MURHAMIES.

Oli kerran mies, joka oli tehnyt murhan nuoruudessaan.

Hän oli hiipinyt erääsen mökkiin kaukana salon sisässä ja tappanut vanhan akan ja ukon, joilla hän tiesi rahoja säilyssä olevan. Sen tehtyään meni hän kylään ja nukkui yönsä rauhallisesti, sillä hän oli todellakin hyvin paatunut pahantekijä.

Mutta samana yönä ennen murhamiehen tuloa oli eräs toinen nuori mies käynyt samassa mökissä pyytämässä rahoja lainaksi, sillä hänellä oli morsian ja hän aikoi perustaa oman kodin. Ja vaikka hän ei ollut saanutkaan rahoja lainaksi, saatiin kuitenkin todistetuksi, että hän oli sinä yönä töllissä käynyt ja hänet pistettiin tyrmään ja tuomittiin kaksoismurhasta. Eivätkä ihmiset voineet kyllin ihmetellä niin kauhistavaista tapausta.

Mutta se oikea murhamies nai sen nuoren miehen morsiamen ja eli monta vuotta hänen kanssaan hyvin onnellisena. Ja murhasta saamillaan varoilla rakensi hän itselleen komean talon, hänestä tuli suurviljelijä ja lautamies ja sekä herrat että talonpojat kunnioittivat häntä. Mutta hänellä oli yksi suru: kaikki hänen lapsensa kuolivat häneltä.

Niin eräänä päivänä, kun hänen nuorin lapsensa henkiheikkona makasi, heräsi murhamiehen omatunto ja hän sanoi vaimolleen: "Minä tiedän, miksi ei yksikään minun lapsistani elä. Minä olen tehnyt murhan."

Mutta vaimo katsoi häneen kauhistuneena, juoksi lääkärin luo ja ilmoitti, että hänen miehensä oli tulemassa hulluksi surusta. Ja hänen täytyi väkisin ruveta vuoteesen ja hänelle määrättiin kylmiä kääreitä.

Mutta hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa ja seuraavana päivänä kokosi hän ympärilleen kaikki ystävänsä ja kylänmiehensä ja kertoi heille, kuinka asia oli. Hän kuvaili heille mökin, missä rahat olivat ja kuolleiden asennot lattialla, mutta kylänmiehet nauroivat vain hänelle ja sanoivat: "Lautamies laskee leikkiä. Meidän pitää valita hänet kunnan esimieheksi."

Mutta omatunto painoi raskaana murhamiehen päällä ja viikon perästä matkusti hän kaupunkiin tapaamaan sitä nuorta miestä, joka hänen tähtensä vangittu oli. Hän ainakin uskoo minua, ajatteli hän.

Hänen tarkoituksensa oli näet antaa itsensä ilmi oikeudelle, sillä hän luuli näin pelastavansa lapsen, joka henkiheikkona makasi.

Mutta kun hän tuli vankilaan, jossa se murhasta vangittu mies oli, näki hän, että hänen toivonsa oli ollut turha. Sillä se nuori mies oli jo niin kauvan vankina istunut, hän oli käynyt niin kalpeaksi ja papit olivat niin monta kertaa saarnanneet hänen kopissaan, että hän itsekin jo uskoi omaan syyllisyyteensä ja katui katkerasti rikostaan. Jumalan avulla toivoi hän sen kuitenkin sovittavansa.

Raskain mielin kääntyi lautamies takaisin, sillä hän oli varma, että hän kotiin tullessaan tapaisi lapsensa kuolleena. Mutta kun hän kotiportille saapui, seisoi vaimo häntä vastassa ilosta säteilevin silmin ja sanoi: "Lapsi elää. Lääkäri sanoo, ettei hänellä ole mitään vaaraa."

"Hm", ajatteli lautamies, "se on merkki siitä, että minun ulkonainen onneni on loppunut. Ainakaan en minä pääse kunnan esimieheksi." Mutta kun seuraava vaali tuli, niin katso, enemmistö oli hänen puolellaan, hänet valittiin kunnan esimieheksi ja pian sen jälkeen valtiopäiville ja hän eli vielä monta, monta vuotta kaikkien kansalaisten siunaamana. Ja hän sai vielä sen jälkeen paljon lapsia ja hänen lapsensa hautasivat hänet ja hän kuoli suuressa kunniassa. Mutta kuolinvuoteellaan kutsui hän papin luokseen ja sanoi:

"Uskotko sinä, että minä olen tehnyt murhan?" Ja hän kertoi koko tapauksen hänelle.

Mutta kun pappi ajatteli kaikkia niitä hyviä töitä, joita tämä mies oli nuoruudessaan tehnyt, sekä näki sitä paitsi hänen vilpittömän katumuksensa, ei hän epäillyt antaa hänelle synninpäästöä ja vastata hänelle:

"Murhan olet sinä ehkä tehnyt. Mutta sielusi olet sinä pelastanut."

Ja niin nukkui se murhamies autuaassa uskossa Vapahtajaansa ja tuli taivaaseen. Mutta pappi, joka oli hänelle Herran ehtoollisen antanut, ei tiennyt, että myöskin se viattomasti tuomittu mies vankilassaan oli nukkunut uskossa Vapahtajaansa ja tullut autuaaksi. Se mies, josta tässä on ollut puhe, oli siis pelastanut kaksi sielua.