XIV.

Uusi kaupunginvouti ja poliisimestari oli käynyt tulovisiitillä tirehtori Bratin luona Strömmin tehtaalla; ja seuraavana päivänä jo aamupäivällä tirehtori helisti kaupunginvoudilla eteisen kelloa.

"Toivoakseni annatte minulle anteeksi, hra tirehtori, että otan teidät vastaan täällä konttorissani, huoneeni ovat vielä tyhjinä, muuttotavarat kaikki yhdessä pinossa, kunnes perheeni saapuu parin päivän kuluttua… Esimieheni piti semmoista kiirettä, että virkaani ryhtyisin. — Olkaa niin hyvä, — tässä on hyvä nahkatuoli! — ja voin myöskin tarjota todella hyvän sikarin. Olkaa hyvä" —

"Kiitoksia. — Ei ole ihme, että edeltäjänne niin nopeasti kuin suinkin tahtoi kopistaa tämän kurjan kylän pölyt anturoistaan. Itse hän teki olonsa semmoiseksi, että hänen oli täällä mahdoton viihtyä, — pikkumainen turhan tarkka juristi — tämmöisessä levottomassa merimies- ja satama-elämässä! Hän aina jäi alakynteen."

"Kunnon mies ja hyväpäinen", — lausui vouti päätään nyökäten jotenkin kylmäkiskoisena.

"Kyllä vaan, — semmoinen, joka aina joutui ohjattavainsa vaunujen pyöriin… Lopulta oli hän täällä kerrassaan pyöräin alla, — eikä hänen mieltään juuri kysytty" — —

"Sepä ei juuri ole rohkaisevaa minulle, hänen seuraajalleen", hymyili kaupunginvouti. "Muutoin on mielipiteeni se, että jos sitä miestä olisi osattu oikein käyttää, niin olisi hän ollut kaupungille hyödyksi."

"Hm, — sairasmaisesti itsepäinen mies! — Hän oikeastaan alkuaan ajoi laivansa aivan pieneen ja vähäpätöiseen kariin. — Olette kai huomanneet kaupunkimme hyvän ja oivallisesti järjestetyn valaistuksen? — No kuulkaa, heti alussa hän pani liikkeelle koko kaupunginvouti- ja poliisimestari-vaikutuksensa, saadakseen meidät ottamaan kaksi — sanoo kokonaista kaksi — lyhtyä muutamaan kujaan! — Sitä varten väänsi hän nurin koko kaupungin, — ja niin sanoakseni hirtettiin noihin samaisiin kahteen tolppaan — —. Niinpä olemme vähin itse saaneet olla poliisimestarina näinä vuosina".

"Vai niin, mutta siitä edes vastauksesta nyt toivon teidän pääsevän", arveli kaupunginvouti, työntäen huulensa jotenkin itsetietoisesti nenän alle.

"Hitto vieköön, miten virallinen ilmaus kasvoissaan", arveli tirehtori.

"Toivon, että tirehtori ja muut vaikuttavat miehet antavat minulle hyvää tukea ja apuansa!"

"Minuun voitte luottaa, hra kaupunginvouti, — ja saatte nähdä, että samalla on koko joukko muitakin voimia apunanne.":

"En voi kyllin kiittää teitä kohteliaisuudestanne", vastasi kaupunginvouti hieman kuivakiskoisemmin, kuin Bratin mielestä oikeastaan olisi syytä ollut. —

— On kakko kaunis päältä katsoen — juolahti tirehtorin mieleen; hän mittaili voutia katseillaan, — vähintäin yhtä pitkä, kuin tirehtori itse, — noita punakoita, isorakenteisia ja mahtavan näköisiä miehiä, joita teki mieli väistää jo matkan päästä…

"Olen varsin tyytyväinen, niinkuin kyllä ymmärrätte", — tuumaili kaupunginvouti, — "että olen vaikutusalakseni saanut kaupungin, joka viime vuosina on kehittynyt verraten tavattoman nopeaan… Matkustavaisten luku yhä lisääntyy… rouva Michelsenin hotelli sen heti näöllään osottaa — vanha vallasväen rakennus, joka on sisustettu kerrassaan uudenaikaiseksi, diligenssi tulee porraspäähän, — korkeat upeat huoneet, joista näkee sataman… Ja semmoiset huoneet julkisia kokouksia ja konsertteja varten!"

"Hm — niin, meillä oikeastaan on kaksi suurta hotellia. Enoksenin on vaarallinen kilpailija, ja kaupunkilaiset ehdottomasti pitävät sitä parempana."

"Ainoastaan vallasväelle muistuttava ulkomuoto, kun hätäisesti silmäsin, sai minut arvelemaan —. Mutta, hm", — hän veti jälleen ylähuulen nenän alle — "semmoisesta en tietysti vielä voi lausua varmaa mielipidettä… Näin kerrassaan uudet olot tietysti vaativat aikansa, ennenkuin niitä oppii vallitsemaan."

Vallitsemaan… vallitsemaan… Tämä omituinen lausetapa koski tirehtoriin… näkyy sairastavan hieman riippumattomuuden himoa.

"Ja täällähän kuuluu seuraelämä olevan erinomaisen viihdykästä", lausui kaupunginvouti kääntäen puheen toiseen aineesen. — "Ihmisiä, joihin minä ja perheeni arvatenkin voimme liittyä… Teillähän on tuo hieno ja herttainen Johnstonikin. Eilen kävin hänellä vieraana ja se mies kerrassaan viehätti minut."

"Niin, hänellä on se ominaisuus, että heti viehättää ihmiset", pääsi tirehtorilta kiireesti.

"Eikö totta, hän on niin tasainen ja suora… kopeutta ei nimeksikään; hänen talostaanhan on tullut jonkinlainen lähtökohta koko vanhalle tunnetulle Macolmin suvulle."

Tirehtori istui hieman nyrpeän synkkänä:

"Vuoroin yläällä, vuoroin alaalla, hra kaupunginvouti; — kauppasuhteet ja sattuma, ne ne hänenkin olonsa määräävät! — Voinpa sanoa, että olen jo toisenkin kerran hänet pelastanut", lausui tirehtori muka vaatimattomalla itseensä tyytyväisyydellä… "Kaikissa niissä metsänpaloissa, joita näillä kulmilla on raivonnut, on hänen omaisuutensa ollut suuressa vaarassa. Mies olisi nyt häviön oma, ellen sattumalta olisi täällä kaupungissa pitänyt arveluitani, — minä vanhastaan tunnen nuo ylämaan metsät; — ja minulle tosiaan onnistui saada miehet kulopaikalla vielä sillä tavalla asetetuiksi, — mutta aivan viimeisellä hetkellä, sen vakuutan, — että kulo vielä saatiin pysähtymään!… Se oli tavallaan oikea kohtalon päivä koko Johnston-Macolmin suvulle…"

Kaupunginvouti tarjosi tulitikkua erinomaisen ystävällisesti, samalla kuin hänen miettiväisessä katseessaan oli koko joukko hänen virkansa toistakin puolta, — nimittäin poliisimestaria — —. "Minäpä kuulin Johnstonin puhuvankin teistä sen mukaisella lämmöllä."

Tirehtori nousi samassa seisomaan. "Aikomukseni oli siis — paitsi että kävin luonanne vastavieraissa, pyytää teitä minua käyttämään, jos ehkä voisin teitä palvella näin alussa, kun järjestätte kotinne ja asumisenne, — työväkeä hankkimaan — nikkareita esimerkiksi. Sahalla on minulla kyllin väkeä teillekin lainata."

"Miten olette ystävällinen… sulimmat kiitokseni, hra tirehtori!"

Tirehtori kiiruhti katua alas

Uusikin poliisimestari näkyi aikovan istua jotenkin korkealla satulassaan, — aikoi ehkä kulkea erityisiä kaikkein korkeimmasti omia teitään, — jos nimittäin se laatuun käy!… "Joihin voi liittyä"… Valitsee seurustelupiirinsä — —

Ja heti puuttuu Johnstoniin!… Tirehtori huitasi kepillään ja kasvoissa oli ilkkuva ilme, ikäänkuin sisässä olisi kirvellyt ja purrut… Se viehätys ehkä ei hänelle kovinkaan hauskaksi kävisi…

Ja eikös puhunut rouva Michelsenistä ja hänen hotellistaan ikäänkuin olisi hän mikäkin ikäpöppö tällä paikkakunnalla. — Hän se hiis vieköön vielä voi ruveta armossa määräämään huoneet sekä surun että ilon vietolle!

Ajoissa on tässä, siitä ei parane, salpa pantava!

Tirehtori astui syvissä mietteissä, leuka pitkällä…

Tuo viha rouva Michelsenin kanssa ei ylipäänsä koskaan ole ollut oikein paikallaan… Enoksenilla eivät paikat tahdo koskaan oikein näkösiksi ruveta, — siellä haiskahtaa kyytiliikkeelle… se jää kun jääkin toisen luokan hotelliksi!

Hän alkoi astella edes takaisin katuja, katsella vähän tarkemmin hotellin rakennusryhmää; pariin vuoteen ei hän nyt ollut sen portin sivu käynyt… Koko joukon uusittu ja somistettu, portaista ja katuovesta loisti messinki, — ja portista hän vilahukselta näki diligenssin, joka seisoi portaitten edessä odottamassa; parihevosia juuri kuljetettiin pihan poikki eteen asetettaviksi.

… On se oikeastaan vahinko, ett'eivät kaupunkilaiset voi miehissä tänne kokoontua! — — —

— Rouva Michelsen sai kyökkiin sen hirmun viestin, että itse tirehtori oli hänen yksityisessä huoneessaan ja tahtoi häntä puhutella.

Rouva seisoi punaisena paistinvalkean ääressä; mutta vielä punaisemmaksi hän kävi.

"Ti-reh-toriko — meillä? — Herra hyvä varjele!" — Kauha vaipui hellalle.

"Niin on, ja hän tahtoo sinua puhutella, täti."

"Minuako? — — Mikähän onnettomuus se nyt taas päällemme lankee… Minä oikein… koko ruumiini vapisee… Minä en sinne lähde, — siihen minua ei saa mikään inhimillinen voima! — hän se otti minulta klubin — ja sähkösanomatoimiston ja kaikki kokoukset ja iltahuvit… Hän otti minulta kaupungin kunnian niin tyyni kun vaan saattoi, — ja vahingotti minua turvatonta leskiraukkaa, sekä sanoilla että töillä! — Sen pahuksen luo en lähde, niin kauan kuin täällä pystyssä pysyn. Sano hänelle se. — Sano se!…"

Hänen sisarensatytär, kasvava tyttö, joka sanan oli tuonut, jäi kyökin ovelle seisomaan neuvottomana kauhusta.

"Sano se, — sano vaan se!… Ehkä hän aikoo lopulta ajaa minut pois koko hotellista?"

"Mutta ei", — rouva epätoivossaan järjesti hieman tukkaansa ja heitti syrjään kyökkiesiliinan, ja katse samalla kävi miettiväiseksi kuin tavallisesti, — "siitä ainakin ensinnä syntyy pieni kahakka."

Hän lähti käytävään, varustautui omalla ja hotellinsa arvokkaisuudella, ja astui vavisten ja kalpeana huoneesensa.

"Olen kuullut, että tirehtori tahtoo minua puhutella… saanko kuulla, mikä onnettomuuden viesti?" puhui hän vapisevalla äänellä. — "Tirehtori on niin hyvä ja istuu."

"Kuulkaa nyt minua levollisesti, rouva Michelsen! Mehän olemme saman kaupungin lapsia ja vanhoja tuttuja."

"Niin Herra nähköön, kyllä olemme sekä minä että hotellini saaneet tehdä tirehtorin tuttavuutta, — kuinka monta yötä olen valvonut ja vuoteellani itkenyt —"

"Sallikaa minun sanoa, että olette niitä vaimoja, jotka minussa ovat synnyttäneet mitä suurinta kunnioitusta, joita pidän syvässä arvossa, — teidän tavoin johtavat suurta liikettä ja osaavat sitä pystyssä pitää."

"Tämähän kuulustaa vähän uudelta, hra tirehtori", lausui rouva odottavaisena hymyillen ja silmät kiiltäen.

Tirehtori laski lempeästi kätensä hänen ranteelleen:

"Sen kai uskotte, ettei minulla koskaan ole ollut mitään personallista teitä vastaan, rouva Michelsen?"

Rouva kavahti… oliko oikeastaan syytäkään luulla sitä?

"Te todella olette niin erinomaisen ymmärtäväinen, että luulen voivamme keskustella niinkuin miesten kesken ainakin, rouva Michelsen. Te varmaankaan ette säikähdy pientä sanaa?…

"Tiedätte, että olen uhrannut, käyttänyt kaikki voimani tuon rautatien hyväksi! Ja te varmaankin vähin muistatte minua entisistä ajoista, rouva Michelsen, minä en ja'a itseäni, personalliset näkökohdat eivät kuulu minun luonnolleni", — tirehtori leikillisesti taputti rouvan kättä. — "Tuo rautatie on viime vuosina ollut minulle kaikki kaikessa. — Ja niinkauan kuin diligenssi, joka niin suuressa määrin perustuu teidän hotelliinne, niinkauan kuin se näytti panevan salvan kaikille toiveille sen saamisesta, — täytyi minun tietysti teitä vastustaa. Sen te varmaankin käsitätte. — Se ei ollut oikein, rouva Michelsen, — se ei ollut oikein tehty, että kannatitte tuota diligenssiä!"

"Saan kai lohduttaa itseäni sillä, että Johnstoninkin kaltainen mies oli asian puolesta", huomautti rouva hienosti.

"Johnston on, rouva, kuten sekä te että minä hyvästi tiedämme", — lausui tirehtori silmää iskien, — "oikea lapsi julkisessa elämässä, hän ei edes aavistakaan, kenen käsiin lankee… Tuo diligenssilaitos oli minulle arveluttavana esteenä, — mutta vihdoin onnistui minun yhdistää voimat niin, että rautatie-asia nyt on pelastettu —.

"Ja samalla, — olen varma, että käsitätte sen yhtä hyvästi kuin minäkin, — olette te, rouva, ja hotellinne käyneet minulle yhtä rakkaaksi kuin entisinä hyvinä aikoina… En luule varsin suuresti erehtyväni, kun arvelen teitä naiseksi, joka kykenee menettelytapaani arvostelemaan; — kuka hiisi vieköön olisi teidän sijassanne siitä pitänyt, — minä en pyydä mahdottomia…

"Te rikastutte, rouva Michelsen, varsin upporikkaaksi, kun nyt saamme tänne rautatienkin, joka teitä lihottaa matkustavaisilla… Säästöpankille suoritettavilla vähennyksillänne älkää kiirettä pitäkö, — luottakaa huoleti minuun… Ja vähitellen, niin arvelen, olemme jälleen entisessä urassa. Olemme koittaneet Enoksenia — se on niitä toisen luokan, näettekös!… Hän saa jäädä hätävaraksi, kun täällä teillä käy suvella mahdottomaksi huoneita saada! — Poikani Klaus valittaa, ett'ei laulu kaiu Enoksenin salissa. Saatte ottaa lauluseurankin suojiinne, rouva Michelsen; — nuorille ihmisille näettekös vaatii viihdykästä."

"Poikanne ei olekaan ollut yhtä ankara kuin te, hra tirehtori", pilaili rouva, — "on minulla silloin tällöin ollut kunnia nähdä hänet vieraanani."

"Hm — mm"… Tirehtori nousi lähteäkseen.

"Tarjoan teille kättäni, rouva Michelsen!" sanoi hän herttaisesti.

Rouva Michelsen taisteli itkua vastaan — kovasti hänen mielensä kuohui. — "Tirehtori on ollut minua vastaan kuin ankara ukkosenilma… Jollei meillä olisi ollut suvet siunattuine matkailijoineen niin tuottavia, niin kyllä vanha Holmsenin kartano olisi parina viimeisenä vuotena takapajulle joutunut… Mutta nythän on kaikki taas parhain päin kääntynyt!"

— — "Ei se ole helppoa", selitti rouva Michelsen myöhemmin, — "kun tirehtori tuolla tavalla kättään tarjoo. Olipa melkein ikäänkuin kaksi raskasta vuotta olisi sulanut ja käynyt tyhjäksi, — mutta perästäpäin sittenkin kirventelee!"