XI.

Enoksenilla sillan korvassa oli kaikki uutta ja siistittyä, rakennus keltaiseksi maalattu ja akkunalaudat valkoisiksi, ja olipa sitä vähän jatkettukin. Toiseen kerrokseen vei sirot pienet portaat, joihin oli tehty käsipuut patsaiden varalle kiinnitetystä punaisesta köydestä, ravintolahuoneessa oli tiski marmoreerattu, seinät petsattu puun ruskeiksi, ja kahdessa siistityssä sisähuoneessa, jotka oli klubille luovutettu, istuivat uudet ja kiiltävät messinkinaulat vahanahalla päällystetyn sohvan selkämystässä. Vanhain pienten akkunaruutujen sijaan oli pantu uudet ja suuremmat, ja seinustalla seisoi uusia pelipöytiä valmiina avattaviksi. — Suuressa sisähuoneessa, jota kaupunki talveen asti oli kutsunut rukoussaliksi, koska lahkolaiset olivat siinä kokouksiaan pitäneet, riippui kolme kattolamppua. Tirehtori oli syksyllä pitänyt siinä kokousta vaikuttaakseen rautatie-asian hyväksi. Ja eräistä näinä päivinä tehdyistä valmistuksista päättäen, salin ja kaikkein perimmäisen huoneen väliltä oli otettu seinä, perähuoneen lattiaa aiottiin kohottaa ja sille rakentaa lava, oli aikomus kilpailla rouva Michelsenin huoneiden kanssa sekä tansseja että konsertteja toimeenpantaissa…

"Varokaa nyt, — varokaa nyt Enok, —" sanoi Bonde-Berg, "ett'ette päästä Siionin sekä harppua että luuttua 'Veljeksille' ulkona Klevejellä… Täällä oikein pelkää, minne pitää istua, jott'ei tahraisi ja likaisi." Hän asettui teeskennellyllä monimutkaisella varovaisuudella uuteen Chakaranda-puusta tehtyyn tuoliin ja asetti totilasinsa yhtä varovaisesti sanomalehtipöydälle.

"Sileät vasta kiilloitetut pöydät, ne rasittavat selkää, Terjesen! — täytyy vaan noukkimistaan noukkia kortteja lattialta!

"Mitä näen, Veritaksen kokouskin ilmoitetaan tänne", lausui hän sanomalehteä lukiessaan. — "Enoksenin sali! sepä nyt alkaa kajahtaa oikein fiiniltä."

Thesen ilmestyi oveen. Hän seisahtui hattu päässä hieman miettiväisen näköisenä ja katsoi ympärilleen, ennenkuin astui sisään, astui sitten epäröiden ja päällystakkia riisumatta parin pelipöydän luo, joiden ääressä jo istui pelaajat. Hän jäi siihen seisomaan ja aprikoimaan, hieman happamen näköisenä, ikäänkuin ei tämä kaikki oikein olisi häntä miellyttänyt.

"Turha on nyt huokaillen muistella klubi vainajaa rouva Michelsenillä", sanoi Bonde-Berg, — "olemme menneet Rubikonin yli."

"Täällä oikeastaan on ilma huonoa tänään", tuumaili Thesen — "kuuma — häkää — — Lähden vähän jaloittelemaan terveydekseni… Sanokaa se tirehtorille, jos hän sattuisi sillä välin tulemaan." Hän napitti jälleen päällystakkinsa ja lähti.

Ovessa tuli kämnäri häntä vastaan. — "Eikö tireh…?"

"Ei, ei ole vielä tullut… Minä lähden vähän jaloittelemaan", lausui hän silmää iskien Vaagelle. "Etkö tule mukaan?"

"Luulen aina, luulen, että sydänten yksimielisyys vie heidät leskirouva Michelsenille, jossa kallistavat 'pienen väliaikaisen vihoviimeisen'", arveli Berg. — "Siellä tuoksuu vanha rakkaus… Niin, kunpa olisimme siellä kaikki!" — huokasi hän.

"Tämähän on sangen viihdykäs paikka", sanoi tirehtori; hän astui juuri huoneesen ja riisui lumirännän kastaman päällysviitan ja takin päältään; hän oli käynyt täällä syksystä pitäen joka lauvantai täsmälleen kuin seppä; — viihdykäs, kerrassaan!

"Uusi ruotsalainen kakluuni vaikuttaa tavattoman kotoisesti ja rauhoittavasti kummassakin huoneessa", huomautti hän. Hän seisoi väliovessa ja katsoi ympärilleen.

"Melkein kuin rouva Michelsen", mutisi Bonde-Berg hiljaa itsekseen ja sukelsi samalla hieman arkana totilasiinsa.

"Minä en oikeastaan tiedä, mikä täällä meiltä enään puuttuisi", lausui tirehtori vakuuttaen, ikäänkuin kumotakseen mahdolliset vastaväitteet.

"Me olemme kuin mehiläiset uudessa pesässä, —" selitti Berg — "muutamat ehkä vielä parveilevat vanhan pesän hunajoilla."

"Minä kyllä tiesin, että tulisitte, apteekari!" huudahti tirehtori tälle vastaan, — "minä juuri seisoin ja odotin teitä vistipöytään. — Ja sitten pitäisi Thesenin tulla…"

"Hän juuri oli täällä", ilmoitti Berg iskien muille vallattomasti silmää; — "hän vaan lähti, kun ei nähnyt tirehtoria. Hän ja kämnäri, ovathan ne klubin pylväitä, jos kohta eivät aina olekaan niin vakavia."

Tuli sitten muutamia hiljaisia merikapteeneja, jotka tervehtivät ja sitten vaieten kävivät kortteihin käsiksi.

"Ja tuossa tulee asianajaja Gaarderikin — ja konsuli Muhvad — varmoja kantavieraita…

"Miten olette näin aikaiseen päässeet toimistanne irti, konsuli, vaikka on lauvantai-ilta?… Miltä tuntuu — eikös täällä ole sangen mukiin menevää? — Pari kolme pelipöytää on jo täydessä työssä…"

Hän istahti itse ylimmäisen pelipöydän ääreen.

"Entä mitä uusia kuuluu jäältä, luotsivanhin?" kysäsi hän kääntyen toisen pöydän puoleen ja kaivaen takkinsa taskusta tupakkakäärön, josta purasi palasen.

— "Sepä vasta, — vai jäätä majakalle asti, ennen joulua näin aikaiseen!"

Tyvenesti puheli hän joka taholle ympärilleen, ennenkuin varsinaisesti kortteihin puuttui. Hänestä ikäänkuin loisti jonkinmoinen tietoisuus siitä, että klubi nyt oli hyvällä tolalla. Hän istui, niin sanoi Berg, ja luki lampaitaan…

Nyt tuli Thesen ja asettui kuivakiskoisena kuin tavallisesti tirehtorin pelipöydän ääreen. Hän sai osakseen lyhyen, jotenkin kylmän nyökäyksen.

… "Ja sitten olen nimenomaan pitänyt huolta siitä", — huomautti tirehtori, joka nosti korttipakkaa, "että meille täällä annetaan totiin toisenlaisia tavaroita, kuin tuolla ylhäällä hotellissa. En hitto vieköön käsitä syytä, minkä vuoksi tarvitsisi mennä sinne itseään myrkyttämään!"

Thesenin silmäluomet menivät umpeen kuin nahkatilkut, ja hän hymähti hiljaa. Hän tunsi, että tuo oli hänelle aiottu, — mistä hitosta oli tirehtori sen nuuskinut, että hän oli käynyt rouva Michelsenillä ja siellä jutellut neljänneksen tiskin ääressä —.

"Joo-o, — joo-o", sanoi hän ja maistoi arvokkaasti lasistaan, — "se on myönnettävä, että ollakseen niin kutsuttua konjakkia ei tämä ole ansioita vailla."

"Salia kai voitanee pitää melkein valmiina joulutanssiaisten varalle?" huomautti Gaarder sanomalehtipöydän äärestä, kun jonkun aikaa oli oltu ääneti.

"Valmiina ja hyvässä järjestyksessä", selitti tirehtori. "Mutta lavaa, joka tehdään perähuoneesen, täytynee odottaa myöhempään. Tällä kertaa saa musiikki asettua lattialle soittamaan."

"Jaa-a, jos se sitten on niin tarkoituksen mukaista", huomautti Thesen; — "olen kuullut sitä epäiltävän."

"Sittepähän nähdään, kun sinne asti päästään", arveli tirehtori.

"Kuulin juuri Johnstonin sisarentyttären"…

"Vai niin, — neiti Bornemannin Ordinggaardistako?" kysyi Gaarder uteliaasti.

"Niin, minä saatoin häntä ja neiti Rönnebergiä salia katselemaan. Molemmat olivat sitä mieltä, ett'ei musiikki alhaalta kuuluisi pitkän kapean huoneen halki. Sitä varten täytyy lattiaa kohentaa. Ja ne naiset lienevät päteviä asiaa arvostelemaan", hymyili Thesen hiljaisella itsetietoisuudella.

"Se se tietysti on ylin instanssi!" myönsi Gaarder. "Nehän ovat niin sanoakseni syntyneet ja kasvaneet semmoiseen, sekä vanhalla tehtaalla että Ordinggaardissa. — Semmoiset asiat huomaavat Johnstonilaiset yhdellä katseella. — — Ja selvästihän he siinä ovat oikeassa… Tuleeko neiti Maria Bornemann Ordinggaardista siis tanssiaisiimme?" kysyi hän yhä uteliaana.

"Kyllä, aikoo vierailla Johnstonilla yli joulun", selitti Thesen.

"Siitähän tulee ikäänkuin vähän loistoa Per Enoksenin ensimmäisille tanssijaisille, — sali tulee vihityksi", tuumaili Gaarder.

"Se on, — ellei lue itseään miksikään, hra Gaarder!" sanoi tirehtori sangen ivallisesti… "Snobimaisuutta sanon, — snobimaisuutta, — niistä ajoista, kun kaupunki vielä oli kylänä ja eli tehtaan rahdinajosta. — Ei tarvitse muuta kuin että tulee köyhä pienokainen neiti, jolla on vanha ja ylhäinen pilli, — niin kohta koko kaupunki sen mukaan tanssimaan! Kustannetaan tanssijaiset, — ja meillä on kunnia", — hän kumarsi ja tervehti alammaisimman syvään tuoliltaan sillä kädellä, joka piteli kortteja, — "jotta saataisiin se vihi-tyksi…"

"No no, hra tirehtori, minä tietysti vaan tarkoitan, että hienolla aistilla on oikeutensa."

"Lähdenpä huomenna aamulla yhdessä tyttäreni kanssa tuonne saliin, jotta hänkin saa lausua mielipiteensä, — on sitä hänelläkin aistia; — ja Klaulla, joka on lauluseuran johtaja, ehkä hänelläkin saattaa olla mielipide siitä, miten ääni kuuluu huoneessa… Oli tietysti mahdollista, että Johnstonilaisten neiti on oikeassa; mutta — on se piru vieköön ihmeellistä, miten ihmiset kumartavat, heti kun vaan tulee eteen jotain, joka vähänkin haiskahtaa auktoriteetille!"

"Vanha sivistys on aina vanhaa sivistystä", purasi Gaarder tähän; hän antoi tämän letkauksen tirehtorin märehdittäväksi.

"Niin aina, — kun Johnston tehtaan kukistuttua tuli tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin ei hän silloin kenenkään mielestä mitään vihinnyt!" — sanoi tirehtori jotenkin tylyllä äänellä. — "Tuo vanha tehtaasta peritty arvo, jolla nyt jälleen snobbaillaan, se oli silloin perin pohjin kuitattu… Niin että nyt saamme pitää kiinni tästä kaupunkilais-Johnstonistamme. Ja hän se on aivan uusi mies! — olenpa itse ollut osallisena hänen esille auttamisessaan."

"Niin, kyllä vaan tirehtori on ollut hänelle oivallisena apuna", huomautti teidentarkastaja hienosti.

"Hänellä itsellään on tietysti ollut kyky, — ja erinomaisen hyvä onni, se on huomattava", — lausui tirehtori.

"Perin rehellinen mies… nyt kun vaan sanankin sanoo!"… Konsuli Muhvad pudisti hiljaa taajatukkaista päätään ja hänen pienet siniset silmänsä loistivat.

"Ei sekaannu mihinkään, ja kuitenkin"… hymyili Thesen syvässä tietoisuudessaan, — "hän on kuin salainen voima."

"E-ei, hän ei ole niitä, jotka lähtevät sateesen ilman sateenvarjoa"… mutisi tirehtori, nähtävästi hyvinkin myrkyllisellä tarkoituksella; hän istui naama aivan kuumana ja jäykkänä. — "Tuo sikamainen onni, joka pani perustuksen hänen koko toimeentulolleen — — se kun hän vakuutti Concordian pelipöydän ääressä klubissa; — te kai sen hyvinkin muistatte, Thesen, joka saitte hänelle maksaa ne seitsemänkolmatta tuhatta, — — kun Johnston ilomielin saattoi sanoa, että hän oli vakuuttanut hyvässä luottamuksessa, vaikka sähkösanoma laivan hukkumisesta jo oli kotona hänen pöydällään…"

"Uskallanko huomauttaa", sanoi Thesen, "että kaikki huomattiin olevan mitä parhaassa järjestyksessä."

"Sitähän minä juuri tässä sanon ihmeelliseksi. Se ei olisi tapahtunut kellekään muulle kuin Johnstonille — Minun kaltaiseni mies olisi tietysti suoraa päätä ajanut kotiin kuulemaan kaikenlaiset onnettomuuden viestit. Mutta Johnston… hän sielussaan tiesi, ett'ei se voinut muuta koskea kuin Odessarahteja, — muistatteko, konsuli Muhvad? — — Ja yhtä ilomielisenä vannoi hän sitten valansa… Hän on niitä ihmisiä, joilla on hyvä onni, jotka — jotka on siihen luotu."

Koko huonekunta kävi kuin mykäksi — —:

"Ja entä sähkösanoma-asema tuolla hotellissa", jatkoi tirehtori samaan ilkkuvaan ja huomiota herättävään tapaan, — "jossa vetelehditään laiskoina ja tilaillaan totia yläkerrasta. — Se että sinä iltana viivyttelivät sähkösanomia, maksoi yhtiöllenne, Thesen, seitsemänkolmatta tuhatta kruunua. Johnstonin pitäisi kutsua teidät päivällisille —"

Huoneessa vaihdettiin ihmeellisiä katseita. Oikeinko hän sitä tarkoitti?…

"Niin, oli se todella ihmeellinen juttu", sanoi Harrestad pitkään, — "jos ei tietäisi —"

"Niin, nähkääs te ja Johnston nyt kerran seisotte kumpikin eri puolella Atlanttia, kun tämmöiset puheeksi tulee, — ja te seisotte Amerikan puolella!" alkoi Bonde-Berg harmistuneena pauhata korkealla totiäänellään. — "Jos Johnstonin sijassa olisi ollut Harrestad, niin en jumalavita olisi teille maksanut niitä seitsemääkolmatta tuhatta paljaan rehellisen naamanne vuoksi, vaikka sitten olisitte vannoneet pipliat ja koranit."

"Teidän epäonnistuneet vitsikokeenne"… vingahti Harrestad, vaan vaikeni äkkiä kesken, kun Johnstonin ja yliopettajan äänet kuuluivat ravintolasta.

Tirehtori kääntyi ovea kohti ja näytti tappeluhaluiselta melkein kuin kukko.

Tulokkaat olivat keskenään vilkkaassa keskustelussa.

"Hyvää iltaa", tervehti Johnston; hän pudisti lumirännän vaatteistaan ja silmäili ympärilleen…

"Terve, terve, Bratt, — minä en tiedä, mitä minun oikeastaan pitäisi sanoa näistä huoneista?… Näyttää siltä, kuin ei seinällä maali olisi ennättänyt oikein kuivaa, ennenkuin sinä jo ajoit huonekalut sisään… Viiden tai kymmenen vuoden päästä käy tämä paikka ehkä yhtä hauskaksi ja kotoiseksi kuin rouva Michelsenin ravintola… Saanko istua vistipöytääsi, Bratt?"

Thesen joi, pilallisesti päätään nyökäten, syvän kulauksen totilasistaan, ja tirehtorilta ei jäänyt huomaamatta, miten useat kasvot loistivat. Hänen elävä linnunsilmänsä heitti katseen teidentarkastajaan, joka loistavan hyväntahtoisena naamaltaan kaikin mokomin tahtoi auttaa Johnstonia ripustamaan päällystakin naulaan, ja sitten Bonde-Bergiin, joka puoli-ääneen pakisi jotain ravintolahuoneessa…

"Puhuimme juuri sinusta, Johnston", sanoi hän vähän pakottamalla, kun Johnston istui peilipöydän ääreen, — "sikamaisesta onnestasi, kun klubissa vakuutit Concordian"… Hän tirkisti hieman ikävystyneenä ja nojasi taakse päin. — "Minä vaan selitin, kuinka sinulla on omituinen ominaisuus, että noin ihmeellisesti onni syliisi lentää — —; sinä et hetkeäkään epäillyt Odessarukiita…"

"En, ja se juuri oli onneni."

"Niin, nähkääs nyt, eikös ole juuri niinkuin sanoin; — sinä olisit voinut vaikka autuutesi päällä vannoa vilpittömän luottamuksesi, vaikka sähkösanoma oli avaamattomana ollut taskussani… Sinä se olet aika onnen lellipoika."

Johnston hieman tuijotti eteensä —. "Siinä ehkä on perää, mitä aina nyt…"

"Muistatteko, Thesen, miten huolestuneena hän tuli klubiin? Puhalsi kova tuuli, ja paljon laivoja oli joutunut haaksirikkoon —. — Niin, erilaisia ovat ihmisluonteet; — minä olisin ensi tilassa ajatellut, että juuri minun laivani oli perikatoon joutunut."

"Kysymykseen ei tule, mitä Johnston ajatteli tai mitä hän aavisti; — vaan ainoastaan se, mistä hän oli saanut tiedon", sanoi asianajaja Gaarder ratkaisevasti.

"Niin — niin, — tietysti", — sanoi tirehtori loukkaavalla leikillisyydellä ja katseessa jotain masentamatonta, — "ja se se juuri on onnea. Sen sijaan että minun luontoni heti olisi saanut minut kotiin lähtemään kuulemaan, oliko sinne saapunut mitään tietoa, vei Johnstonin luonto hänet ensinnä klubiin Thesenin puheille, — ei aavistustakaan asunut hänen mielessään."

"Minä tietysti en aavistanut mitään", — sanoi Johnston jotenkin lyhyeen… Hän ikäänkuin tempaisi itsensä irti sisällisestä tuijottamisesta, — ja keskustelu kääntyi peliin.

Äänekkäässä kiivaassa keskustelussa, joka nyt kuului korttipöytäin äärestä, oli jotain kamalaa.

Teidentarkastaja istui kasvot hyväntahtoisina, koitteli alituisesti kielellään arkaa syömähammasta ja mietti… Hänestä ilmassa oli ikäänkuin ilkeätä ruudin hajua.

Hän koitti poskea kädellään, ikäänkuin lähtöään puolustaakseen, sovitteli silkkisen nenäliinan visusti kaulansa ympäri ja poistui kotiin mennäkseen…

* * * * *

Kello kävi yhtä, kun klubi hajaantui ja kukin lähti rajuilmassa ja lumirännässä kotiaan kohti pyrkimään.

Johnstonista se tuntui oikealta helpotukselta. Vasta ulkona pimeässä hän saattoi ruveta rauhassa ajattelemaan. Pelipöydässä oli hän tänä iltana ollut ajatuksineen poissa koko ajan; koko ajan oli hän ikäänkuin pyrkinyt näkemään jotain, joka oli hänen ja korttien välissä…

Se hetki, kun hän ajoi jään poikki höyrylaivalta tuona talvi-iltana… Hän muisti sen niin selvään, ikäänkuin hän juuri nyt olisi reessä istunut… Iljankamäen sillan vieressä, — yksinäisen katulyhdyn ja höyrylaivatoimitsijan, joka ajoi hänen edellään ja pysähytti, kun joku vastaantulija uteli, oliko hänelle tullut kirjettä tai muuta lähetystä, — ja, — niin, hän muisteli ja muisteli johtaakseen mieleensä pienimmätkin nuppineulankin veroiset seikat, — oliko siinä puhuttu jotain, joka muka oli tapahtunut… oliko joku kysynyt taikka tiedustellut? Hän varmasti muisti että hän oli hevosensa pysähyttänyt samalla kuin toinen — että oli kolahtanut, kun hänen hevosensa polvet kolahtivat edellä olevan reen selkään, — ja että hän silloin oli miettinyt, pitikö hänen vielä näin myöhään yrittää saada käsiinsä vakuutusasiamies Theseniä, vaiko ajaa kotiin…

Välähdys rouva Michelsenin ikkunasta oli silloin saanut hänet päättämään… Niin, niin, — — siten oli hän aina asian muistanut —. Siitä ei ollut epäilemistä. — — — Hän siis ei ollut pyörtänyt hevosta ja ajanut siinä mielessä, että kotona ehkä olisi joku onnettomuuden viesti? Siitähän sitä lähteä piti… No Herran nimessä, onhan selvä toki selvää —.

Vaan tuntui siltä, ikäänkuin ajatus ei kuitenkaan olisi tahtonut oikein tasapainoon ruveta…

Kun Bratt sanoi, että hän ensinnä olisi kotiinsa ajanut, — niin hänen muistossaan ikäänkuin välähti jotain, joka tuolloin oli hänen päähänsä juolahtanut. — Häntä oli tämä kohdannut niin rajusti ja odottamatta kuin tuomiopäivä, — niin että hänen tuskalla täytyi muistella kaikkea…

Oh, roskaa, vatsastahan se tulee, — ties Herra, mitä olen syönyt, — unohdin ottaa kalossit, kun tänään lähdin ulos —.

Abraham parka!… sanoo, ettei hän tahdo palata suveksi kotiin, ellei saa mentionia salongissa — uhkaa lähteä Espanjaan, Italiaan —

Voipi muutoin olla oikeassa, että suuren taiteen näkee vasta siellä, mestarien teoksissa —

— Ei, minä se vaan en saa rauhaa, ennenkuin olen tämän kauttaaltaan läpi miettinyt…

Entä jos olisin ajanut suoraa päätä kotiin? — se poikkeaminen olisi kaikki selittänyt, — — olisiko siellä todella ollut sähkösanomaa?…

Sähkösanomakuitti on oikeuden papereissa… ja siihen oli merkitty, että sähkösanoma oli otettu vastaan luonani kotona kello — kello — eiköhän, eiköhän se ollut kymmenen tai viisitoista minuuttia vailla yksitoista… Ja kun klubissa merkittiin vakuutus, sen muistan kyllä, niin oli kello kaksikymmentä minuuttia yli. —

Tästä on saatava selko!

Hm, — Bratt se ei kuolemakseenkaan aavista, että ihmisellä voi olla hermoja…

Vaieten tarttui hän käytävässä kynttilään ja lähti makuukamariinsa.