IX.

Istuivat klubihuoneen nurkassa rouva Michelsenillä kolme hänen erityisesti suosimaansa ruokavierasta, asiamies Thesen, apteekari ja kämnäri Vaage, pelasivat kolmen miehen pienen vistin päivällisen päälle. Sää oli hämärä ja syyssade valuen roiskui akkunanruutuja vastaan. Muutoin oli ääneti, paitsi että silloin tällöin "maalattiin", ja sähkösanoma-asemalta, joka sijaitsi alla, hotellin nurkkahuoneessa, kuului yhtämittainen naputus.

Rouva Michelsen oli tavallista enemmän näkysällä tänään. Miettiväisenä pysähtyi hän pelipöydän ääreen.

"Suostukaa arvelematta, rouva Michelsen", — virkkoi apteekari. — "Uusi kosija kai?"

"Niinkö lienee" —

"Ainahan sitä voi perästä purkaa."

"Muuta on rouva Michelsenillä tänään miettimistä", keskeytti Bonde-Berg heidän keskustelunsa. Ukko tuli juuri sateesta ja katsoi, mihin voisi panna läpimärän sateenvarjon vettä valumaan… "On aina rouvalla tänään muita kuin lemmenhuolia; täällähän pidetään iltapäivällä ratkaiseva kokous diligenssiliikkeestä." Hän asetti sateenvarjon sylkylaatikkoon seisomaan…

"Neiti, tuokaapa vähän karvasta!" huudahti hän ravintolahuoneesen ja istahti sitten sanomalehtipöydän ääreen.

"Niin, mutta se ei käy päinsä! — Kaupungin etu vaatii tänne rautatietä", tuumaili Vaage.

"Noo, rouva Michelsen", hymähti Bonde-Berg, — "ettepä näytä tunnustavan katkismuksen oikeata oppia tänään. Ettehän vaan uskalla epäillä tirehtorin erehtymättömyyttä?"

"Minulla tietysti ei voi olla mitään mielipidettä niin korkeista asioista, kuin kunnan asiat ovat, hra Berg. Sen minkä tirehtori ymmärryksellään katsoo kaupungille parhaaksi, siihen kaiketi tässä on muidenkin luottaminen."

"Älkää päästäkö sydäntänne rosvojen luolaksi, rouva Michelsen. Eipä taitaisi teistä olla hullummaksi, jos hän tänä iltana joutuisi häviölle ja saisitte diligenssin ovenne eteen… Näin meidän kesken puhuen", pakisi ukko ja iski silmää.

"Enhän minä tahdo muuta sanoa, kuin että olen puhunut parempainkin ihmisten kanssa, jotka eivät luule siitä olevan kaupungille vahinkoa."

"Kas, kas —", ukko maisteli karvastaan, "johan minä sen tiesin; — pitäähän sitä omanvoiton pyytämättömyydelläkin olla rajansa ihmisen sydämessä."

"Sitä minä en voi käsittää, hra asiamies", lausui rouva ja kääntyi mainitsemansa puoleen, — "en totta puhuen käsitä, miks'eivät ihmiset mieluummin istuisi pehmeillä patjoilla siistissä ja sirossa diligensissä, jota kuski ajaa ja kolme hevosta vetävät, kuin töyssyvät ja seulovat maantiellä Enoksenin kyytirattaissa."

"Te varmaan ette ota huomioonne sitä pääasiallista näkökohtaa", huomautti asiamies, "että matkailijat suvella matkustavat etupäässä terveytensä vuoksi, — ja että täristys on heille tarpeellinen, rouva Michelsen."

Rouvalla oli umpimielinen katse miettiväisissä silmissään: — "Niin, mutta kovin paljon täällä kuulee tuota diligenssiä kehuttavan; sekä tohtori että polisimestari puolustavat sitä… Ja kun ei ole kuin sen verta ymmärrystä, kuin tarvitsee omissa laajoissa asioissaan niitä tasapainossa pitääkseen, niin täytyy kai luottaa semmoisiin, jotka paremmin ymmärtävät… Minä vaan sanon, että voidaan kai ottaa hyvä muiltakin kuin tirehtorilta."

"Te olette hurskas vaimo, rouva Michelsen", äännähti Bonde-Berg, pienet pyöreät silmät kattoon tähystäen.

Rouva vilkasi häneen, — ravintolan suosikkiin, — nähtävästi oli rouvalla nyt kova viettelys sydämensä purkamiseen…

"Kun annan ravintolani suuren pihan asemapaikaksi — koko vanhan Holmsengaardin pihan — ja sen minä olen tarjonnut!" puhkesi rouva, — "niin ettei matkustajain tarvitse muuta kuin astua jalkansa diligenssiin sekä laivasillalta että hotellista… Ei, en minä ymmärrä, kuinka oikeata asiaa voidaan niin ankarasti vastustaa. — Ja enkö ottanut säästöpankista ulos, niin että tirehtori itse näki, neljäätuhatta kruunuani ravintolan laajentamiseksi, — ja osottanut hänelle, kuinka tuottava tämä suvi on ollut matkustavaisten puolesta… Vaan — tuon rautatien vuoksi me nyt saamme kaikki kärsiä. Ne, joilla ei ole hotellia, ne kyllä voivat sitä odottaa, — sen täytyi minun hänelle sanoa."

"Siinä tosiaan käytitte viisauttanne oikealla paikalla", huomautti Bonde-Berg.

"Ei se käy päinsä, ei se käy päinsä", toisteli kämnäri pelipöydän äärestä.

"Niin, iltapäivällä asia ratkaistanee!" huokasi rouva; — "mutta aivan se on käsittämätöntä, kun kaikki haluavat tuota diligenssiä; mutta jos heiltä kysyy, luulevatko he sen päinsä käyvän, niin kieltävät."

"Kysykää kämnäri Vaagelta, rouva Michelsen, — hän se osaa oikean laskuopin", arveli Bonde-Berg. — "Hän se osaa laskea tällä tavalla: kun tirehtori painaa toisessa vaakakupissa ja loput kaupungista toisessa, niin painuu — niin, kumpi painuu? —"

"En usko sen päinsä käyvän, en", rykäsi kämnäri. "Niin mutta, jos tirehtori tällä kertaa saa heidät painumaan, niin saatte kutsua minua — niin, miksi sanoisinkaan" —

"Esimerkiksi paljaaksi Bergiksi", ehdotti Thesen.

"Tekin, Thesen, näytätte minusta sydämessänne luopiolta! — Kaupunki tahtoo diligenssiä ja sillä herrastelemaan, — sitä ei enää ole vaikeakaan ennustaa!"

"Niin kyllä, tällä kertaa lienee tirehtori vähän erehtynyt laskuissaan. Johnston ystävä ei oikein tahdo kulkea hänen ajohevosenaan", arveli apteekari korttiensa äärestä.

"Kaikki valta on kansalta, — niin se perältäkin on…" lausui Bonde-Berg juhlallisesti. "Ja kun te istutte täällä ja pelaatte kolmen miehen kahvivistiänne ja alustatte kokousta, niin pitäisi hänen ottaa vaari ajan merkeistä, — vallankumous uhkaa selästä. Tuo diligenssi, se on yksi harmin kompastuskivi"…

"Autuuteni nimessä, luulenpa sen sittenkin käyvän!" huudahti Harrestad, joka samalla syöksyi huoneesen.

"Vieläkö teilläkin on autuutta jakaa", mutisi Berg pisteliäästi.

"Ulkolaiset, — ulkolaiset"… intoili Harrestad; — "ja kaikki ne täällä omassa kaupungissa, jotka ovat kateellisia… Kaikki täällä nyt hokevat, että olisi tuo diligenssi käyntiin saatava, — ja ainoastaan hetkellisen tyhjän turhamaisuuden tyydyttämiseksi!… Ikäänkuin tässä kaupungissa olisi mitään ylevämpää harrastettavaa, kuin tuo rautatie, jonka tulee tuoda uuden varallisuuden siemeniä joka miehen oven eteen… Minua ei todella ihmetyttäisi", — hän keskeytti äkkiä puheensa, ja tuijotti miettiväisenä, "jos hra teidentarkastaja tällä kertaa pelaisi kaksilla korteilla; — ei voi samalla palvella Jumalaa ja mammonaa" —

Bonde-Bergin punakat pyöreät kasvot, joissa kummallakin puolella oli kaksi mustaa ja lyhyttä parrantupsua, katsoivat häneen ilkkuen: —

"Tepä näytte pakenevan tappelusta, Harrestad." — — Hän tarttui lakkiinsa ja sateenvarjoonsa. — "Täytyy lähteä kaupungille asiain menoa tutkimaan"…

* * * * *

— Oli jo pimeä ja sillalla sytytetty lyhdyt, kun tirehtori tuimaa ravia ajoi kotiin päin. Esikaupungin kadulla oli jo viimeinenkin mekkopukuinen työmies jäänyt kappaleen matkaa taakse päin, kun hän äkkiä pysähytti hevosen siihen paikkaan, seisottaen sitä hyvän aikaa…

— Illallispöydässä kotona ei haastettu montakaan sanaa. Ilmassa oli ukkosta, ja se esti pakinoimiset.

"Seppä Ellingseniltä kai tilattiin se kettinki, jota sahalla tarvitaan, Klaus?" lausui tirehtori keskeyttäen äänettömyyden.

"Minä en tosiaan vielä käynyt hänen luonaan. Oli semmoinen kiire hakemuksien kanssa tänään."

"Etkö ole käynyt?… Etkö sinä lähtenyt hänen luokseen?"

"Minä juoksen huomisaamulla aikaisin."

"Soo, —" sanoi tirehtori kamalan verkallisesti,— "vai huomisaamulla aikaisin?… Ja aamupäivällä minä käskin sinua, — ja niin nimenomaan."

"Sehän isä on aivan yhdentekevä; — ei hän kuitenkaan olisi voinut lähteä sahalle mittaa ottamaan ennenkuin huomenna."

"Merkitseekö se, että on yhdentekevä, käskinkö sinua tänään vai ei?"

"Sitä en sanonut", vastasi poika lyhyeen. "Soo… ja sinä veltossa mukavuudessasi päätit, että yhtä hyvin saatat käydä huomenna."

"Mukavuudessani! — — Minä en muuta tiedä, kuin että aikaisesta aamusta olen juossut asioilla. —: Mutta saatanhan nyt lähteä kaupunkiin häntä herättämään", vastasi Klaus pisteliäästä, — "niin tuleehan asia sittenkin tänään ajetuksi!"

"Ja tuon uskallat sinä sanoa minulle vasten silmiä." Tirehtori työnsi tuoliansa taakse päin.

"Mutta rakas Bratt", yritti rouva tyynnytellä.

Tirehtori huokasi kohtaloonsa alistuen: —

"Nii-in, kyllä nyt ymmärrän, miksi kokouksessa jäin yksikseni. Toivoin varmaa kannatusta Ellingseniltä ja hänen sepiltään… Mutta silloin hra poikani mukavuudessaan päättää yhdentekeväksi, käykö tänään vai huomenna hänen luonaan. Se on hänelle kerrassaan yhdentekevää; — hänellä tietysti täytyy olla määrätty aikansa piippunsa polttamiseen, kun on kello yhdentoista aikaan syönyt välipalaa, — ja sitten hän tarvitsee saman verran vetelehtimisen aikaa päivällisen päälle. Sitä oli tietysti mahdoton keskeyttää"…

"Tätä en kärsi kauempaa", huudahti Klaus tulipunaisena.

Rrrrr… Gertrud kuuli, kuinka hän sysäsi kätensä takin taskuihin, niin että ne repesivät.

"Sinä soit sen sydämesi pohjasta, että sain kärsiä tappioni."

"Tiesinkö minä siitä!" karjasi Klaus ja kouristeli suuliinaa.

"Et — et suinkaan; — siitä ei sinua kukaan syytä… Semmoiset asiat tuntee, jolla on vähänkin halua ja harrastusta."

"Minä eroan konttorista — heti — en ole päivääkään kauempaa, — minä"… Hän aikoi syöksyä pöydästä.

"Noh noh, täytyy kai minun kestää sekin… Tänään olen kärsinyt sangen raskaan tappion. — Kiitos sinulle, Klaus, hellästä ja toimekkaasta huolenpidostasi", äänsi tirehtori väräjävällä äänellä, joka tuli kolkkona kuin haudasta.

"Se on kehnoa, — pannaan syy minun niskoilleni. — Saa-ta-na!" ulisi Klaus ja singahutti tuolin taakseen. — "Se on kehnoa… Sen sanon äidin kuulleen"…

"Jos nyt tekisin sinulle oikein!" — Tirehtori ponnahti pöydästä ja Klaus väistyi kappaleen taaksepäin.

"Isä", huusi Gertrud, — "Sinä et saa" —

"Hän on mielestään mainiosti menetellyt tänään, kun jätti isänsä pälkääsen", ilkkui tirehtori.

"Minä heitän kaikki tyyni", huusi Klaus. "Isä arvelee, että minun vielä pitäisi ottaa selkäänikin. — Minusta menköön nyt kaikki vaikka miten —. Minusta ette enää saa vaivaa ettekä vastusta! — Minä lähden matkoihini — aivan tyynesti"… Hän singahutti tuolin tieltään niin että rämähti ja syöksyi ulos.

Käytävästä kuului oven paukahdus ja askelet portailta…

"Huonosti kasvatettu, paatunut, röyhkeä poikaloppi!" — huudahti tirehtori ja harppaili kiivaasti edes takaisin huoneessa. — "Nyt hän saa nöyrtyä kerrassaan, ennenkuin annan hänelle anteeksi… Saa oppia hillitsemään itseänsä" —

Hän lähti äkkiä tältä ilkeältä taistelutantereelta, jolla tuoli vielä makasi jalat taivasta kohti pesän edessä, ja meni konttoriin.

"Joudu nostamaan tuoli, Gertrud, ennenkuin sisäpiika tulee", kiiruhti rouva.

"Se on kauheata, äiti! — että isä tuolla tavalla syyttää Klauta, joka ei tiedä miten hän parhaiten voisi asiat toimittaa. — Siitä minä olen vihassa, niin että tekisi mieli" —

"Isä on pahalla päällä, näetsen. Täytyy vaan odottaa, kunnes puuskaus menee ohi, — isä ei siedä, että joutuu tappiolle"…

"Tappiolle? — Lienee kai muillakin tässä maailmassa oikeus pitää omaa mielipidettä… Tässä diligenssiasiassa olen samaa mieltä kuin Johnston. — Sisuni nousee kapinaan isää vastaan. Kun hän myöntää, niin tunnen sisässäni nousevan äänen, joka heti huutaa ei" — —

Rouva jäi yksin huoneesen. Hän kävi tuon tuostakin akkunalla, katsoi ulos ja kuunteli, asteli sitten edes takaisin huoneessa… Klaus parka, hänen suora luonteensa ei siedä vääryyttä… Aika se vasta opettaa… Kun saa nousta puun latvaan ja noukkia ne jyväset, jotka sattuu löytämään…

* * * * *

Tirehtori avasi oven ja katsoi huoneesen:

"Jette sinä, eikö häntä kuulu? — Käsitätkö, minne poika on joutunut?"

"Luultavasti hän ei niin tarkkaan tietään punninnut; arvatenkin tahtoi kävellä, kunnes mieli asettuisi. — Sinä olit niin tyly häntä vastaan, Bratt."

"Hm, — hänellä on kauhean hillitsemätön luonto. Tuntuu siltä… minua melkein alkaa pelottaa"…

Hän lähti ja pysähtyi portaille.

Meni sitte konttoriin ja palasi takaisin huoneesen, lakki päässä:

"Missä on Gertrud? — Onko hän noussut kammariinsa? — Minusta näyttää se jotenkin välinpitämättömältä; — vähän tunteeton on tuo neiti hyvä… Noo, onko hän siellä sisällä… Kuule Gertrud, lapsukaiseni… Puehan päällesi ja juokse puutarhaan katastamaan, sielläkö se Klaus lymyä kököttää, — niin olet kiltti… Minä olen hieman levoton hänen puolestaan, minne hän oikeastaan on joutunut; — ehkä hänen päähän pälkähtäisi jäädä sinne yöksi istumaan. — Niin, jouduhan nyt, niin minä sen aikaa odotan ulko-ovella…

"Mitä? — Etkö löytänyt… Voitko sinä käsittää?…

"Lähtekäämme renkitupaan ja saakaamme Lars avuksi"… Isän kasvoissa oli jotain epätoivoista, joka koski Gertrudiin.

"Luulenpa parhaaksi, että otamme lyhdyn, me kahden, Gertrud, ja lähdemme yhdessä etsimään; turha olisi nostaa liian suurta melua."

Pimeässä kulki hän sitten suoraa päätä sahalle ja virralle, Gertrud seurassaan.

Hän pysähtyi muutamassa huoneessa aukon eteen, josta vesi näkyi mustana virtaavan, seisoi ja katsoi aukkoon lyhty kädessä, kasvot aivan harmaan kalpeina…

"Ei isä, ei?" puhkesi Gertrud.

"Etkö siis luule, että hän on joutunut semmoiseen epätoivoon?" kysyi tirehtori hiljaa.

"Hyi ei, isä!" — — — —

"Jette, Jette", — sanoi tirehtori huoneesen astuessaan; — renki oli käynyt etsimässä ulkohuoneet ja kaikki lähiseudut, Gertrud oli etsinyt ja tirehtori itse palasi juuri maantieltä, jossa hänkin oli käynyt etsimässä; — "se vaan puuttuisi, että olisin saanut hänet epätoivoon — eikä siitä ole takeita — hän on niin raju luonnoltaan"…

Hän istui sohvaan ja hiki valui kasvoiltaan.

"Mitä sinä Jette luulet? — Sinä et tahdo sanoa, ettet saisi minua murheelliseksi… Vai luuletko minun liioittelevan?" hän melkein rukoillen lausui.

— "Kun hänessä, näetten, ei olisi niin hillitsemätön veri… Poika tosiaan oli viaton"… pääsi häneltä katkonaisin lausein, heidän istuessa siinä lampun ääressä, kello oli jo puoli yksi; — "mutta minä aivan hyökkäsin hänen päällensä…

"Niin hyvä, kiltti ja luotettava, — niin kelpo poikaa saa etsimällä etsiä, — ja niin reipasta"…

Hän kävi Jeten luo, puristi ja paineli Jeten kättä… "Tuntuu siltä, ikäänkuin tässä olisi tapahtunut joku onnettomuus… Kunpa vaan tietäisin, missä hän on!"…

"Käske, että Gertrud lähtee kamariinsa ja panee maata", sanoi hän; alkoi sitten kiivaasti astua edes takaisin lattialla. — "Etkä sinäkään, Jette, enää jaksane. Minä jään tänne istumaan."

"Tiedäthän sinä, etten minä voi maata, Bratt, ja että minä tahdon olla sinun luonasi."

"Heti kun aamu vähänkin valkenee, niin etsimme tarkkaan kaikki paikat. Jos se on tapahtunut, niin annan itseni polisin haltuun", sanoi hän synkästi…

Joku nousi ulkona portaita, ja käytävän ovi aukesi hiljaa, ynnä sulkeentui.

Tirehtori seisoi hiljaa, liikkumatta…

Kuului ikäänkuin vastaan inttämistä ja puhetta…

Gertrudin se oli ääni; hän puhui kuiskutellen ja hartaasti, ja sai veljen nousemaan portaita kammariinsa.

"Hän on ollut kaupungissa ja juonut itsensä päihin", päätti tirehtori.

"Mutta Jette!" — hän puristi vaimoansa rintaansa vastaan, niin että tämä tunsi, miten hän vapisi; — "hän ei saa kuulla siitä sanaakaan huomenna", lausui hän hiljaa. — —

"Nyt on Klaus tullut kotiin; hän on mennyt kammariinsa maata", ilmoitti Gertrud reippaasti ovesta. — —

"Vartioitse mieltäsi, rakas Gertrud!" kehotti tirehtori lempeästi, kun sanoi hyvää yötä, — hän ajatteli, miten tytär oli hänen kaltaisensa.

* * * * *

— Kaikki olivat menneet levolle tämän myrskyisen illan päälle, ja tirehtori kuljeskeli itsekseen konttorissa.

Koko sisunsa oli kauheasti rikki revittynä. Toinen rajuilma oli tänään tullut toisensa perästä, ja kokouksessa kärsitty tappio alkoi jälleen nousta hänen, mieleensä…

Nousi mieleen jonkinlainen lämmin muisto siitä, miten hän oli löylyyttänyt piirikunnan ensimmäistä miestä, stiftiamtmania, — joka heitti hiiteen kokonaisen rautatien saadakseen diligenssin ja viisi asemaa… Hän oli piessyt heitä, yksi erältään, sen saattoi hyvällä omallatunnolla sanoa. Ja Johnstonia, — kun hän oli tyytynyt vaan sanomaan, että tämä mies merkillisine lahjoineen antaa julkisessa elämässä taluttaa itseään kuin alaikäinen lapsi, niin oli hän mielestään säästänyt häntä niin paljon kuin taisi. — Hän oli johtanut kokousta älykkäästi ja taitavasti… Vasta sitten, kun huomasi jäävänsä äänestyksessä tappiolle, oli harmi saanut hänessä vallan, ja hän oli pippuroinut heitä niin että kyllä muistaisivat! — omistanut heille koko kunnian suurimmasta tuhmuudesta, mitä piiri yleensä tätä nykyä saattoi tehdä…

Hän nautti ja upposi niihin muistoihin, miten hän oli viiltänyt ja sivaltanut, käyttänyt itseään kuin partaveistä.

Ja Johnston! — hän oli jälleen tullut hänen luokseen; — hm — hän ei tietysti sanallakaan aavista, että hän juuri on johtanut minua, ystäväänsä vastaan häpeällistä julkista tappiota… Tekeytyy vaan yhä yhtä hymyileväksi ja yhtä viattomaksi…

Ihmeellistä se vaan on, hänen vakuutuksensa on ikäänkuin aina mahdotonta olla minun puolellani… Ja takertuu sitten tuohon stiftiamtmanin päähänpistoon, että tänne olisi saatava diligenssi, — on se tosiaan omituista, — kummallista, — näyttää todella siltä, kuin sen kaiken alla piilisi jonkinlainen systeemi, — tahto minua vastaan…

Ja, suvaitsipa sitten tietää, taikka ei, hän se nyt joka tapauksessa, enkä minä, tänään vallitsi tässä kaupungissa!

Yhä kiivaammin ja kiivaammin alkoi hänessä kuohua — tulvasi mieleen katkeruuden, häpeän, sanattoman raivon kalvava tunne, — tunne siitä, että oli hävinnyt…

Niin, nyt he pakisivat ja riemuitsivat, — nyt heidän suunsa kävi klubissa ja kaupungilla — nytkös he olivat häntä kerrankin kurittaneet… Äh! — — Ehkäpä tässä keksitään, miten maksetaan. —