VII.

Gertrud heräsi aamulla siihen, että kukko kiekasi ulkona käytävässä; — oli juuri nähnyt unta, että joku huusi Gertrudia, — ja sitten kuuli jälleen kanan kaakattavan suurimmassa epätoivossa a, ka, ka, ka, ka, — lopulta ihan ikäänkuin henkitoreissa… Mikä ihme oli ne saanut kanatarhasta aina tänne käytävään asti. Joku niitä lienee ajanut.

Nyt alkoi kukko jälleen — koira varmaan ajoi takaa…

Gertrud syöksyi vuoteeltaan, mutta oli tuskin saanut päänsä ovesta, ennenkuin hän jälleen paiskasi tämän kiinni… "Kvivit, kvivit… Gertrud, lintunen!" — kuului sieltä riemusta pulppuava vikerrys.

Abraham Johnston!!!

Gertrud kuunteli… Sydän jyski ja pamppaili…

Ja nyt kiekasi hän aivan lukon suulla.

"Gertrud, minä se olen, Abraham, joka olen palannut Norjaan!"

"Tervetuloa", — kajahti hänelle vastaan. — "Klaus varmaan käy hirveän iloiseksi."

"Karkasin kotoa kahvista ja kaikesta, tervehtiäkseni ensinnä teitä, Gertrud! — ja Klauta, ennenkuin hän lähtee konttoriin. — Tulin kotia eilen illalla myöhään."

"Niin, onhan tietysti minustakin suunnattoman hauskaa, että olette palanneet."

"Voisittehan te ainakin pistää ulos upean kätenne, ja tervehtiä ihmistä, joka niin kauan on ollut maasta poissa."

"Oletteko te hullu… Tulen kohta alas."

"Kylläpä ihmettelen, miltä te nyt oikeastaan näytätte. — Miten minä olen halunnut takaisin isänmaahani, nyt syön koivunnuppuja ja männynkäpyjä niinkuin vuohet ja hirvet… Voih, tämän kevään herttaisuutta!"…

Gertrud kuuli, kuinka hän kovalla äänellä keskusteli ovelta Klaun huoneesen, ja miten hän sitten laskeusi portaita alas arkihuoneesen, jossa varmaan kaikki akkunat näin aikaiseen vielä olivat auki. —

— "Minä varmaan aamulla säikähytin teitä noilla vanhoilla tempuillani", tervehti hän, kun Gertrud tuli alas; katse vaelsi jotenkin hämmästyneenä pitkin immen vartaloa; hän joutui melkein hämilleen… "Mutta mielessäni olitte semmoisena, kuin olin tottunut näkemään, — kyllä muistatte — aivan nuorena ollessamme"…

Hän piti kättä, jonka impi ojensi, melkein tarpeettoman kauan omassaan… "Tuntuu siltä, kuin jälleen olisi päässyt mannermaalle", lausui hän hurmaantuneena.

"Vieläkö pidätte eläimistä pihalla enemmän kuin mistään muusta?" alkoi hän jälleen vallattomasta. — "Niidenhän kautta meistä tuli niin hyvät ystävät, muistattehan. Siitä pitäen ei kukaan ole päässyt niin toverimaisen lähelle minua ja taidettani, sen vakuutan."

"Minä luulin, että teistä oli tullut aivan toisenlainen 'blaseerattu' herra siellä ulkomailla", hymyili Gertrud, lämmin loiste silmissään,

"Blaseerattu… Kiitoksia, — näen, että olette minua muistaneet! — blaseerattu taiteilija on kuollut silli. Ja minä joka luulin teitä aivan samanlaiseksi, kuin ennen lähtöäni. — Luuletteko, että olisin uskaltanut aamulla kujeilla sillä tavalla, jos olisin aavistanut tai uneksinut että —

"No niin, mutta olenhan minä oikeastaan huolta pitänyt siitä, että olen saanut teistä kuulla", — jatkoi hän, kun Gertrud irroitti kätensä ja alkoi järjestää kahvipöytää, — "ja vaikka täti Sofia koitti asiaa peitellä hienolla lempeällä verholla, niin älysin sittenkin, että näinä kahtena talvena olette kauheana tirannina vallinneet täällä kotona tanssijaisissa…

"Kyllä varmaan olen minä nyt kotiin tullut, rouva Bratt!" huudahti Abraham rouvaa vastaan ja syleili häntä. "Kun maalaisi Sibyllan, joka mietteissä tuijottaa maailman tulevaisuuteen", sanoi hän, "niin silloin tahtoisin rouva Bratin mallikseni"…

Hän istahti ja katseli ympärilleen. — "Täällä huoneessa on aivan kuin istuisi tuoksuvassa norjalaisessa havumetsässä, — täällä sisällä täynnänsä rouvan puutarhaa ja Strömmin virta tuolla ulkona…

"Ei mutta kas tuota kaunista harjua varjoineen!"… Hän ponnahti seisomaan ja syöksyi akkunalle…

"Näettekö, neiti Gertrud, — ei, tästä!… Mökki tuossa ja pellontilkka, — polku tuolla puiden välissä ja varjot alempana?… Siinä vasta aihe"…

Gertrud tunsi, että hän oli ilmassa lähellä hänen takanaan, — tunsi pörhöisen harmaan vaatteen, kun hänen käsivartensa viittasi tuossa ihmeen lähellä vieressä, — tunsi, että hänen huomionsa perältäkin oli kiintynyt häneen.

"Kaikki nyt on paljasta maalausta", sanoi hän leikillisesti ja korvia myöden punastuneena, kun äiti kutsui kahville.

Abraham istui lengollaan pitkät koivet, jotka Gertrud hyvästi muisti, ja katsoi ympärilleen; hänellä oli harmaansekaiset, tavattoman leveät housut ja paksuanturaiset kengät…

Tuossa tulla tuiskahti Klaus kamaristaan ja vetäisi nopeasti tuolin allensa kahvipöydän ääreen; hänen piti lähteä kaupunkiin konttoriin… Yöksi vasten sunnuntaita piti hänen Abrahamin kanssa päästä saaristoon merilintuja ampumaan… Haulikoilla tietenkin… Hän kyllä ottaisi hankkiakseen paraiksi karkeita hauleja… Isän purjevene… eväät mukaan…

Klaus oli ankarassa puuhassa saadakseen Abrahamin viehätetyksi ruuti- ja hauliharrastuksilleen.

"Ettekö te, Gertrud, voisi tulla mukaan?" tunnusteli Abraham.

Gertrud vilkasi häneen tutkivaisesti; — ennen aikaan pääsi häneltä aina tuon tuostakin ajattelemattomia.

"Ja kun sitte ajonne menestyy huonosti, niin syytätte sitä, että oli naisia veneessä", lausui hän vältellen.

"Saaristossa keitämme kahvia ja näemme majakkain vilkkuvan", houkutteli Abraham… "Kun otamme lämpöisiä saaleja mukaan — miten?"

"Saaleja — niistä viisi" —

"Entä miks'ei? — Yölläkö purjehtiminen?"…

Gertrudin katse paheksui tätä härnäävää kysymystä.

"Nyt pyydän teiltä jotain ensi kerran sen jälkeen kuin Norjaan palasin, — pankaa sekin vaakaan, Gertrud", pyysi hän niin hartaasti, ettei impi enää uskaltanut hänen puoleensa katsoa.

"Nyt — nyt minä jälleen tunnen teidät!" huudahti hän. "Varovainen ikäänkuin pitäisi tässä obligatsionin alle kirjoittaa"… Hän näki ainoastaan mustat silmäkulmat ja pitkät ripset; Gertrud tuijotti kuppiin ikäänkuin miettien ja punniten.

"Muutoin pidän koko retkeä epäonnistuneena", selitti Abraham ja nosti säärensä ristiin.

"Sen kyllä voit", lausui Klaus ratkaisevasti, — "sekä hän että Jonette olivat mukana, kun Stibolt ja minä viime vuonna olimme linnustamassa — he silloin kävivät meillä. Ja hyvästi menestyi silloin retkemme."

"Niin, mutta älkää sitten syyttäkö minua, jos retkenne nyt onnistuu huonosti!" lausui Gertrud äkkiä avuttomasti.

"Meilläpä on oleva verraton matka!" huudahti Abraham riemuiten.

Ovi aukeni ja tyytyväisenä hymähtäen seisahtui tirehtori kynnykselle… "Mitä? Abraham senkin patriarkka… kotiin palannut taiteilijamme, aioin sanoa, — — enkö tosiaan aamulla kuullut, kun partaani ajoin, muutamia harvinaisia taiteenesityksiä käytävästä.

"… Tullut tunnetuksi, mutta eipä juuri lihonut ulkomailla… Noo, ja isä on onnellinen…

"Mutta nyt täytyy teidän toistaiseksi jättää kunnianhimo Parisiin ja käydä täällä kesälaitumella — ja levätä oikein perinpohjaisesti", lausui hän ja laski nahkasalkun viereensä pöydälle. Ajan täperyyden vuoksi joi hän kahvinsa ja söi suuruksensa seisaallaan —

"Nyt pääsen hetkeksi antamasta Johnstonille joka kuukausi pankkiosotuksia Parisiin"…

Hän söi ja pakisi ja vilkasi sivumennen salkkuunsa.

"… Varsin hullunkurista, Abraham, teidän isänne ei millään muotoa suostunut ottamaan kreditiosotusta koko vuodeksi, — vaan sen sijaan osti hän mieluummin kaksitoista eri vekseliä… Ensinnä en käsittänyt, — että hän teki sen sen vuoksi, jotta voisi olla varma jotenkin säännöllisestä kirjeiden saannista. Taiteilijat ovat hulivilimiehiä, näettekös… Sitten olen säännöllisesti aina kuukauden viimeisenä postipäivänä viedä tallustanut hänelle vekselin — ja pakisin hetkisen neiti Rönnebergin kanssa, joka aina tiedusteli Gertrudista, ennenkuin hän kirjoitti." — Tirehtori tirkisti rauhallisesti silmäkulmainsa alta.

Gertrud äkkiä säpsähti… Ahaa! — Isäkin oli siis ollut jutussa osallisena ja pitänyt huolta suhteista, — kertonut tanssijaisista ja asettanut hänet otolliseen valaistukseen. — Nyt piti isän edelleen valmistella asiaa.

Tirehtori selaili sivumennen muutamia numerosivuisia asiakirjoja.

"Soo-o, vai olette jo saaneet viekotelluksi hänet linnustamaan, Abraham?" alkoi hän jälleen puhetta jatkaa. "Vai uskaltaa hän uskoa nuoren henkensä aaltojen haltuun…

"Muistutappa minua Klaus, että lähetän sanan pursimies Torgersenille, — purjevenettä pitää ensin tarkastaa, onko se tarpeellisessa kunnossa, — ja voipi hän tulla mukaannekin… Tuommoiset taiteilijat tapaavat olla hajamielisiä, lausui hän hymyillen, kun oli saanut salkun kainaloonsa ja valmistautui lähtemään…

"Kuulehan Jette", tirehtori viittasi rouvansa luokseen, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain painavaa sanottavaa, — "ole hyvä ja tule kanssani ulos, niin saan vähän keskustella kanssasi, ennenkuin lähden".

"Klaus, sinä et saa päästää isää miestä palkkaamaan minun tähteni", puhkesi Gertrud äkkiä. "Minä ennemmin jään kuivalle maalle, täällä on turvallisempi", sanoi hän jotenkin lyhyeen, kun ovi suljettiin.

"Mitä nyt?" — huudahti Abraham, — "ettekö tulekaan mukaan?"

"Semmoinen päähänpisto! — saa sitä huvikseen ajatella", lausui hän vältellen.

"Mikä oikku teihin lensi nyt yht'äkkiä, Gertrud! — Joko minua nyt jälleen jostain rangaistaan?"

"Mieleeni juolahti, että lupasin sunnuntaina käydä Thora Löbergin luona…"

"Verukkeita!" keskeytti Abraham. "Minusta alkaa tuntua siltä että — nousseeko teissä jälleen vanha halu — hm — miten sanoisin, — hauskoihin yllätyksiin"…

Hän sai katseen semmoisen, joka oli tuttu hänelle entisistä ajoista. — "Verukkeita… luuletteko niitä tarvittavan?" vastasi Gertrud verkalleen ja ärsyttävästi.

"Soo soo, — minä todella alan luonnettanne tutkia, neiti! — Se tosiaan näyttää olevan varsin monimutkainen kone… Sisällä syvällä siinä varmaankin jossain piilee pieni pikantti, oikullinen musta tonttu?"

"Niin, paras kai olisi olla kuin silkkilanka, jonka voisi sormensa ympäri kietoa", vastasi impi maireesti.

"Hm, — tavallaan elämäni punainen lanka… Arvattavasti se, johon minut hirtetään", mutisi Abraham itsekseen.

"… Minusta näytään ajattelevan, että olen käyttäytynyt jotenkin narrimaisesti isänmaahan saapuessani… No niin, minä kiitän opetuksesta, neiti Gertrud!"

"Meidän, Klaus, ei siis auta muu kuin tyytyä kohtaloomme! — Lähdemmekö yhdessä?" kysäsi hän ja etsi hattuaan…