XIX.

Tirehtori oli aikonut käydä Johnstonin luona sekä eilen että toissa päivänä Gertrudin ja Abrahamin kihlauksen johdosta; mutta Johnston sairasti ja pysyi sen vuoksi makuukammiossaan; hänellä oli jälleen tuo paha päänkivistys, joka viime aikoina tuon tuostakin oli häntä vaivannut, vaan joka tapasi parin päivän kuluttua helpottaa.

Tänään tuli Strömmin tehtaalle kiireellinen sana Brattia kutsumaan. Johnstonin tila oli käynyt arveluttavan vaaralliseksi, ja hän halusi hartaasti Brattia puheilleen.

Neiti Rönnebergin kärsivästä ja itkeneestä näöstä älysi tirehtori heti, että asiat olivat pahoin päin.

Lääkäri ja Abraham olivat salissa, lausui neiti kuiskaten, saattaessaan hänet sairashuoneesen; pelättiin, että sairas jälleen vaipuisi tainnuksiin. Lääkäri arveli, että aivoissa oli tapahtunut verensulkeutuminen, — ja joku verisuoni puhjennut.

Tirehtori astui huolestuneena vuoteen ääreen, johon viheriä varjostin päästi ainoastaan masentuneen valon.

Siinä makasi Johnston, pää patjalla, sekavat hiukset otsalle valuneina nihkeiksi, ohuiksi säikeiksi.

"No Johnston, kuulut olevan sangen huonona."

Johnston ojensi hänelle kätensä; se puristi melkein suonenvedon tapaisesti.

"Lujastipa käyt kiinni, voimia sinulta ei näy puuttuvan, mikä muuten vaivanneekin", rohkaisi tirehtori.

"Lapsemme ovat kihloissa", alkoi Johnston yrittäen hieman päätään kohottaa; — "siitä olen iloinen."

"Minä myöskin, — — sydämen pohjasta" —.

"Niin että Abrahamin vuoksi nyt kuolen aivan levollisena, — aivan levollisena" —

"Kuolet, Johnston?… Minäpä toivon, että vielä istut heidän häissäänkin."

Johnston kourasi äkkiä levottomana päätään…

"Kun nyt en jälleen alkaisi pelätä — tuota veren nousua; — sillä silloin se tulee"… lausui hän kuumeen tapaisesti.

"Sinä olit minulle kohta hyvä ystävä, Bratt", kiiruhti hän puhumaan, — "kun tulin tänne melkein varattomana… Kiitos!"

"Toivon, että vielä saan kauan olla — nyt, kun olemme langokset", mutisi tirehtori.

"Ihmeellistä, sinä viime aikoina ikäänkuin vieraannuit minusta, — kävi niin vaikeaksi sinua tavata"…

Hän puhui sairaasti hengästyneenä ja katkonaisesti, liikutellen kättään levottomasti edes takaisin peitteen päällä.

… "Laitos puutteenalaisia vanhuksia varten", alkoi hän ikäänkuin puheenainetta vaihtaakseen… "Pidä huolta siitä, ett'eivät huoneet tule liian pieniä — ja lämpöiset sängyt… vanhat ihmiset palelevat. — Heitä on yhtä sääli kuin lapsia."

"Luota siihen, että minä pidän huolen kaikesta, valvon joka naulan, Johnston!" sanoi hän lämpimästi; — "vaan minä toivon, että sinä kyllä elät sinä päivänä, jona näet rakennuksen valmiina."

Johnston ei näyttänyt kuulevan; hän oli kääntänyt päänsä poispäin, ikäänkuin ajatuksiaan kootakseen, ja tirehtori kuuli hänen raskaasti huokaavan seinää vastaan.

"Sinä olet minulla parhaassa ja rakkaimmassa muistossa", alkoi hän melkein tavallisella keskusteluäänellä, joka oli ristiriidassa kasvojen levottomuuden kanssa, — "ensi ajasta, — — kun sinä vielä pidit tuota hopeakelloa, Bratt! — sitä vanhaa sileäkuorta, jonka tiedät, — joka aina —"

Ääni heikkoni, niin ett'ei hän ollut saada sanaa lausutuksi — — "joka aina… ja-tätti — niinkö?"…

Tuska loisti hänen silmistään.

"Ei, — ei, — vaan edisti!" — oikaisi tirehtori yhteiselle muistolle hymyillen.

"Sano minulle, muistatko sen varmaan? — aivan varmaan, Bratt?" — Johnston nousi kyynärpäälleen ja nojausi henkeään vetämättä hänen puoleensa.

"Muistan, muistan aivan varmaan", vakuutti tirehtori; hän pelkäsi, että Johnston alkaisi hourata ja suostui ystävällisesti rauhoittaen kellosta puhumaan; — "tuo vanha kello"…

"Vastaa minulle, — vastaa kuolevalle, Anders Bratt! — Kun vakuutin Concordian", — huudahti hän ja ojensi kättään ankarassa mielenliikutuksessa, — "edistikö kello silloinkin?… Sen mukaan merkittiin vakuutus."

Tirehtorin kasvot äkkiä lensivät valkeiksi, katse säpsähti ikäänkuin räjähdyksestä ja epävakaisesti hapuili hän kädellään tuolin selkämystää.

Rajulla ponnistuksella hallitsi hän itsensä ja lausui varjostimen taakse hämärään, ääni väristen…

"Sen voin sinulle vakuuttaa, Johnston, — ett'ei se kello koskaan jätättänyt, niin kauan kuin se minun käsissäni oli. Asetin sen aina oikeesen sunnuntaina; — ja sinä vakuutit lauvantai-iltana. Lopulta se edisti vielä enemmän, kunnes se eräänä päivänä putosi lattiaan."

Johnston makasi molempia käsiään häntä kohti kurottaen…

"Nyt kuolen niin levollisena, — nyt kuolen niin levollisena", lausui hän moneen kertaan… "Kiitos, kiitos, kiitos, Bratt" —

Tirehtorin pitkä, roteva vartalo rutkahteli rajusta mielenliikutuksesta, jota hän yritti masentaa… hän kumartui eteenpäin ja koitti lempeästi ja varovaisesti silittää Johnstonin nihkeää ja valkoista kättä edes takaisin vankalla ja karvaisella kädellään…

… "Ajattelen sitä, miksi linnut viipyvät niin kauan… Pitäisihän kottaraisen jo pian saapua… Abraham luulee…"

Äkkiä, hän viskausi taaksepäin ja kävi kovin levottomaksi.

"Käske Abrahamia!" huudahti hän äkkiä, tuntien puuskan lähestyvän.

Tirehtori melkein hoiperteli ovea kohti… "Jos olen sinulle tehnyt jotain pahaa, — jos minä olen syypää, — niin — —

"Abraham!" huusi tirehtori äkkiä lujalla äänellä — hän näki, miten Johnston tuskallisesti huitasi kädellään.

He soluivat hänen sivuitseen sairashuoneesen. Hänen vaimonsa ja Gertrud olivat myös tulleet…

Ja liikutuksen valtaamana, tuhkanharmaana, ikäänkuin kuolon hengähdys olisi häneen koskettanut, lähti hän ulos, ja poikkesi koneentapaisesti Strömmin tehtaalle vievälle tielle…

— — Kotonaan tirehtori ilmoitti, ett'ei häntä millään ehdolla voinut tavata enää sinä päivänä…

Emännöitsijä kuuli avaimen omituisen napsahtelemisen konttorin oven sisäpuolella; hän älysi, että tirehtori lukitsi oven, koska Johnston oli kuolemaisillaan, ja jäi lähiseutuville kuuntelemaan.

Sisällä oli kauan niin ihmeellisen ääneti, ikäänkuin haudassa…

Kun hän jälleen asettui kuuntelemaan, niin kuului sieltä voihkunaa ja sohva ritisi, ikäänkuin hän olisi siinä heitellyt itseään.

Hänen jälleen täytyi ovelle, — nuo kamalat äänet, huokaukset ja huudahdukset, katkonaiset ja tuskalliset, ikäänkuin raskas ruumis ponnistelee itkun puhkeamiseksi…

Emännöitsijänkin täytyi ruveta itkemään; häntä oli niin sääli; — — varmaan hän kovasti suri ystävänsä Johnstonin kuolemaa!

Tirehtori oli iltapäivän kuluessa siirtynyt sohvasta kirjoitustuolille pulpetin ääreen ja jälleen takaisin, — koko ajan oli Johnston hänen sisällisen silmänsä edessä, makaavana ja käsiään häntä kohti ojentaen!…

Ja hän tuijotti tähän kuvaan hillitsemättömällä, syvällä kauhistuksella…

Hänkö siis oli — — härnäten ja pistellen tuolla valalla, — hänkö siis oli tehnyt lopun Johnstonista?

Verensä hyytyi, hän tunsi itsensä ikäänkuin murhamieheksi…

Eikö hän tiennyt, että Johnston oli niin syvä, niin heikko, niin täynnä hienoja epäilyksiä?

Räikeän kylmästi ja selvästi tunsi hän, miten hän oli juuri siihen tähdännyt, — juuri sillä yrittänyt hänet maahan iskeä…

Siitä oli mahdoton päästä!… Kuta kauemman hän katsoi, sitä enemmän hänessä viilsi, kalvoi ja huusi…

Hän näki Johnstonin kädet vastaansa kurotettuina ja tahtoi, ikäänkuin äkillisen vaiston valtaamana, taipua niiden puoleen itkeäkseen, rukoillakseen, ulistakseen, mutta rinnan edessä tuntui ikäänkuin mahdoton, estävä rautasalpa…

Tuli pimeä; — hän istui, omituisen raukea ja hurja ilmaus kasvoissaan, ja katsoi ympärilleen… Hän tiesi, ett'ei hänen vaimonsa eikä tyttärensä tulisi kotiin, ennenkuin kaikki olisi ohi. — —

Oli aivan hiljaa, ainoastaan joku ovi kuului kerran paukahtavan…

Yhä enemmän hänen huomionsa kiintyi erääsen ääneen… masennettuun, surisevaan jumuun, jota kuului alhaalta sirkkelisahasta. Muutoin ei hän sitä kuullut koskaan — oli niin tottunut siihen, kuin kosken korvassa asuva kohinaan, taikka kadun elämään; — mutta nyt se viilsi kumeasti suristen, pitäen aina lomaa, kun lankun pää katkesi ja putosi maahan… Se surisi ja tärisi etäällä ja — katkesi… Tämä yksitoikkoinen ääni sekaantui hänen mielikuvituksessaan yhteen Johnstonin kanssa.

… Muuttui yhä enemmän ja enemmän, joka kerta kun se uudistui, — tuo katkeaminen, — siksi säälimättömäksi tosiasiaksi, että nyt Johnston kuoli, — auttamattomasti kuoli…

Uusi lankku joutui sahaan… katkesi… kihahti jälleen, — — katkesi…

Hänen vaimoltaan ja tyttäreltään tuotiin sana, että he vasta myöhään yöllä palaisivat kotiin; silloin kyllä olisi kaikki lopussa.

Hän istui ja kuunteli sirkkelisahaa… Nyt oli ääni ikäänkuin uusi, entistä kauheampi… kshhh… katkesi… yö-ääni…

Tämä kävi sietämättömäksi; — — hän sytytti lampun.

Valo ja kaikki kapineet, jotka hän näki ympärillään, alkoivat jälleen herättää hänessä ajatuksia. Hän ei muulla tavalla voinut riistää itseään irti tuosta masentavasta näystä.

Hän oikasi itsensä, alkoi astella ympäri huonetta, — kokosi itseään, — täytyy toki yrittää olla!

Valo teki hyvää…

Tuntui siltä, ikäänkuin hän jälleen olisi tullut ulkomaailmaan — ja alkanut jotakuinkin saada yleiskatsausta itsestään ja siitä, mitä oli tapahtunut.

Hänhän piti Johnstonista sanomattomasti… Ei koskaan hän tiennyt tunteneensa semmoista ketään ihmistä kohtaan; — oli ollut sen mukaan arka ja intohimokas… Mutta pitänyt oli hänestä, sen saattoi todistaa Jumalan ja ihmisten edessä; — ja auttanut, kun kiristi…

Se mitä oli tapahtunut, saanee se käydä inhimillisestä! —

Hän asteli ja pysähteli, — katsoi papereita, avasi muutaman asiakirjan ja vilkasi siihen, — — hän tunsi jälleen tarpeen nähdäkseen jokapäiväisyyden pyörän kiertävän.

… Oliko hän mitenkään voinut aavistaa, että ihminen voisi olla niin arkatunteinen, — vaikka hänellä todella oli hyvä omatunto?

Sillä hän lohdutteli itseään yhä uudelleen ja uudelleen, — asteli vähän varmemmin lattialla, — selvitteli itselleen asiat kuin mies…

— Niin, Abraham ja Gertrud menettivät tämän kautta kokonaisen omaisuuden! — Koskeehan se isku minuunkin… Saanen pitää sitä rangaistuksena…

Se on noita kauheita onnettomuuksia, joita elämä voi mukanaan tuoda.

No no, Jumala varjelkoon — —. Minussa on syytä, — josta en koskaan täydelleen pääse, — jota en koskaan voi antaa itselleni anteeksi…

Mutta miehen tulee kantaa kaiken senkin, mitä hän on hullusti tehnyt, — hänen ei saa voimiaan menettää! — —

Hän väänsi lampun liekin korkeammalle; kaipasi valoa; — — tuossa pimeässä oli vielä näkevinään Johnstonin… kuullessaan sirkkelisahan etäisen sihinän ja tuon… katkesi…

Yhden aikaan kuuluivat kulkuset pysähtyvän portaiden eteen.

Tirehtori lähti lamppu kädessä portaille, tulevia vastaanottamaan, ja kalpea, sanaton nyökkäys hänen vaimoltaan sanoi, että kaikki oli ohi.

Huoneessa kuunteli hän katkonaista puhetta kuolinvuoteen äärestä, jolla he purkivat täysinäistä mieltään.

Konttorilamppu oli jäänyt pöydälle seisomaan; — se ainoastaan heikosti valaisi suurta huonetta. Rouva istui vielä päällysvaatteet yllään, ainoastaan avattuina, ja Bratt asteli edes takaisin lattialla, hämärässä.

Rouvan suurissa, mustissa, etäisyyteen tuijottavissa silmissä asui melkein epätoivo, ja kasvoissa omituinen rikkirevenneisyyden ilmaus…

Miksi?… Miksi?… väreili hänessä…

"Se on niin selvänä edessäni", — puhkesi hän värisevällä äänellä Gertrudille sanomaan, — "hieno, syvä sydänkudos on revitty rikki… Hänen jälkeensä tuntuu ikäänkuin suuri varjo, — elämän tyhjyys; — — hän oli niin rikas kaikesta, mitä on parahinta… sitä tunsi, kuinka korkeammat asiat kuitenkin ovat ne, jotka kannattavat…

"… Ja miten vavistavan syvästi ja itsensä uhraavasti hän piti Abrahamista, — ja jokaisesta, johon hän vaan mielensä kiinnitti…

"Hänen mukanaan aina tuli niin ylentävä henkisyys" —

Tirehtorin suupielessä painui piirre ikäänkuin syvemmäksi, ja leuka työntyi ulos… Raja kaikelle, — ylentävät hänet oikeaksi pyhimykseksi!…

Hän äkkiä astui pöydän ääreen, lampun valokehään.

"Henkisyys, Jette, sanot, — minä sitä nimitän heikkoudeksi! — Johnstonilla oli monta, monta oivallista ominaisuutta. Ei kukaan myönnä sitä vilpittömämmin kuin minä… Vaan tämä?… Jos, — jos esimerkiksi minunkin päähäni pälkähtäisi antaa testamentilla pois kaikki, mitä minulla on, niin että jäisit paljaalle mäelle, — tokkohan sinä silloinkin pitäisit sitä henkisyytenä? Mutta minä en halua olla sillä tavalla sentimenttaali, minä sitä halveksin!

"No, no, — paljon — paljon on tietysti menetetty. — Surulla olkoon aikansa"…

— — Tirehtori jälleen astui konttoriinsa ja järjesti kokoon muutamia papereita huomispäiväksi.

Hän ikäänkuin piti kiirettä, — katsoi pelokkaasti ympärilleen äänettömyydessä… säpsähti…

Sirkkelisaha sihisi ja vinkui, lauloi virran rannalta loitolta — — — katkennut…