VIII.

Teidentarkastaja Finkenhagenilla oli monta sivuasiaa ajettavana ja monta poikkeusta tien varteen tehtävänä, vähän väliä piti viivytellä ja pysähtyä; laiskansekainen raudikko kiipesi vaivalla ylämäet paahtavan paisteen helteessä, juosta hölskytti alamäet, harmaja pölypilvi jalkain välissä. Se pysähtyi itsestään, kun sattui maantiellä joku vastaan tulemaan, se on, jos vastaantulija oli semmoinen, jotta hänen kanssaan ansaitsi ruveta pieneen pakinaan. Raudikolla oli siinä suhteessa vuosien kehittämä tarkka aisti. Ei milloinkaan olisi sen päähän pälkähtänyt ruveta järki mitättömästi varustetun vastaantulijan edessä pysähtymään. Asianomaisella täytyi olla ainakin pytty tai nyytti kädessään. Hyyryttömät merimiehet ja maankuleksijat tunsi se visusti niiksi miehiksi ilman että edes tarvitsi vauhtia hiljentää.

Iäkäs teidentarkastaja, jonka hiukset hohtivat valkealle lakin alta, — näin suvella oli hänellä viheriäinen pyöreä lakki, jossa oli suuri nahkainen litsi, — ja jonka pyöreät karkeat kasvot loistivat hyväntahtoisuudesta, oli kääseissä ikäänkuin kotonaan, niissä purjehti hän melkein alati pitkin maantietä. Maantie oli niin sanoaksemme hänen kulkuväylänsä, jossa hän ajelehti risteilijälaivallaan ja tutki vastaan tulijoita. Piti tietysti kysellä miten talossa elettiin, — aikoivatko aina kaupunkiin asti ja kenen luo siellä, — vetkosti nosti hän lakkiaan ja pyyhki hikeä sinisellä nenäliinalla, jonka hän veti esiin sinisen matkatakkinsa sivutaskusta.

… "Vasikankylkeäkö siinä on? — katsotaanpa — ja marjoja ynnä munia… Mitä maksaa tiu? — Kas kas, taimenia, nepä ovat kauniita… Kuulehan, poikkea Strömmin tehtaalle ja sano rouva Bratille, että minä lähetin sinut, niin pääset niistä.

"Hm, vai asianajajaa, — ikävä se on juttu, Marit, — surko tulee miestäsi. Jos minä satun sielläpäin käymään, niin voisin ehkä yrittää puhua teille kummallekin järkeä, — ymmärrätkös".

"Jumala siunatkoon tarkastajaa, kunpa tulisitte".

"Luulenpa tulevani sille kulmalle niinkuin ensi viikon lopulla".

"Me panisimme matkaan vähän vuohenjuustoa ja voita, ellei tarkastaja pahaksi pane. — Voi jospa niin sopisi että"…

Niin kului matka pientä hölskettä penikulman toisensa perään.

Tältä viralliselta tarkastusmatkaltaan poikkesi hän palatessaan Bratin luo Strömmiin.

"Pyydän kysyä, kuinka rouva jaksaa… Rohkenin neuvoa tänne erään miehen lohenpoikia tuomaan. Toivottavasti on rouva ne saanut. — No, sepä erinomaisen ilahuttavaa… olin jo hiukan tuskissani. Ja tuoreita munia saatte, hyvä rouva, huomenna; uskalsin ostaa niitäkin teidän varaltanne — — minä tiedän, ettei niitä ole niinkään helppo saada tähän aikaan".

"Tulkaa sisään ja käykää istumaan, Finkenhagen, jotta saatte hiukan virvoitusta, seltersiä, maitoa, viiniä, mitä suvaitsette, ja hiukan purtavaa" — huusi tirehtori sisältä.

"Te kuulutte käyneen aina Fossebrossa saakka ja Hejessä".

"Niin, minua ilahuttaa tervehtiä teidän rouva tyttäreltänne ja hra vävyltänne ja pienokaisilta. Siellä ovat kaikki asiat varsin hyvällä ja onnellisella kannalla, Jumalan kiitos… Sen näette varmaankin siitä pienestä kirjeestäkin, jonka annoin rouvallenne."

"Vai niin — no kuuluuko sieltä muuta uutta?"

"Ei muuta kuin että hra Stibolt ansaitsee hyvin rahoja näihin aikoihin; — mutta senpä te, hra tirehtori, tiedätte paremmin kuin minä… he, he, he. Nyt on hän taasen ostanut hra Johnstonille yhden vanhoja Macolmin metsätaloja."

"Niin, Johnston rupeaa oikein tuntuvasti hankkimaan itsellensä tiluksia siellä", naurahti tirehtori. "Rahaa on runsaasti, näetten."

"Hän on todellakin tarkkanäköinen liikemies", sanoi tie-inspehtori ihmetellen, "otti ajoissa haltuunsa ne kaksi kolme ainoata palstaa, jotka soveltuivat kivihiilen varastopaikoiksi ja sai siten koko hiilenkaupan käsiinsä."

"Niin, ja sen hän teki juuri kaupungin vanhojen kauppanerojen nenän alla!"

"Ehkäpä te, hra tirehtori, sentään aavistitte sitä" — lausui tie-inspehtori hiljaa ihmeissään.

"Minäkö? — En totta tosiaankan, — en osannut ajatellakaan siihen suuntaan. — Minä luulin vaan hänen aikovan rakentaa."

"Niin, hra Johnston kyllä tietää, mitä hän tekee; — mutta ette tekään, hra tirehtori, tee mitään umpimähkään — he, he, he —"

"Sikamaisen hyvä onni on hänellä ollut. Ja luoti onnea painaa enemmän kuin kymmenen naulaa ymmärrystä."

"Hm, hm… Se on tavallansa ikävää, kun saa tehtävän, joka ei miellytä. Mutta kuulkaa, hra tirehtori, nyt minulta taasen vaaditaan luettelo matkustajista.

"— — Ja sen minä sanon, että sittenkun tirehtori viime vuonna teki vankat muistutuksensa diligenssiliikettä vastaan — koska se on pienempi, joka tahtoo estää suurempaa — niin ei se asia enää ole minulle niin mieluinen — niin en katso asiaa enää samassa innostuksen valossa — ja —; mutta sitähän täytyy virkansa vuoksi!"

"Vain niin? — Vai on stiftiamtmani yhä pysynyt hulluudessansa — se lienee oikein päähänpistona hänellä!"

"Minun tulee ehkä ilmoittaa teille, hra tirehtori, että kaksi valtuuston jäsentä, jotka viime vuonna vastustivat sitä, ovat nyt tulleet toisiin tuumiin… Gaarder, kämnäri, hm — kun tosi tulee; — mutta minä pyydän, että tämä puhe pysyy meidän kahden keskisenä. Se on luonnollista, että Harrestad asiaa puolustaa, niin kauan kuin te, hra tirehtori, vastustatte. Ja, kun hra Johnstonin arvoinen mies edelleenkin puolustaa tätä diligenssiliikettä, niin se valitettavasti merkitsee paljon — onhan hän mahtimies — niin kokonaan puolueeton ja epäitsekäs."

"Johnston!" Tirehtori hypähti seisoalleen tuolista, "Johnston… No, hänen koukkunsa eivät ole niillä vesillä." Hän istuutui jälleen tyynenä.

"Kyllä minä tiedän, että hän hyvin suosii esitystä ja puolustaakin sitä lämpimästi — niin että hänen äänensä saa varmaan ottaa lukuun, koska hän on valtuuston jäseniä." — —

"Johnston!" — — Tirehtori alkoi astuskella edestakaisin, juuri kuin teidentarkastaja olisi ollut paljasta ilmaa — — "Johnston!"

Hän käveli ruokasalin ovea kohden mutta palasi äkkiä takaisin, juuri kuin avasi sen…

"Se oli hyvin runsaasti arvattu se lasku, jonka te viime vuonna toimititte, Finkenhagen. Asia sai kyllä oikein ruusunhohteen parhaitten toiveitten mukaan…"

"Jette — tai Gertrud", huudahti hän ovesta, "tulkoon teistä toinen teidentarkastajan seuraksi, minulla ei ole aikaa."

Eteisen ikkunasta antoi hän määräyksen, että hevonen oli valjastettava, sillä aikaa kun hän vaihtoi toisen takin päälleen, ja muutaman minutin perästä vyöryivät hänen kääsinsä kaupunkia kohden että jymisi.

… Tämä oli tosiaankin mennyt jotenkin pitkälle! Oliko tarkoituksena tehdä ylläkkö? — No, sen täytyy nousta aikaisemmin kuin sekä amtmani että Gaarder, joka —

Kääsit pysähtyivät Johnstonin puutarhan aidan ulkopuolelle… Hän oli kuin olikin kävelemässä puutarhassa olkihattu päässään…

"Johnston!"

"Mitä? — Hyvää iltaa. Etkö sinä käy sisään, Bratt."

"Minulla ei ole aikaa… Kuules mitä peijakkaita ne nyt kuuluvat puuhaavan sen diligenssin kanssa?"

"Vai niin, — en minä ole siitä kuullut mitään nykyään. Mutta minua ilahuttaisi, jos asia saataisiin vireille jälleen."

"Jaa, sinuun ne kuuluvatkin luottavan valtuustossa. Sitten saamme ajaa kituuttaa diligenssillä, katsos — ja rautatiestä ei ole enää puhettakaan vielä moneen vuoteen."

Johnston pudisti päätään.

"Mutta, hyvä ystävä, vastustatko sinä vielä niin kovasti sitä tuumaa? Minä luulin" —

"No, sen saat tietää, — ja nyt täytyy teidentarkastajan lähteä ajoon laskemaan"…

Johnston seisoi puutarhaveitsi toisessa kädessään ja muutamia leikattuja parsaheiniä toisessa. Hän laski ne maahan ja nojausi aitaa vasten: —

"Niin, kyllä minulle sopii erinomaisesti, että saamme tänne rautatien nyt, kun minä olen saanut metsiä sinne, mistä linja on vedettävä…"

"Katsos sitä" virkkoi tirehtori riemuissaan. "Meidän silmämme rupeavat aukenemaan kohta, kun pääsemme hiukan tuntemaan todellisuutta.

"Tietysti se sopii sinulle erinomaisesti, oikein vallan mainiosti, se on luonnollista. Me nutistamme sen diligenssin ilman muita mutkia. Minä arvaan, että amti on ajatellut laittaa sen sellaiseksi hienoksi uudenaikaiseksi, varustaa tyynyillä, lakeerauksilla ja peililasiakkunoilla, jotta se vastaisi kaikkia uutukaisimpia ajan vaatimuksia… Ja siitä saa stiftin amtmani Olavinristin — ja sillä onkin diligenssi täyttänyt lähimmän tarkotuksensa"… Tirehtori heittäytyi selkäkenoon kääseissään ja oli erinomaisella tuulella.

"Niin — ei — tuota, minä arvelin, että kun minä, jolle olisi niin suuri etu rautatiestä, en katso sen vaikuttavan mitään diligenssiasiaan, niin ehkäpä sinäkin rupeaisit katsomaan asiaa samalta kannalta kuin minä."

"Mitä? — Vai niin, sinä arvelit, että minun pitäisi… E-ei!" — Hän tempasi niin äkkiä ohjista, että hevonen hypähti. — "Ja sinä puolustat siis asiaa valtuustossa?"

"Niin, jos se tulee esille, niin tiedäthän sinä, että minä sen teen."

"Hm"… Hevonen poljeskeli, vaan vankka käsi hillitsi sitä. — "Minä sanon vaan, että sinun rajaton viattomuutesi julkisuutta koskevissa asioissa tuottaa enemmän vahinkoa kuin…

"No, no, älä nyt suutu. Mu-utta, haluan minä nähdä sen päivän, jolloin amtmannisi saapi diligenssin ansioluetteloonsa. Hyvää yötä, Johnston."

Hän laski hevosen menemään. Se juoksi täyttä vauhtia mäen päälle ja kääntyi portista konttoriin.

Puolen tunnin perästä ilmestyi Harrestadin ohut olento hiukan hämillisenä ovelle.

"Te olette, hra tirehtori, lähettänyt minulle sanan. Minä en oikein tiedä, mistä tämä kunnia minulle tulee."

"Elkää kiittäkö, Harrestad, ennenaikaisesti. Istukaa, tehkää hyvin."

Se oli sangen omituinen vastaanotto. Harrestad silmäili ympärilleen ja istahti nahkasohvalle.

"Te olette nyt jo kauvan aikaa ponnistelleet päästäksenne esiin julkisessa elämässä, Harrestad. Mutta ettehän te voi sanoa sen erinomaisesti onnistuneen?"— kääntyi tirehtori hänen puoleensa hiukan leikillisesti.

"E-en — se on teidän ansionne, hra tirehtori!"

"Niin, minä uskon melkein samaa, tiedättekös."

He katsahtivat toisiinsa.

"Tuo ammatti tehdä valituksia konkurssipesissä ja sellaisissa ja puuhata käsityöläisten säästökassaa, johon ette koskaan saa rahoja — ja sitten tämä viimeinen, miksi te sitä kutsuttekaan? Niin, 'merimiesten apurahastoksi hyödyllisten kirjain ostoa varten', johon te itse hankitte kirjat."

Tirehtori nojasi kyynärpäällään pöytään ja heilutteli hiljalleen avainkimppua.

"Ihmiset ymmärtävät sen hyvin, näetten. Ja se teitä pidättää jokaisessa vaalissa — he he — aivan toisin kuin tirehtori, niin uskollisesti ja viisaasti kuin te asettanettekin pyydyksenne."

Harrestadin silmät säihkyivät vihasta. Hän työnnähytti kätensä suoraksi ja oli vähällä raivostua; mutta äänessä ja esiintymistavassa oli jotakin, joka hillitsi.

"Niin, niin, aivan toisin kuin tirehtori. — —

"Mitä te siihen arvelette, Harrestad", lausui hän raskaan vaitiolon perästä, "minä kehotan teitä jättämään kaiken tuon roskan ja lupaisin hankkia teille paikan, joka todella takaisi teille vankan jalansijan yhteiskunnassa. Esimerkiksi sairashuoneen revisorin viran, joka tulee avoimeksi uudelta vuodelta?"

Harrestad äkkiä ponnahti korkealle sohvassa, mutta vaipui sitten jälleen sijalleen verkalleen epäillen.

"Uskallanko kysyä, onko tämä tirehtorin puolelta täyttä totta vai" —

"Tehän olette suora raha-asioissa. Se aina auttaa alkuun… Että minä tällä tavalla voin jättää huomioon ottamatta personalliset tunteeni, sitä kai ette oikein käsitä, Harrestad?"

"E-en, en oikein — en tällä haavaa. Mutta, — tässä ehkä piilee jotain takana, joka… Ja kun se voi tapahtua vapaasti ja ilman sitoumusta minun puoleltani, niin —. Ei pidä tilaisuutta halveksia, — tämä on korkeamman johdon sormenosotus"…

"Pu-uh!" puhkui tirehtori…

"Noo, te ehkä tiedätte, että kaupunkiin puuhataan diligenssiliikettä?"

Harrestad vilkasi äkkiä tirehtoriin mieltään teroittaen. Hän väänsi epätietoisena niskaansa, ja sitte katsoi laattiaan niin että runoilija-otsa tuli näkyviin.

"Tarkoittaako hra tirehtori, että —?"

"Niin niin, sitähän minä"… Tirehtori siveli ivallisesti leukaansa, ja Harrestad tunsi hänen elävän silmänsä ikäänkuin paahtavan päälleen, tutkiaksensa mitä hänessä liikkui.

"Minun täytyy suoraan sanoen tunnustaa, että tirehtorin ennen esiintuoma syy, jotta diligenssi estää rautatien, vieläkin minusta pitää järkähtämättä paikkansa. Tämä on samalla niin yksinkertainen ja selvä asia, — tirehtori on osannut tässä oikeaan kohtaan, niinkuin kaikessa muussakin."

"Niin niin, aivan niin… Juuri sitä minä tahdoin teiltä kuulla, Harrestad. On varmaan se paikkansa pitävä syy."

"Aivan järkähtämätön, hra tirehtori! — Ja minua ilahuttaa sanomattomasti, että minä tällä kertaa — tässä tilaisuudessa — puhtaalla omallatunnolla voin asettua tirehtorin puolelle. Rautatien pelastaminen on todella asia, jonka pitäisi koota kaikki puolueet tässä kaupungissa; — ja että tirehtori nyt niinkuin tavallisesti" —

"Hyvä, hyvä", keskeytti tirehtori malttamattomana. "Hevoseni seisoo ulkona valjaissa, niin että antanettehan anteeksi — — Minua ilahuttaa, että olemme selvillä… Hyvästi, hyvästi — —

"Se liitto ei juuri ollut hienoimpia!" mutisi hän itsekseen kääseihin istuessaan.

Hän käski hevosta, ja ravissa alkoi lyhetä kotomatka.

Vihannalle portille, joka vei Tröanin puutarhaan ja kirjapainoon, seisahutti hän hetkeksi ja kuulusteli… "Vai niin? — eikö ole kotona? — Olkaa hyvä ja käskekää Tröania poikkeamaan huomenna konttoriini — ennen kymmentä"…

Kotopihassa viskasi hän ohjakset pojalle ja astui arkihuoneesen. Siellä odotti Abraham, vaikka kello jo oli kuusi, valmiina hänen muotokuvaansa jatkamaan.

Tirehtori lyhyesti ja mitään virkkamatta asettui siihen asentoon, jota hän nyt oli pitänyt kahtena tiistaina ja perjantaina. Rehellisesti yritti saada kasvonsa niin otollisiksi muotokuvaukselle kuin suinkin, ja Abraham näki epätoivokseen ihmeellisen imelänsekaisen naaman — sileän ja ilmeettömän, semmoisen, johon turvautaan seurasalissa.

Abraham teki valmistuksensa tähtäillen ja vihellellen ja lauloi pätkän "Vendlasta ja Pekasta", saadakseen vähän eloa ilmaukseen.

"Oi hempeä ja ihanainen kulta Sa Vendla armas, sydämen veit multa" —

Se ei herättänyt tavallista mieltymystä, ja sen vuoksi puhkesi hän laulamaan:

"Vaan taskusta, oi, kukkaro, Oi, oi, oi oi, ohho ohho, — On poissa koko lompakko" —

Hän yritti jotain muuta: —

"Oletteko tirehtori huomannut, kuinka eri tavalla ihmiset ottavat taskustaan lompakkonsa? — siinä voipi olla kokonainen luonteenkuvaus."

"Kaiketi sen mukaan, kuinka lihava kukkaro kullakin sattuu olemaan."

"Isä esimerkiksi kaivelee rahoja joka taskusta, sillä harvoin niitä sattuu olemaan itse kukkarossa."

Tirehtori iski silmää vähän hyväntahtoisempana; mutta ei tämäkään ala näyttänyt häntä oikein huvittavan.

"Gertrud, Gertrud", huusi Abraham sivuhuoneesen, "tulkaapa tänne isäänne vähän suututtamaan. — Strömmin tehtaan tirehtori katoo katoamistaan. Luonnettahan me tahtoisimme esille saada."

Gertrud hyvästi kuuli, mitä piili leikillisyyden alla: hän oli melkein epätoivossa kuvan luonnistumisesta.

Abraham ei muuta kuin ilmassa hapuili pensselillään ja tuijotti tirehtoria kasvoihin.

"Mikä hätänä? Istunhan minä aivan oikein." Tirehtori iski varmalla liikkeellä kätensä tuolin sivustaan.

"Leuassa on tänään jotain aivan toisenlaista."

"Soo — sen muutoin luulin istuvan tarpeeksi lujassa paikallaan" —

"Se olisi nyt varsin erinomainen, jos olisitte partaanne ajamassa."

"Vai sillä tavalla!" Tirehtoriin meni tämä vitsi jotakuinkin…

Abraham lauloi sentimentaalisesti:

"Vaan Pekkaani en unhota, ei vaikka aukeis ha-ha-hauta."

Tänään ei työ sujunut, sen käsitti Gertrud. Kun hän alkoi noin hikoilla ja kaivella sormia tukkaan… Liioitteli sekä rokonarpia että ruuppaa, saadakseen jotain ilmettä…

Tirehtori oli vaipunut omiin mietteisinsä, — silmät tuijottivat terävästi seinään ja kasvot olivat takanojassa ikäänkuin tähystämiseen…

Abraham säpsähti äkkiä ja samalla joutui pensseli kovaan liikkeesen.

"Gertrud hyvä! tuokaa minulle vähän tilkkua, jolla pyyhin"…

Gertrud käväisi vaatekamarissa ja palasi tuokiossa huoneesen; mutta sai vaan hajamielisen vastauksen: "Pane tuohon."

Gertrud jäi seisomaan isänsä tuolin taa, käsi lanteella… Nyt sujui häneltä työ… Gertrudista olivat kuin ilmestys nuo Abrahamin silmät!… Semmoinen suuripiirteinen voima leimavuolteisissa kasvoissa. Ja samalla tuo omituinen hento, kärsivä ilmaus, joka oli saanut päälle tavaksi vinon, ikäänkuin hieman väsähtyneen, kuuntelevan asennon… Hän oli kokonaan työnsä vallassa.

Illan auringosta sammui seinällä säde.

Kuului toisesta huoneesta kellon lyönti…

"No vihdoinkin!" — Tirehtori nousi ja mutisi jotain, joka oli ikäänkuin tyytyväisyyttä sen johdosta, että tänään kuitenkin oli tullut jotain tehtyä.

"Gertrud… Miltä näyttää?" kysyi Abraham, kun tirehtori oli sulkenut oven; hän vielä seisoi punniten ja tähystäen työtään.

"Nyt se on isä, — sama tirkistys"… huudahti Gertrud. — "Ja suu… aivan sattuva — se ei ole kaunis — vaan se tietää, mitä tahtoo."

"Semmoiseksi on sitä ainakin tarkoitettu", lausui Abraham vaatimattomasti.

"Teissä on jotain isältänne, Gertrud."

"Sangen imartelevaa."

"En oikeastaan tarkoita tirkistystä enkä ruuppaa nenän juuressa; — vaan voima on teissä käynyt kauniiksi… Teillä esimerkiksi on semmoinen ihana ja lämmin jäntevyys suunne ääressä, — paras ilmeenne on juuri siinä… Ja tuo musta mahti silmissänne… Herra tiesi mitä tuntematonta niissä oikeastaan asuu" —

"Kiitoksia!"

… "Ja tukka, — se oli valtaava patukka, josta sieluni kerran riippui. Kun muistelin teitä, niin muistin aina senkin; — sen heilunnasta näin, millä päällä olitte… Nyt se on koottu pään päälle uhkuvaksi solmuksi, kuin padottu virta. — Ajatellessani, miten se voi tulvehtia"…

"Emmekös puhuneet isän muotokuvasta", yritti Gertrud pilaillen väittelemään.

"Emme Gertrud, vaan teidän, teidän; — minä aina tarkoitan sitä, mistä puhun… Nyt täytyy minun saada uskaltaa; nyt alkaa minussa olla rohkeutta… Se musta ja äkkijyrkkä teissä, joka aina saa minut säpsähtämään, — sitä on yhtä mahdoton kuvata, kuin auringonpaistetta… Ilmaukset teidän kasvoissanne aina ikäänkuin puhuvat pimeästä, joka tekee minut uteliaaksi. — Vaan antakaa minun koittaa Gertrud!… Mitä — ettekö tahdo? — kohta kun olen isänne kuvan päättänyt…

"Minä olen niin iloinen, niin iloinen", — huudahti hän ja levitti molemmat kätensä taivasta kohti; — "perältäkin tapasin hänet."

Gertrudin silmistä ja kasvoista kuvasti — — jos istuisi Abrahamin edessä…

Hän aikoi juuri vastata, kun Klaus samalla ilmestyi oveen.

"Noo, alkaako mielestäsi olla näköisensä?" kysyi Abraham, joka asetti muotokuvan seinää vastaan, vaan jälleen pyöräytti sen takaisin.

"Jaha, — jaha, — minä — hih, hih — oikein selkääni karmii, että joko lienee konttorissa jotain hullusti… Se on suoraan sanoen mainio, — kerrassaan"…

"Kuules Klaus", puhkesi Abraham puhumaan mielensä kylläisyydessä, — "muistathan sinä Otan; — arvaas, missä minä hänet tapasin? — höyrylaivalla piikana. En ole koskaan unohtanut, ett'en silloin hänestä mitään saanut, — tuota oivallista ilmettä!… Korvallistani vielä syhyttää kuin vanha korvapuusti, että se yritys meni mistiin… Nyt näyttää hän naiseksi puetulta laivapojalta — silmät viekkaat, otsa matala, ja tirkistää. Silloin oli hän minusta eläimen ja ihmisen välimuoto. — Mutta vielä minä hänet kerran… Hän sovittaa siten, että suvella joskus voi jäädä viikoksi kotiin; — sen hän lupasi"…

Gertrud kuunteli hymyillen, ikäänkuin hyvinkin huvitettuna, ja pyyhkäsi samalla ulos huoneesta.

Kun Abraham kurkisti arkihuoneesen lausuakseen hänelle jäähyväiset, niin oli hän jo lähtenyt omaan kammariinsa.