XIII.

Klaus oli tänään kylpenyt jo kaksi kertaa, ensinnä kaupungin rannassa meressä ja sitten sahalla ryöpyssä. Niin oli helteinen, että päivällä olisi tehnyt mieli pukeutua intiaanin tavoin —, ja jano, — joka viitsisi nousta ja vaivata itseään niin pitkälle…

Nyt makasi hän selällään, niin että lakin litsi varjosti silmät, ja tuumaili lankkukauppoja.

… Ja tuo savun haju!… Pouta-auer peitti kaikki ikäänkuin hunnulla, niin että melkein ei erottanut harjuakaan. — Kaupungilla huhuttiin kulovalkeista, joita muka oli jossain ylimäissä… Hän makasi ja haisteli…

"On tämä oikeata savua, äiti!" huudahti hän akkunaan, — "harjulla se asuu kuin hieno villa."

"Tämä hiljaisuus on niin kamala ja painostava", rouva tuli ulos portaille ja katsoi ympärilleen, — tuntuu ikäänkuin kammottavalta… Kaikki nuo kulovalkeat suvella pouta-aikoina, kun kaikki on niin kuivan kuivaa…

"Mutta eikös ole… on varmaan Johnston tuolla alhaalla kujassa seisomassa"…

Johnston seisahtui väsyneenä ja pyyhki kasvojaan nenäliinalla, joka hänellä oli kädessään.

"Lähde kyökkiin, Klaus, ja saa hänelle puutarhamajaan jotain raitistavaa juotavaa — vähän marjanmehua ja jäävettä — ehkä seltersiä? — en luule, että hän välittää väkevästä. —

"Oikein hän näyttää huonolta käydessään tuolla yksinään ja hyljättynä ilman Abrahamiaan!" — aprikoitsi rouva katsellessaan, kun Johnston astui kujaa pitkin kartanolle.

"Kuuma on tänään", puhkesi Johnston puhumaan, — "painostava, — maailma on saanut itseensä kuin raskasta lyijyä…

"Vai on Bratt alhaalla sahalla? — Aioin pyytää häntä pitämään huolta suorituksistani ensi viikolla, kun lähden metsissäni käymään. Täytyyhän pitää huolta omaisuudestaan."

"Vakuutta-kaa, hra Johnston! Voihan metsiäkin vakuuttaa. Niin saatte olla turvassa", intoili Klaus. — "Vaikka se maksaisikin"…

Johnston säpsähti, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.

"Laakson yläpäässä kai se vaan kulo mennee", kiiruhti Klaus lohduttamaan; säikähtynyt, kiusaantunut ilmaus Johnstonin katseessa ei jäänyt häneltä älyämättä.

"Oih, olin sanoa että — palakoon vaikka kaikki tyynni!" — lausui tämä sairaasti; — silmäluomissa oli jotain niin arkaa ja väsähtynyttä.

Klaus huomasi menetelleensä taitamattomasti… kun oli saanut Johnstonin pahalle päälle. Täytyi lähteä alas sahalle isää noutamaan.

Johnston istui hetkisen ja katseli eteensä, mehulasiin tarttumatta.

"Ihmeellinen maailma tämä, jossa elämme, rouva", — pääsi häneltä; raskas alakuloisuus kuvasti näistä sanoista.

"Rakas Johnston, ettekö ole astuneet vähän liian paljon ja nopeasti tässä helteessä. Teidän pitäisi varovammin hoitaa terveyttänne."

"Ei, rouva, älkää nyt välittäkö tuosta akkunasta"…

"Enkö edes saa tuoda sikaria, — se varmaankin nyt maistuisi."

"Ei, ei, — ei kiitoksia…

"Ajattelen kveekareita", jatkoi hän keveällä äänellä, — "jotka kieltäytyvät valaa tekemästä… Siinä kveekarit eivät tee tuhmasti"…

"Sitä olen usein ajatellut", myönsi rouva, "— varsin ihmetellyt. Pannaan ihminen semmoiseen kiusaukseen!… Ja miten kauhean raakaa, — sitoa ja velvoittaa siihen sielu… Se on barbarilais-ajoilta peritty."

"Mutta" — Johnston viivytteli, ikäänkuin hänen olisi ollut hieman raskas lausua, mitä aikoi, — — "kun meidän kerran täytyy se tehdä, — niin — koska semmoinen vala sitoo ikuisesti — en voi ajatella kauheampaa sielun kidutuskamaria — kauheampaa helvettiä!"

Hän joi tyhjäksi mehulasinsa ja kaatoi uutta, valtaavassa liikutuksessa:

… "Täytyisi nähdä aivan selvästi omaan itseensä; pohjia myöden, — sielunsa syvimpään, pienimmätkin ajatuksen oraat, — jotta voisi valita ja ottaa itselleen semmoisen edesvastuun koko iankaikkisuudeksi! — Suuri, uhkaava, tuntematon äärettömyys on edessä hirveänä kauhistuksen kuvana: — — Oletko varma? — aivan varma?… Hämärästä, itsetiedottomasta sielunelämästä kuohuu esiin arveluita ja epäilyksiä omista ajatuksista ja vaikuttimista. Kuka tietää, rouva, mitä meren pohjalla matelee… Kuta kauemmin ja hienommin ja omantunnonmukaisemmin itseensä kurkistaa, sitä enemmän karttuu pelko ja epäilys… Ei yksikään, ei ainoakaan ihminen voi raihnailla jaloillaan sitä ajan pitkään kantaa. Se masentaa ja lamaa…"

"Rakas Johnston", — lausui rouva hänelle, "te olette oikeassa, — aivan varmaan; — mutta —"

"Olen varma siitä", vakuutti Johnston välttäen,— "että monta, monta onnetonta, — paljon useampi kuin luullaan! — on menehtynyt näiden epäilyksien vuoksi"…

"Eikö terve järki pian sanoisi ihmisille, ett'ei äärellinen olento voi käsitellä äärettömiä arvoja?" mietiskeli rouva.

"Äärettömiä arvoja"… Johnston tuijotti eteensä ja pudisti päätään, — "mitä me tiedämme?… Täällä vaellan, ja jok'ainoa askeleeni, — kaikki mitä teen, pieninkin liike, kaikki — puolihämärä aatekin, — vaikuttaa ikuisia seurauksia, — syiden ja seurausten ääretön sarja… En voi itselleni leikata kävelykeppiä kaatamatta ehkä puuta, josta olisi tullut pelkka temppeliin"…

"Ja" — arveli rouva — "suuret hallitsijasuvut ja valtakunnat, jotka ovat korottaneet ihmiskunnan sekä moralia, että kultturia, monta kertaa on ne perustettu murhilla ja verenvuodatuksilla."

"Niin, mitä me tiedämme", — Johnston puhui kuin kuumeessa, — "niistä laeista, jotka elävät suuren olemassa-olon luonnonjärjestyksessä? — Ja kaikki kuitenkin mullistuu, kukistuu kuin mustan edesvastuun horna yhden ainoan vähätietoisen, sokean, siihen verraten kokonaan idiotimaisen ihmisen päälle… Iankaikkisesti sinun täytyy kärsiä seuraukset." —

Hän joi vavisten.

… "Sitä on niin humaani, että on vapautunut pirusta ja hänen heinähangostaan —, mutta, joko sitten ikuisesti saa padassa kiehua tai ikuisesti paistua tekojensa seurauksissa, — minussa ei ole miestä näkemään, mikä siinä on tuo humaaninen erotus!"

"Teidän puheenne on niin sairasta, Johnston! — Myöntäkää, että teitä tänään vaivaa huono mielentila."

"On niin harvoja, joille voin mieltäni purkaa; — sisässä käy ja kuohuu niin paljon… Vakuutan teille, että tuntuu ikäänkuin puhaltaisi raikas, keventävä tuuli, kun saa istua täällä teidän luonanne, — teillä on, rouva, oma omituinen tapanne"…

"Ettekö luule, Johnston, että teille tekisi hyvää, jos saisitte Abrahamin kotia — häiritsemään teitä ja täyttämään koko talon harrastuksillaan. Hänpä ei jättäisi teille aikaa mietiskelemiseen ja murehtimiseen maailman alkusyistä ja —"

"Abrahaminko kotiin, — nytkö luokseni?" — Hänen silmäkulmissaan tuskallisesti värähteli, ikäänkuin hänen äkkiä olisi tullut paha olla. — "Ei, ei, — eläköön hän surutonta elämäänsä joutumatta minun elämäni varjoon"…

Hän istui hetkisen, ja näytti siltä, kuin se ajatus olisi saanut hänet yhä enemmän alakuloiseksi. —

"Anteeksi!" sanoi hän, — ja lausui äkkiä jäähyväiset — "nyt näette, rouva, miten tänään olen teitä kiusannut huonolla tuulellani."

* * * * *

Anders Bratt asteli, puri tupakkaa ja syljeskeli alhaalla sahalla.

"Vai on Johnston meillä?" vastasi hän Klaulle.— "Sano hänelle, että toimitan kaikki hänen puolestaan; mutta ett'en kiireen takia jouda hänen puheilleen tulemaan, — täytyy laittaa matkaan laivan lasti lankkuja."

Klaun silmät vähän ällistyivät tuon lankkulastin tautta.

"Sano se!" lausui Bratt ja kiiruhti malttamattomana poikaansa matkaan.

— "Niinpä lähtenee lopulta tiehensä", mutisi tirehtori; hän ei ensinkään ollut sillä päällä, että olisi halunnut tavata Johnstonia…

Jaha, — jaha; — hän astuskeli nopeasti edes takaisin sahatukin rinnalla, jota kettingit vetivät vinkuvaan, nelinkertaiseen sirkkelisahaan, — Strömmin saha ehkä vielä saa kunnian sahata tehtaan metsäin puita, kun Johnston täyttää virran tukeillaan, — ja rautatie minun hyvästä toimestani saadaan aikaan…

Virrassa oli vesi matalalla, ja uneliaasti se päiväsin liikkui eteenpäin; vesirattaan kohdalla olevasta aukosta tuskin tuntui viileätä vetoa, ja tuon tuostakin uiskenteli kekäleelle paahtunut puunpalanen taikka kärventynyt havunoksa koskeen. Ne olivat viestejä ylämaasta, jossa kulot näin helteellä hävittivät metsiä, — ehken eivät toki syrjäjokien varsilla?…

Kekäleet saivat hänet joka kerta miettiväisenä tuiottamaan.

Maantiellä tulla jyristivät kääsit. Pölypilven läpi oli vaikea hyvästi erottaa kuka…

Teidentarkastajako? — tuommoisella vauhdilla!

Tuntui siltä, kuin tämä juuri olisi sopinut yhteen niihin ajatuksiin, joissa hän liikkui. Jotain oli tapahtunut.

Aivan oikein, teidentarkastaja pysähtyi hänen portilleen, taloon noustakseen.

Tirehtori viittasi ja seisoi tuokiossa hänen vieressään.

"Mitä nyt, Finkenhagen, kuloko?"

Raudikko seisoi sääret hajallaan, kärsiväisen näköisenä ja läähätti, sitkeätä vaahtoa riippui suupielistä.

"Niin on, ja ankara, hra tirehtori, Törrisvandetin ympärillä. Tirehtori antaa anteeksi, että minä —"

"Hiiteen anteeksi pyynnöt, onko tässä niihin aikaa!"

"Että minä en joudu poikkeamaan, vaan pyydän saada lyhyesti antaa tässä kertomukseni… ja pyydän arvoisata mielipidettänne ja osotuksianne mukana kaupunkiin, että minne pitää miehiä asettaa. Nimismiehelle on laitettu sana, että hän kokoo väkeä hätään, ja täytynee kai sähkösanomalla pyytää sotaväkeäkin. — Vai mitä hra tirehtori arvelee?… Uskallanko kaikessa kiireessä kysyä"… Teidentarkastaja kuivasi kasvojansa.

"Törrisvandetin ympärilläkö? — molemmin puolinko?" — kuulusteli tirehtori kiihkeästi, — "ja ainako Liadalissa asti, — niissä kuivissa soissa?…"

"Niin, ja harjun kupeilla. Tiedättehän, että Johnstonin metsät ovat harjun takana toisella rinteellä."

"Niinkö? aivanko — korkealla harjussa?" kuulusteli tirehtori kiihkeässä jännityksessä; hänen kasvoillaan kävi ikäänkuin valon välähdys.

"Ja metsä — kuivaa kuin taula", — sanoi hän pitkään…

Hän seisoi mietteissään ja kaivoi kepillään; — mutta reipasti sitten äkkiä mielensä: — "No turha olisi kuitenkaan liikoja hämmästyä; — kovalle — sangen kovalle — panee valkean, ennenkuin se pääsee harjun poikki Johnstonin puolelle — — melkein mahdotonta"… Hän äkkiä heitti nopean tutkivan silmäyksen teidentarkastajaan —:

"Ensinnä tietysti on turvattava Liadalin takana suuret Elveberginmetsät. Sinne on asetettava miehiä ja hakattava leveä aukko, muutoin menee kulo tiheässä lehtimetsässä ja pajukossa yli kuin tappurassa… Sinne! — sinne kaikki väki, minkä vaan jalkeille saatte!"

"Mutta Johnstonin metsä on Liadalin harjun toisella puolella, — arveltiin että siellä ehkä olisi —"

"Ne saa, jumalavita, harju suojata; — — kivi ei pala."

"Arveltiin tosiaan, että ne ehkä olisivat vaarassa —"

"Se on neuvoni!" — lausui tirehtori lyhyeen ja karskisti. — "Tehkää sen kanssa, miten tahdotte… Minä olin isäni kanssa nuorena ollessani monta vuotta siellä tukkia vastaanottamassa, — ja luulisin melkein tuntevani ne seudut."

"Kuka sitä epäilee, hra tirehtori; — juuri saadakseni paikkain tuntemiseen perustuvat osotuksenne kanssani maistraatiin minä —"

"Elveberginmetsät minä sanon, — ne ne ovat vaarassa! — rientäkää ja hevosta selkään!" —

Tämän hän huusi nyrkkiä puiden ja niin ilkeä kiivaus kasvoissaan, jotta teidentarkastaja ehdottoman peljästyksen valtaamana sivalsi raudikkoaan ruoskalla moneen kertaan ja kiidätti alamäkeä kaupunkiin.

Tirehtori seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä sanomattoman ilkkuva vahingonilo kasvoissaan… Hohoo, — tietysti olisi kohteliaasti ja ystävällisesti pitänyt neuvoa päinvastoin — sitä olisi tietysti odotettu! — — ja antaa koko mieskunnan asettua harjulle vartioimaan "meidän Johnstonimme!" — omaisuutta ja etuja! — Niin aina, tarkoitus oli semmoinen, että minun piti nyt neuvoa mieliksi ystävälle!… Ja se neuvo kun olisi taskussa, niin kyllä sitten laitettaisiin sähkösanomat amtiin ja sotaväelle ja nimismiehelle.

Tirehtori astui ylös kartanoa kohti nopeasti, intohimoisella vauhdilla.

"Metsävalkea, Jette!" huusi hän — "suuret Elvedalinmetsät ovat vaarassa, — — Johnstonilla on hyvä onni niinkuin tavallisesti. Sillä välin kuin harjun tällä puolen palaa ja paistuu kuin padassa ja purot kiehuvat, on hänen metsänsä niin rauhassa, että linnut laulavat"… lausui hän kamalalla humorilla.

"Olen huolissani Elvedalin metsistä — suunnattoman arvokkaat"… lausui hän tullen arkihuoneesen iltapäivällä tuon tuostakin, ennenkuin ajoi pankkiin…

Alhaalla kaupungilla, jossa joka taholla puhua hyristiin palosta, vastasi hän kaikille melkein vaan puheen katkaisten, — "Elvedalinmetsät! — Elvedalinmetsät! — suunnattoman arvokkaat, — satoja tuhansia vaarassa!"

Kaikki juoksivat ja ravasivat kuin päättömät kanat, pitäen hyödytöntä, uteliasta pakinaansa… tiellä vaan olivat ja kuluttivat aikaa asianomaisilta! Tirehtori mulkoili ja irvisti ja lähetti ihmiset luotaan niin pian kuin suinkin… Pankkiaika ei vielä ollut päättynyt. Rahastonhoitaja sai olla hyvä ja jäädä luukulleen istumaan, turhahan olisi ollut pitää juhlapäivää tämmöisestä syystä. Tässä hitto vieköön ei ollut vakaville miehille juhlimisen syytä — häviö kun uhkasi ja kurjuus! — Olivat hopussa kuin naiset…

"On jo aika, että alamme tutkia ja tehdä selkoa näistä sekavista asiakirjoista, jotka koskevat säästöpankin saamisia Bergsundin kuolinpesästä, — ne makaavat ja makaavat, — ovat jo päälle kahden vuoden vanhoja" — — —

Ja siinä aljettiin nyt kunnolla seuloa ja selvittää papereita suvisen iltapäivän helteessä…

— Tirehtori istui vielä myöhäiseen valoisaan iltaan työhönsä vaipuneena johtokunnan huoneessa säästöpankissa; tuon tuostakin häntä keskeytti sanan tuonti niistä toimenpiteistä, joihin kulon sammuttamiseksi oli ryhdytty. Klauta oli hän käskenyt tulemaan vasta k:lo kymmenen aikaan hevosella noutamaan.

Vihdoin toki alkoi hänelle käydä jotakuinkin selväksi, kuinka paljon säästöpankki yleensä saattoi toivoa, takaisin saavansa, ja kuinka paljon jäisi epätietoiseksi asianajajaan varaan — —

"Kapteni Helgesen tulee tänä iltana ja ajaa kohta ylämaahan miehiä johtamaan", ilmoitettiin ovesta.

"Soo!"

Tirehtori kiirehti laskemista, valmistuakseen; mutta yllätti itsensä äkkiä ajatuksiin vajonneena.

Hän nousi malttamattomana seisomaan ja muutti syrjään akkunavarjostimen paremmin nähdäkseen.

Noh noh, tässähän minä olin; — hän silmäili muutaman arkin sarekkeet, kastoi kynäänsä merkitäkseen ja jäi istumaan samaa kohtaa tuijottaen…

Tässä lasken niin että vielä tulen hulluksi! Täytyy kiirehtää.

Hän ryhtyi taas kiivaasti jatkamaan.

Harjussa tuo rotko… mutisi hän, huomatessaan hetken kuluttua jälleen ajatuksiinsa vajonneensa, ja rupesi äkäisesti uudelleen työhön.

Käsi ja kynä olivat tukassa, kyynärpää pöydällä, ja elottomasti, väliä pitämättä tuijotti hän papereihin…

Harjussa tuo puronrotko, joka taajaa varvukkoa ja korkeita kuusia kasvaen ulottuu Johnstonin puolelle…

Se oli tänään heti hänen mieleensä juolahtanut, kun hän puhui teidentarkastajan kanssa…

Tuo rotko…

Nuorena ollessaan oli hän keväisin ottanut siellä usein vastaan puita isälleen, — noin viisi, kuusitoista tolttia kerrallaan; — ja sitten oli istuttu pölkyn selkään lepäämään, otettu esiin taskumatti ja eväät, — mielellään tapasivat panna rotkossa Elvedalinmetsän ja tehtaan metsän rajalla toimeen tuommoiset pienet pidot.

Helteinen rotko…

Hän istui ja oli näkevinään sen edessään, vieläpä mustikan ja puolan varretkin — — kuulevinaan ritinää, marjanvarsien alta, se oli kulo… Noin hiljaa, melkein savutta kytevän eteenpäin sammalessa ja rutikuivassa maassa, palaen näkymättömänä kuin miilussa…

Ei kukaan huomannut sitä! — Koko väkijoukko seisoi vaan tuolla harjun alla, sankassa savussa, muita metsiä vartioimassa… ja niin sai kytö edistyä rotkossa, — sen täytyi nousta niihin kuusiin, joita seisoi rotkon suussa kuin etuvartijoita, harvassa kaksittain, kolmittain ja sitten yhä taajemmassa, kunnes tuli tiheikkö, jossa seisoi kuusi kuusen vieressä, vaaran kupeessa, suorina kuin kynttilät, ja alempana yhä taajempi ja taajempi metsä, Björnliet ja Jonsvandet, suuren tehtaanmetsät… Johnstonin koko omaisuus —

Sitä ei huomaisi yksikään sielu… Ensimmäiset kuuset vaan hiljaa hiiltyisivät, eikä liekkejä, savua näkyisi ennen kuin valkea toisella puolella pääsisi täyteen vauhtiin. Toinen savu peittäisi toisen…

Ja tulivatpa sitten — sammuttamaan!

Hän oli näkevinään koko tämän laajan metsämaan, — kuinka valkea pääsi vauhtiin, ja savu yhä sankempana ja sankempana alkoi vyöryä punaiselle hohtaen tehtaan saloille… ja tuli tarttui — tarttui riivatusti! — itse paksuun, tiheään tukkimetsään… Rytisi ja räiskyi, mustan harmaa savu ja säkeniä tuprusi sieltä kussa seisoi honka odottamassa vaan muutaman vuoden lisää kasvamista täyttääkseen kaksitoista kyynärää ja kahdeksan tuumaa, — hiljaisesti varttumassa, — ikäänkuin Johnston itse, — kunnes seisoo koko mahdissaan… ikäänkuin esi-isä Abraham… jalosti kasvaneena…

Paistuvat, hitto vieköön, jänikset, ja ketulta kärventyvät turkit, ja forellit kiehuvat purossa!…

Tulimeri kauheasti raivosi ja vyöryi suoraa päätä sydänsaloon, — hävitti virstottain… Mahdotonta oli sitä enää pysähyttää… Tirehtori istui suu auki, unohtunut hymy huulillaan ja seurasi valkean tietä —

Kasvojen ilmaus äkkiä raukesi syväksi pettymykseksi: — Semmoinen kuolon hiljaisuus ilmassa; kun olisi vaan tuullut!

Hänen silmiinsä tuli jotain samanlaista kuin petoeläimelle, jonka kynsistä saalis livahtaa; tuijotti tyhjästi ja hämillään…

U — mmm, — kunhan vaan kerran on kunnolla syttynyt, niin kyllä tulee tuuli itsestään, — palopaikoilla aina puhaltaa… Kyllä tulee ilman viima, — riittävästi — kerrassaan! — vetäisi humisevan tuulen alhaalta, koko laaksosta…

— Niin, saa varmaan tuo uudesta syntynyt tehtaan loisto nyt lämmintä enemmän kuin savutorvesta!… Minäpä luulen, että tästä tulee vähän kuin häviön tapaista, — ja Johnston kyllä vielä tulee ja siivosti pyytää pientä kädenapua. — Siinähän on miehen koko pääoma… He, he, he, nauroi hän rumasti, niin että itsekin pelästyi ja katsoi ympärilleen; hikosi, jotta vesi valui — —

Kapteeni Helgesen matkustaa sinne tänä yönä — taidolla neuvomaan, hän — ajatteli tirehtori pistävän ilkkuvasti. — Hän kyllä hieman myöhänlaiseen huomenna älyää, ettei hän ole siellä, missä juuri palaa, — he he, — — ei, — ja saa kantaa edesvastauksen taidostaan…

Hän ojensi äkkiä pöydän yli jäntevän kätensä, nyrkkiin puristettuna ja nojausi taaksepäin, niin että kasvot puoleksi katsoivat kattoon.

Niin edesvastaukseen!…

Käsi putosi pöytään melkein lyömällä ja hän ryntäsi ylös.

Luulenpa, että olen hullu, — aivan mieletön! Minähän se olen neuvonut ja komentanut.

Minähän se olen, joka annan Johnstonilta metsät palaa — —. Teen suoraa päätä kamalan rikoksen…

Kuinkahan pitkälle on kulo huomisaamuun kerjennyt tuossa rotkossa?… alkoi hän aprikoida. Kasvot saivat omituisen miettiväisen kaksinais-ilmauksen, toinen silmä ikäänkuin tiukasti tuijotti johonkin.

Äkkiä repäsi hän hatun pöydältä ja syöksyi ulos.

"Onko höyrylaiva tullut? — Onko kapteeni Helgesen lähtenyt?" huusi hän. "Aja, Klaus, heti alas Gaarderin luo ja tuo hänet tänne…

"Onko pankinlähetti siellä?" huusi hän pihan perällä olevaan rakennukseen, — "saa tänne teidentarkastaja — — kohta paikalla —

"Minä olen punninnut ja miettinyt asiaa", sanoi hän Gaarderille, joka tulla leuhkasi varsin hengästyneenä. "Koko työjärjestys on muutettava!… Johnstonin puolelle vievässä rotkossa, siinä on metsä auaistava — niin pian kuin vaan suinkin siihen päästään! On heti paikalla lähetettävä sananviejiä lähteneitä saavuttamaan, ja Finkenhagen saa lähteä maistraatiin. Minä matkustan itse tänä yönä palopaikalle, jotta saan tavata kapteeni Helgesenin, ja viestejä lähetän joka suunnalle… Siitä vaan riippuu eikö kulo jo ole päässyt liian pitkälle.

"Juokse Johnstonin luo, Klaus, — niin otan sinut matkalla kääseihin, — älä säikähytä häntä — sano, että kaikki tehdään, mitä ihmisvoimilla suinkin voidaan."

"Minä suoraan sanon, että hän voi olla levollinen, kun isä" — lausui Klaus ja oli samalla jo menossa.