XVIII.

Päivä sen jälkeen, kun kotona oli tapahtunut tuommoinen kahdenkertainen kevennys — sekä mielen että omaisuuden puolesta, — testamentin kautta, — näkyi Strömmin tehtaalle vievällä maantiellä Abrahamin tiheä paksu matka viitta liehumassa… Hän oli matkalla kiittämään neiti Brattia kirjeestä.

Silmissä, ynnä ruskeissa, hieman varmapiirteisissä kasvoissa oli jotain pandurimaista taikka tsuaavimaista.

Oikeastaan hän oli sangen jänniintynyt ja — melkoisesti epäilevällä kannalla Gertrudin suhteen… siitä mimmoisena hän nyt täällä kotona kohtaisi tuon nuoren naisen, joka muutama vuosi takaperin oli hänet viehättänyt ja hänen mielensä täyttänyt siihen määrin, että hän sulassa epätoivossa oli oikopäätä sitoa itsensä koko elämäksi…

Oikeastaan oli sangen ihmeellistä, että hän vielä niin suuressa määrin saattoi säilyttää illusioninsa hänestä… Mutta lienee sama seikka naiseen nähden, joka on meidät hyljännyt kuin, muotokuvaan nähden, jota emme ole saaneet onnistumaan; — ne kiihoittavat yhä meidän mielikuvitustamme… Hän teki sinulle toden totta suuren palveluksen silloin kun hän ei tahtonut sitoa sinua… Oiva, kerrassaan kelpo, ylevä tyttö; — ja se on aika paljon sanottu kun on amorista kysymys; — ja niin mustan musta, — minusta tuntui silloin muistaakseni niinkuin se olisi tullut sielun syvimmästä sopukasta…

Hohtavan puhdas lumi! — hän huudahti — ja hiukan kylmää ilta-aurinkoa sitä valaisemassa… Harjujen rinteet suurenmoisen valkeat, kimaltaen hämärässä, ja havupuiden havut riipuksissa lumitaakan alla. Koko laakso kuin lepäävä Lumikki prinsessa, jonka kasvoille aurinko paistaa…

Maantien alla oli virta jäässä ja valkoisena, ainoastaan keskellä sula musta uoma, ja molemmilla rannoilla vielä näit jälkiä vanhoista lastauspaikoista, joihin hollantilaiset aikoinaan laskivat lankkuja ottamaan…

Tien varteen nyt tuli paljon työmiesten pikku mökkejä, joita oli pitkin virran äyrästä, puoleksi luminietosten peitossa, lankku- ja lautapinoja. Hän lähestyi Strömmin tehdasta; — sieltä kuului jyminää ja humua…

Ei ole mitään, minkä niin hyvin tuntisi ja niin hyvin käsittäisi, kuin oman maansa! — hän seisahtui katselemaan lankkukuormaa, joka juuri luisti hänen ohitsensa — kuinka paljon tiedän esimerkiksi tästä, kun vertaan sitä johonkin ulkomaiseen, metsistä, tukinhakkuusta ja laivain lastauksesta.

Tuntureihin tottuneet, varmajalkaiset ja jäsenelliset hevosemme, taikka lehmämme… Veipä semmoisen aavalle, autiolle tasangolle pohjois-Saksaan ja Ranskaan, jossa maa ei ole mäkistä kuten meillä, — ne menehtyisivät, kadottaisivat ruokahalunsa, — niiden silmä on tottunut aivan toiseen vaihteluun, kuin sikäläisten lehmäin, jotka vuoden umpeen saavat mulkoilla tallin seiniin ja seisoa pilttuussa, niin että kaviotkin ovat paisuneet luonnottoman suuriksi, — lypsävät ammeettain ja ovat tuberkelitautisia… Kukolla, vuohella, kissalla täällä kotona jo on aivan toisenlainen luonne, — puhumattakaan tunturikirpusta, joka puree vihaisemmin kuin parikymmentä italialaista…

Hän astui nopeaan, viuhtoi käsillään ja piirteli sauvallaan ilmaan.

… Luonteessa on jotain niin varmapiirteistä, — epäilemättä, — voima sama kuin isällään; — jotain äkkipäistä ja mietiskelemätöntä, joka joltain näyttää — mutta — jossa kuitenkin perältäkin on jotakin — vapautumatonta…

On sitä nähty sangen paljon sielukkaita silmiä, sekä sinisiä, ruskeita että mustia, maailman markkinoilla… Ja voipi niihin vaipua hyvinkin syvältä, mutta eivät ne kuitenkaan viehätä enemmäksi kuin illaksi, ovathan kuin sielukas väri- tai sävelkonsertti, tai hienovireinen keskustelu. Se viehättää, vaan siitä selviytyy; — syvyydestä ei enää nouse Ägirin tytärtä, joka ainaiseksi vetää alas puoleensa — — Ei, sitä ei enää lumoudu sillä tavalla — jotta uppoisi… sitä ei enää anna luottamustaan niin aivan perikatonsa uhalla!

Se juuri oli varmaan silloin kaunista hänen ja minun välissä; — me tosiaan lujasti luotimme toisiimme…

Nyt kun lähden tulovieraisiin — — pitää järjestää nämä suhteet…

— Ukkohanhiko vaan kotona, — huudahti hän tullessaan Bratin pihaan… Vai sääriäni vainoot, juutas! — Hän hosui hanhea luotaan sirolla mustalla kalanluukepillään. — Onpa herrassakin aivan toinen luonteen hurjuus, kuin noissa ulkolaisissa, joita on parikin sataa paimennettavana yhdessä armeijassa; niiden rinnalla ovat nämä melkein villihanhia…

Abraham naputti nopeaan arkihuoneen ovelle…

… "Minä tulen, niinkuin varmaan arvaatte, neiti Gertrud, heti kiittämään teitä kirjeestä… Niin", sanoi Abraham ja katsoi häntä sydämellisen ystävällisesti silmiin, pitäen immen hieman levotonta kättä omassaan; — "se viittaus tosiaan tuli otolliseen aikaan; — olen sangen huolissani isän terveyden vuoksi. Ja te osotitte itsenne luotettavaksi ystäväksi, joksi tiesin teidän aina minulle jäävän… Niin, minä puhun avomielisesti suoraan"…

Tämä oli se tulopuhe, jonka hän oli valmiiksi miettinyt; — jos rouva Bratt olisi ollut huoneessa, niin se ehkä olisi hieman muuttunut.

"Äiti olisi kirjoittanut itse; vaan hän ei joutunut", — selitti Gertrud hyvinkin välinpitämättömänä; hän siksi tunsi Abrahamin, että tuo tyylikäs esiintyminen nosti hänessä harmin; melkein kuin teidentarkastaja olisi…

"Istukaahan Johnston!"

"Kutsukaa minua Abrahamiksi!"

"Kyllä, — kyllä, jos vielä saan — niin suurta maalaria, — niin kutsun mielelläni Abraham Johnstoniksi".

Abraham katsoi häneen, kun hän jälleen oli neulomapöydän ääreen istunut…

Koko joukon luonteellisemmaksi vaan kuin ennen. — Omituisissa leveissä hollantilaisissa kasvoissa oli vielä entistä enemmän tuo ilme, johon hän aina oli tarttunut, — niin että ikäänkuin täytyi odottaa, mitä silmät sanoisivat katseen noustessa. — Ja sitten oli hän puettuna pehmeään, mustaan villahameesen, joka teki hänet niin notkeaksi vyötäisiltään… Itse muisti Abraham entiseen aikaan hänet siihen kasvattaneensa…

"Ihmeellistä", sanoi Abraham hieman harmistuneena, hän ei oikein pitänyt vastaanotosta; — "istun tässä ja mietin että, — meillä oikeastaan ei ole paljoa sanottavaa, kun tapaamme toisemme".

"Kun emme niin moneen vuoteen", — arveli impi.

"Te elätte tyytyväisenä? — hallitsette ja vallitsette omaanne, — olin vähällä sanoa kuin isänne ennen teitä —

"Tehän luistelette, olen kuullut."

"Olenhan minä ennenkin luistellut —."

"No niin, ettekö luule minun sitä muistavan! — tässä istun ja puhun kaikki takaperoisesti. — — Tuntuu niin ihmeelliseltä jälleen olla täällä teidän luonanne, sitä käy hajamieliseksi…

"Olette kai kuulleet, että isä on tehnyt testamentin?" sanoi hän hetken vaiettuaan.

"Kyllä, äiti itki; — — hänestä se oli niin jalo ja ylevämielinen teko."

"Entä teistä? — Tehän olette käytännöllinen", — kysäsi hän hieman pisteliäällä äänen painolla. — "Arvatenkin että häneltä oli joku ruuvi irtaantunut, vai mitä?"…

"Minä olen samaa mieltä kuin äitikin; — isällänne on ylevä luonne, joka ei voi elää ilman harrastuksia; minä niin hyvin ymmärrän, kuinka tämä juuri häntä tyydyttää."

"Entä minua, — joka" —

"Minä olen iloinen siitä, ett'ette ole rikas; — nyt teidän täytyy edistyä taiteessanne, Abraham! Minä aina olen pelännyt noita rahatyynyjä, joiden päälle teidän kohdakkoin piti päästä lepäämään… Niin kauan kun ette ole sen vanhempi kuin seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotta, ei se mitään merkitse, — te vielä voitte olla kalpea kunnianhimosta… Tahdotteko tietää, miltä minusta eilen tuntui kuulla, että olitte jääneet aivan omaan varaanne", kysyi hän syttyen. "Minulle oli se riemu!"…

"Kuulkaas, Gertrud", — puhkesi Abraham äkkiä huudahtamaan, "antaisitteko minun maalata itsenne?"

"Minut — nytkö?" Gertrud joutui hieman hämmennyksiin. — — "Siitähän voimme puhua joskus toisten."

"Niin sanoitte aina ennenkin." —

"Älkäämme puhuko entisistä, Abraham Johnston"…

"Äl-käämme, — en minä tietysti sitä tarkoittanutkaan… Minä vaan pyydän, että saan edes sen verran sanoa, että välillämme kuitenkin oli oikea hyvä luottamuksen suhde! — me olisimme voineet vannoa toistemme kautta kuin evankeliumin kautta… Semmoista ei enään tule, vaikka kuinka kauan haaveksisi… Enkö saa pitää kiinni tästä ystävyydestä, — oikein lujasti! — Se on aina oleva helmi elämässäni."

"Minun puoleltani ei ole ystävyyttä puuttuva", vakuutti Gertrud hallitulla lämmöllä…

"Ja mitä aiotte nyt?" alkoi impi tyvenesti, ikäänkuin täten vakaantunutta suhdetta uusiakseen.

"Maalata teidän muotokuvanne", huudahti Abraham.

"Ei, — mutta muutoin. —"

"Muutoinko — no jaa. — Aion pyrkiä siihen, että voisin asettua tänne kotia Norjaan… Ja sitten täytyy minun, — täytyy saada teidän muotokuvaanne alottaa, — minä teen siitä mestariteoksen, toivoakseni — —. Ettekö tahdo auttaa köyhää maalaria?" huudahti hän kiihkeästi, — "sehän minä nyt olen, — joka pyytää teiltä ystävyydenosotusta?"

Gertrudilla oli myöntymys huulillaan; — mutta viimeinen sana tuli kuin kylmä vesi. — — "Jääköön se asia nyt sille kannalle, että puhelemme siitä myöhemmin, — ehkä talvella joskus."

Abraham oli ponnahtanut seisomaan ja hänen silmänsä katsoivat hehkuen Gertrudiin…

"Gertrud", sanoi hän, "minä tulen ulkomaalta."

"Tiedänhän minä sen, Abraham Johnston!"

"Minä olen elänyt piireissä, joissa minulla on ollut tilaisuus tutustua ja viehättyä moneen oivalliseen naiseen."

"Sen uskon."

… "He ovat niin kauttaaltaan selviä ja valmiita; he taitavat elämän ikäänkuin ulkoa, — kaikki he tietävät niin hyvin ennaltaan, — se on vaan ikuista uudistumista…

"Vaan tiedättekö, Gertrud, mitä minä teissä näen? — Teistä kuvastuu semmoinen hämärä pohjusta, joka on täynnä mahdollisuuksia —, Te voitte luottaa niin lujasti ja pettyä niin äärettömän syvästi, kun kerran rakastatte… Se mikä teissä niin sanomattomasti viehättää, se on tuo salaperäinen, läpinäkemätön syvyys! Se joka teidät voittaa, se kohtaa hämäriä — pahoja taikka hyviä voimia, — onnea tai onnettomuutta, — mitä vaan! — Ulkomailla te olisitte ikäänkuin nuori ilmestys aikaisemmasta, yksinkertaisemmasta sukupolvesta, isoäitien ajalta…

"Koska se nyt jälleen on näin esiin kuohahtanut, niin täytyy teidän saada se tietää. — Minulle, Gertrud, olette te viehättävämpi, kuin kukaan nainen maailmassa koskaan voi olla!"

Molemmat olivat kuumina; Gertrudin käsi vapisi neulomuksen ääressä.

"Minä vedän teidät neulomapöydästä", huudahti hän, otti Gertrudin molemmat kädet ja veti hänet luokseen. "Tulkaa mukaani taiteilijan vaimoksi"…

He eivät tahtoneet toisiaan päästää, riemuten kiitivät rouva Bratin luo, — kiiruhtivat maantielle, ja kulkivat yhdessä kauas lähelle kaupunkia, kuun kumottaessa harjun rinteisin ja virran kohistessa… ja palasivat jälleen Bratin eteisovelle.

"Vielä viho — viho-viimeinen, Gertrud"…

"Niin isoäidiltäsikö, niinhän sinä sanoit, Abraham…"