillä hän luuli todellakin, että se oli tapahtunut Joonan profetsian tähden ja että Joona siis todellakin oli oikea profeetta. Kun Mitra sen kuuli, syleili hän Joonaa ja sanoi: "Sanoinhan minä, että sinä olet profeetta." Mutta Joona, joka tunsi että tämä ei ollut hänen ennustuksensa mukaan tapahtunut, käänsi kasvonsa pois ja sanoi: "Ei, minä en ole profeetta." Mitra sanoi: "Etkö sinä siis tiennyt Niniven hävityksestä?" Joona sanoi: "En." Mitra sanoi: "Vanno se minulle." Ja niin Joona vannoi sen hänelle.

Silloin jätti hänet Mitra ja lähti käsi kädessä prinssi Varunan kanssa, joka vei hänet omaan valtakuntaansa ja antoi hänelle sekä palatsin että puutarhan, kaikkinaisia palvelijoita ja hyvänhajuisia yrttejä, niin että hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka ja Herra siunasi heidän liittonsa. Mutta Joona jäi yksin erämaahan ja sanoi: "Nyt vasta olen minä oikea profeetta, sillä minä olen voittanut senkin, joka Niniveä suurempi oli." Ja se kelpasi kovin Herralle.