LEMMINKÄINEN JA POHJAN NEITI.
Reading edition
Lemminkäinen tuli Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa paistoi kuin aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän sanoi:
— Pohjan neiti, minä rakastan sinua. Tahdotko olla minun omani?
Nyt oli asia niin, että Pohjan neiti todellakin rakasti Lemminkäistä, mutta hän oli liian ylpeä sitä noin vaan ensi hetkessä tunnustaakseen. Samassa ehätti äitikin väliin, käski vieraan istumaan ja ilmoitti, ettei asialla ollut niin kiirettä. Ja kun äiti ja tytär olivat kylläkseen porstuan peräkamarissa kuiskailleet, annettiin Lemminkäisen tietää, että jos hän koskaan tahtoi Pohjan impeä omakseen, oli hänen ammuttava joutsen Tuonelan joelta.
Heti kuin ankara vaatimus oli sanottu, katui Pohjan neiti, että hän oli ollenkaan moisiin vitkasteluihin suostunut. Mielellään olisi hän heti ojentanut kätensä Lemminkäiselle. Mutta Lemminkäinen oli jo silloin noussut, kohottanut päänsä ylpeämmäksi kuin koskaan ennen ja sanonut:
— Hyvä. Sinun pitää saamaan joutsenesi.
Hänen huulensa olivat yhteen puserretut kuin valkea viiva, kun hän sen sanoi. Mutta vielä valkeammat olivat hänen huulensa silloin kuin äiti hänet kuolleena Tuonelan joelta löysi ja jumalan voimalla hänet henkiin virvotteli. Vähissä hengin hän sieltä kotiinsa talutettiin ja vähissä hengin vuoteeseen laitettiin. Kukaan, joka hänet silloin olisi nähnyt, ei olisi luullut hänen elävän vuorokautta vanhemmaksi.
Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Kun Lemminkäinen juuri oli levottomaan unenhorrokseen vaipunut ja äiti hänet hetkiseksi yksin jättänyt, heräsi haavoitettu mies äkkiä ja näki edessään koko entisen elämänsä. Samalla laskeutuivat katosta hänen päällensä suuret, valkeat siivet ja hänestä tuntui kuin olisi niiden tarkoitus ollut tukahduttaa hänet. Mutta viimeisillä voimillaan tempasi hän silloin seinältä kaarensa tenhotun, ampui nuolensa sulitun, ja katso! Siinä makasi Tuonelan valkea joutsen verissään Lemminkäisen vuoteen vieressä. Heti sen jälkeen vaipui Lemminkäinen syvään uneen ja kun aamulla käytiin häntä katsomaan, nukkui hän vieläkin ja hänen rintansa kohoili rauhallisesti kuin lapsen.
* * * * *
Toisen kerran tuli Lemminkäinen Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa paistoi kuin aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän viskasi valkean linnun keskilattialle ja sanoi:
— Pohjan neiti, minä rakastan sinua, Tahdotko olla minun omani?
Mutta nyt oli asia niin, että vaikka Pohjan neiti todellakin rakasti Lemminkäistä, oli hän kuitenkin sillä aikaa ojentanut kätensä Ilmariselle ja Pohjolan tuvassa juotiin juuri heidän häitään. Mutta kun se pitkä, kalpea mies äkkiarvaamatta oven suuhun ilmestyi, ymmärsivät kaikki, että häiden nyt piti loppua ja että jotakin kamalaa todella oli tulossa. Rohkeasti kävi emäntä kuitenkin tulijaa vastaan ja kysyi:
— Kuta kuuluu Kaukomielelle? Ammuitko joutsenen?
Samassa näki hän kuitenkin joutsenen maassa makaavan ja silloin hänen polvensa vavahtivat. Mutta morsian kävi tulijaa vastaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Rakas Lemminkäinen! Minä tahdon olla sinun omasi.
Mutta Lemminkäinen käänsi hänelle selkänsä ja sanoi:
— Mene! Sinun edestäsi olen minä tämän tehnyt. Mutta sinusta itsestäsi minä en huoli enää.
Hän astui ulos, mutta morsian oli muuttunut kalpeaksi kuin kuolema eikä hän koskaan sen jälkeen enää oikein veriinsä tullut. Mutta Tuonelan joutsenen korjasi Louhi talteensa, näytti sitä ylpeydellä jokaiselle kävijälle ja sanoi:
— Tämän on Lemminkäinen tehnyt minun tyttäreni takia. Eikä hän sittenkään saanut häntä, sillä hän oli tuiki vastenmielinen minun tyttärelleni.