III.

Abraham Johnston astui ja ajelehti pienessä ullakkokamarissaan.

Maalattuja sekä lyijykynällä ja hiilellä piirustettuja paperinpalasia riippui molemmin puolin ullakonakkunaa, ja huoneessa näkyi niitä niin pitkälle, että katosivat sängyn luona hämärään. Ja seinillä ympärinsä ynnä palomuurilla hahmotti paikoin selvemmin, paikoin epäselvemmin nelistäviä, pystyyn karkaavia ja takajaloilla seisovia hevosia ja koiria, lehmiä, jotka juoksivat häntä pystyssä, hyppeleviä, puskevia vuohia.

Hän viruttelihe eteenpäin ja asettui, pitkä ohut olento, oven pieleen, kädet lyhyen takin taskuissa.

Liikuttavan yksinkertaisia nuo isät! Hän nojasi takaosan päätä lepoon seinää vastaan, niin että kaulansolmu ja leuka pistivät esiin, — luulevat mahdottomaksi hurjistella, ellei muka pidä sitä hirveän hauskana… kun luonto kuohuu reunainsa yli — siitä että saa pohtia, kirjoittaa ja jaaritella tonttirahoista ja rahdeista?

Niin, ikävä niin; — ja kiusa, kyllästys, kiukku ja — kaikki ummehtunutta…

Minä tässä vielä kaikessa hiljaisuudessa tulen hulluksi, sen teen, — sanoi hän pahan riemun vivahduksella, — kaikessa hiljaisuudessa ja kiltin itsenikieltäväisyyden kautta, niin —

Hän työnsi nyrkit molempiin takintaskuihin niin että nämä pistivät ulos kuin siivet hänen sivuillaan, ja alkoi marssia —

Jonkun ajan auttoi varsin mainiosti se kun itseni toruin kiltiksi; mutta se keino on nyt käynyt liian heikoksi. Minä vielä jonain päivänä keksin jotain oikein hullua — — karkaan, katoan, varastan…

Niin, taikka mitään semmoista minä en kuitenkaan keksi, sillä kaikki mikä päähäni pälkähtäisi loukkaisi isääni.

Eikä siis ole muuta neuvoa kuin kuolla kopsahtaa tässä kulman kolmia-jaossa.

"Abraham Johnston on hiljaa ja rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen", alkoi hän messuta. — "Eikä hiiskahdustakaan päästänyt hän siitä, että himoitsi suureksi maalariksi. — Hän ei koskaan koko laupiaassa elämässään pahoittanut isänsä mieltä sopimattomalla ja säädyttömällä kunnianhimolla"…

Hän sytytti lampun ja otti esiin skitsikirjansa. Voi hävytöntä tyttöletukkaa, hän keskeytti äkkiä selailemisen, — uskaltaakin sillä tavalla — komentaa minua…

Mutta hänen lettinsä… se se on kuitenkin kylän ainoa merkillisyys, rehevä kerrassaan kuin hevosenharja… Hänellä oli Gertrudin kuva edessään.

Se ja nahkalakki, muuta en ole saanut esiin. Mutta kasvoja näkemättäkin ymmärtää, että ne ovat niin leveäleukaiset ja käskevät, jotta kelpaisi isänsä sijaiseksi tai laivankapteniksi.

Ja entä tummansiniset silmät… niissä on valkea välähdys kun hän pillastuu ja käy hurjaksi… Häntä on hauska suututtaa…

Aika nenäkäs eilenkin käskiessään piian kysymään, huvittaisiko minua Klausta odottaessani ehkä lähteä navettaan lehmiä katsomaan.

Hän läjäytti kiinni skitsikirjansa ja lähti ullakon akkunaan katselemaan, kuinka vähitellen valkeat alkoivat syttyä kaupungilla…

Suittaapa muutoin olla kerrassaan yhdentekevä. Se se vaan harmittaa, että mokomakin pöyhkimys kohta uskaltaa tiuskia hävyttömyyksiä; — minua nähtävästi pidetään jonkinlaisena epäonnistuneena konttoristina, joka en muuta kuin vetelehdin kotona isälleni vastuksena…

Polvensa lepäsi tuolinpatjalla, sormet sukeltivat hiuksiin ja silmä tähysti pihalle. Poikkikadulla säästöpankille päin näkyi yläkerrassa uutimien takaa himmeä valo, — vastapäätä Ekedalin puodissa oli kerrassaan suurenmoinen valaistus.

Kuinka hyvälle tuntui, kun sai tuolla tavalla loikua ja vaan katsella ulos akkunasta; vähällä tulla vedet silmiin…

Hän oli ikäänkuin ulkopuolella tästä kaikesta, — ei ollut suhteita keneenkään koko kaupungissa… Käyskennellä vaan jahtikoiransa parissa ja varoa, ett'ei se päässyt raiskaamaan rouva Michelsenin ankkoja… Silläkään raukalla ei ollut muuta tehtävää, kuin haukuskella variksia!

Vastapäätä Ekedalilla näkyi puoleksi alas lasketun uutimen alla kämnäri Vaagen koko naama juuri lampun valokehässä — verraton nenä, läheltä nuuski tilikirjaa, muutellen vuorotellen toiselta sivulta toiselle… taipuisa kuin kärsä… Se se oli oikea laskunenä! Nuuski luvut, haistoi summat ja kaiketi röhki viivain kohdalla…

Jos nyt olisi nakata kivi — suoraan ja osavasti niin että parahiksi nenän päätä liipaseisi, — juuri noin… Hän nostaisi kärsän ilmaan; se se vasta olisi ihme tuon miehen elämässä… Sitä hän vaan ei käsittäisi — suurella pökköpäällään, mitä vielä — — ei vaan käsittäisikään — ei…

Sillä tavalla sitä pääsisi sen miehen tuttavuuteen. Syntyisi tietysti aika meteli…

Niin, mutta kuinka häntä silloin mulkoilisivat kadulla kaikki; — häjyä Abraham Johnstonia, — isän äänetön epätoivo, hänen pojastaan ei tule mitään!

Sitä, sitä varmaankin arvelee hänkin, Gertrud Bratt.

No niin, silloin ainakin huomaisivat hänen; hän kävisi melkein mainioksi — tässä kylässä.

Mainioksi… Siihen sanaan hän aina takertui niin kummallisesti. Makasi ja tuijotti, kunnes valkeat ulkona yhä enemmän alkoivat väreillä vesiin käyväin silmäin läpi…

Me olemme liian hienoa perhettä, jotta voisimme yrittää, raastaa, kärsiä puutetta ja raivata itsellemme tietä johonkin suureen, — meidän muka ei saa antautua siihen vaaraan, että joudumme uuden häviön ja nöyryytyksen alaisiksi, ei…

Hän nyyhkytti aivan epätoivoisesti, — ja sitten puhkesi äkkiä raivomaan:

Kunpa olisi tullut edes oikea häviö, — mennyt kaikki perinpohjin!…

Alhaalta kadulta kuului vihellys; hän nojautui äkkiä ulos akkunasta ja nosti kätensä korvalliselle.

"Sinäkö Klaus?" kysäsi hän hiljaa.

"Ja Baekkevold", kuului vastaus.

Hän tarttui hattuunsa ja katosi äänettömästi portaisin.

"Möllendalin laivaan, Abraham!" kuului hänelle alhaalla vastaan. — "Kauppapalvelija Lund ja Olsen ja pari yläluokkalaista tulee tapaamaan meitä kajuutassa. Lupasivat tulla kello kymmenen aikaan, eväät muassa."

"Kello kymmenenkö vasta! — — Kuules nyt Klaus… ja sinä, Baekkevold! — siksi lähdemme sahamäelle. Siellä olen jotain keksinyt… Merkillinen, kerrassaan merkillinen on se tyttö, joka passaa kapakkahuoneessa. Olenpa vannonut, että vielä tavalla taikka toisella saan hänet kuvatuksi."

"Sekö Otta — eukko Höibyn tytär?"

"Minäpä näin hänen eräänä aamuna karkaavan mäkeä ylös, pullokori sylissään. Pitkäin säärien rento heitäntä… koko ruumiin ryhti niin tavaton… ja se kun päättyy niin saakelin nopsaan voimakkaasen niskaan, päähän, joka on pyöreä kuin kerä ja pieneen itsepintaiseen vasikanotsaan… vietävän pikantti yhteensovitus!"

"No nyt sinä rupeat hauskaksi, Abraham. Mutta enpä muista minä puolestani nähneeni rumempaa litteänenäistä naamaa, en koirallakaan", arveli Baekkevold.

"Nyt hulluttelee maalari jälleen", selitti Klaus, — "Vai tuo inhottava Otta! — Mutta olkoon menneeksi, — vaikka onkin maineelle vaarallista nousta sillä tavalla orrelle rakkaan ja kaikkitietävän kotikaupungin viinakapakoissa…"

— Vähän myöhemmin katsoivat he itselleen paikkaa kapakkahuoneessa sahamäellä.

Perämies Baekkevold istui kuin pönkäksi penkin päähän… "Olutta ja kolme lasia, sulo Otta!" huusi hän talon tyttärelle.

Eukko Höiby itse ei mitenkään joutanut; sillä näin iltasella oli kiire käsissä, väkeä kun tulla ryski pakkasesta ehtimän takaa saamaan vähän ruumiin lämmitystä; — pihalla taas jääti auringonlaskun jälkeen.

Ääntä ei säästetty, ja kaikki pakina sekaantui yhteen myllyyn hämärässä kapakkahuoneessa; pöytäin äärestä tupakansavusta kuului epäselviä lauseenkatkelmia.

"Vai niin, vai te olette purjemestari."

"Kaikkiaan kaksikolmatta miestä…"

"Vai niin hullusti — ei äyriäkään palkan lisäystä."

"Luokista hylätty, tietysti, — vanha, niinkuin haugilaiset kaikki!"

"Nyt se on kuivalla, pitäisi kaappia pohja."

"Ja sieltä otamme suoloja, isä"…

Monias huuto sieltä ja täältä tupakansavun seasta ja pari naamaa, jotka heitä kohtaan kääntyivät, ne osottivat jotenkin selvästi, että näiden vieraiden tuloa pidettiin ikäänkuin kotirauhan häiritsemisenä sivistyneiden luokkain puolelta.

Abrahamista oli tämä pikanttia; hänessä oli hyvä halu näytellä Keania ravintoloissa, ja hän terotti sen vuoksi kuuloaan.

"Kiire kai tänä iltana, rouva Höiby", alkoi Baekkevold tunnustella; vanhuksen harmaahapsiset leuvattomat kasvot katsoivat äkäisesti kahahtaen heidän puoleensa, samalla kun hän sivalsi lasit parin sivulla istuvan vieraan eteen.

"Etteköhän te ole eksyneet, rouva Michelsenin hotelliin kai noin hienojen herrain pitäisi lähteä", pääsi ämmältä.

"Kuulkaapa nyt rouvaseni", jatkoi Baekkevold hauskasti, hänen tasaista mieltään ei ollut niinkään helppo häiritä, — "eikö teillä ole vähän parempia tavaroita, — vähän portteria tai muuta sentapaista kellarissanne? — Taikka", — hän iski silmää, — "vähän sitä hyvää tullaamatonta rommia, — onko? ja sitte kannulla vähän lämmintä vettä… Mutta me tahdomme istua täällä, emmekä peräkamarissa."

"No mutta, eikös se ole Baekkevold?" huudahti eukko äkkiä ja tuijotti häneen tarkasti. — "Jesta miten olette käyneet suureksi ja fiiniksi! Silloin olitte vaan jungmani. Te vaan lähditte sillä Kiinaan menijällä."

"Tietysti; — ja peräkamarinne vielä nytkin kiertää päässäni joka kerta kun sitä muistelen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin niin tikussa että hoipertelin", — lausui hän muistelmasta liikutettuna. — "Sitten olin merillä viisi vuotta yhteen mittaan."

Vanhain muistojen virkistäminen vaikutti ratkaisevasti.

Eipäs aikaakaan, niin jo seisoi höyryävä juoma heidän edessään.

"Jos kaipaatte tulitikkuja niin — olkaa hyvä", lausui hän nyt kohteliaasti.

"Oletko hoksannut, kuinka tuo Otta on kalalokin kaltainen", kuiskasi Abraham. "Pyöreät hiedanharmaat silmät alati ikäänkuin ravintoa tähystämässä, sanovat silliä, silliä, paljasta silliä… olemmekos me silliä, vai emmekö ole? Siitä nyt kaikki riippuu… Hauska on jotta sisuksia hivelee, olla kerrankin tämmöisessä paikassa, jossa polisia vedetään nenästä… Tämä käry ja tupakansavu on varsin erinomaista! — — ja tupa niin matala, että käsi ulottuu laipioon"…

Otta leijaili hämärässä kuin haahmo, kanniskeli avattuja pulloja.

… "Tumman harmajaa ja hämärää, henkilöt aivan kuin hollantilaisten mustissa tauluissa… varsinhan tässä joutuu entisiin aikoihin", mutisi Abraham.

"Joutuun nyt sivalla kultasi paperille kun hän vetää korkkia, — tuolla tavalla kyyryssä ja pullo polvien välissä"… härnäili Baekkevold.

Laipion alta äkkiä puhkesi esiin loiste, joka valaisi tiskin ääressä seisovia satamajätkiä ja pöytäin ääressä kököttäviä haamuja ja naamoja.

Otta seisoi penkillä ja sytytti kattolamppua.

"Mainiota!" — huudahti Abraham innostuneena, — "mitäs antaisitte tuosta leveästä punaisesta niskasta — ja otsasta, josta hiustupsu nousee; siitä voisi vaikka sarvia kasvaa."

"Pyyhkii öljyiset sormensa esiliinaan, jolla sitten kuivaa lasit", nurisi Baekkevold.

Ja tuo piirre, joka juoksee kuin teräsvieteri kantapäästä pitkin selkää niskaan asti, vahva, laiha, pitkä ja jämeä! Abraham riipusti uutterasti paperin palaselle, joka oli hänen hattunsa takana puolipimeässä.

"Pitäkää varanne, kun hän taas hyppää lattialle, lyönpä vetoa, ett'ei pudota lömsähdä… Näittekös — johan sanoin — ketterästi kuin kissa!… Ja nähkääs, pullo kelluu kierun päässä — saakelin kauniit lonkat… Pienet viheriäiset silmät tirkistävät suoraa päätä meihin."

Klaus vaan hymyili ja katsoi perin kriitillisesti Baekkevoldiin. —

Tupakanusma kokoontui sankkana ja harmaana lampun ympärille. Työmiehiä huusi ja rähisi ja työnteli toisiaan tiskin ääressä. Ovessa kilisi kulkunen yhtämittaa; toisia meni matkoihinsa, toisia tuli sijaan.

"Tuo harmaja epäselvä usva se se kuuluu hänen ympärilleen"… hymyili Abraham hiljainen loiste kasvoillaan; hän istui kalpeana totilasinsa ääressä ja katse hartaasti seurasi Ottaa, kun tämä laski leikkiä pitkän kokin kanssa, joka yritti tarttua häntä vyötäisistä joka kerta kun jotain tilasi.

"Menkää ennen kajuuttaanne ja katsokaa hernepataanne, muutoin palaa rokka pohjaan" — hymyili hän.

"Ka nyt tiedän asennon, — noin hän on kuvattava, — juuri noin kumartuessaan kokin yli kun silmät härnäten palavat!" huudahti Abraham ja nojautui pöydän yli niin että lasi kumoon keikahti.

"Kyllä hänessä tosiaan alkaa yhä enemmän ja enemmän olla jotain intressanttia", — äänsi Klaus — "syvemmälle salattuna"…

"On aina hitto vieköön hän sen arvoinen, että viitsii tässä pesässä istua!" myönsi nyt Baekkevoldkin. — "Otta, Otta", huusi hän toimessaan, kun tyttö meni sivu.

Tämä ei ollut kuulevinaankaan.

"Kiitoksia neiti! — armahtakaa meitä ja tuokaa uusi panos", sanottiin hänelle kohteliaasti, kun vihdoin suvaitsi tulla.

"Otta! — teillähän on raikas ja kaunis nimi", lausui Abraham hieman hämillään, ja puna levisi hänen hienoille kasvoilleen.

"Soo, — vai on teistä. Mutta mitä oikeastaan minun nimeni teitä liikuttaa."

Abraham äkkiä tointui hämmennyksestä.

"Sanon vaan, että Herra varjelkoon teitä kureliiveistä, Otta! — antakaa hameenne aina riippua noin löyhästi ja huolettomasti irrallaan pitkin ruumista."

Tyttö ällistyi ja tarjotinta ottaessaan karsasteli hän Abrahamiin, tokko tämä teki hänestä pilkkaa.

"Se vaatettaa teitä, ihan varmaan", intoili Abraham.

"Vai olette te naistenräätäli?" tiuskasi tyttö, keikahutti niskaansa ja pyyhkäsi tiehensä.

"Siinä sait maalari", lausui Baekkevold riemuiten. "Oisit vielä sanonut, ett'ei koskaan pesiskään itseään… Tuo hiki ja nokihan vasta tekee hänen naamansa oikein kuvanihanaksi."

Klaus polttaa pöllytteli ja katsoi rävähyttämättä tyttöä silmiin — ansaitsi todella tutkimista…

"Kovasti uteliaisuus painaa Otta-paran silmiä tännepäin, Abraham; ei ole meitä huomaavinaan, mutta sittenkin —"

"Täytyy jälleen saada maneetti käyntiin", lausui Abraham itseensä luottavasti.

"Neiti Otta!" kutsui hän ja tämän tultua pöydän ääreen heidän viereensä jatkoi — "vähän olutta me kaipaisimme… Ja sitten — että paljon te kävisitte sievemmäksi, jos ottaisitte päältänne tuon ruman kaulahuivin; se näettekös tekee vartalonne niin kömpelöksi."

Otta vaan veti suupieltään vähän nauruun.

"Onpas täällä vasta lämmin", jatkoi Abraham edelleen.

"Vai on, no pysykää sitten poissa tuommoiset hienot herrat."

"Ei ei, juuri sitä me näettekös emme voi. Mutta kuulkaas nyt", pyyteli hän; "minä olen semmoinen, joka piirtelen muotokuvia ja muuta sen tapaista, — kun vaan hoksaan jotain sukkelaa ja kaunista! — Olkaapa nyt Otta kiltti. Seisokaa vaan hetkinen tuossa pöydän edessä, — juuri noin, — sen verran vaan että saan pään ja taipeen paperille"…

Otta nähtävästi mietti pakoa. Katsoi piirtäjään pari kertaa tutkivasti ja pyyhkäsi sitten tiehensä.

"Juuri kun oli melkein valmis!"… tiuskasi Abraham kiihkeästi.

"Olehan vaan kylmäverinen", lausui Baekkevold tyvenesti päätään nyökäten ja koputellen periä piipustaan. "Älä kurkista hänen jälkeensä… Kyllä minä nuo tuommoiset tunnen, uteliaisuudella voi heitä vetää perässään vaikka miten pitkälle. Mutta… mutta", alkoi hän äkkiä ikäänkuin olisi saanut jotain pahanmakuista kielelleen, — "tuohan aikookin — mennä kuoreensa takaisin… Se on harvinaista tuommoisissa naisissa"…

"Hitto vieköön, miten alkaa viehättää, selitti Klaus, jonka silmät nyt alati seurasivat Ottaa. Pian alan uskoa, että naama voi olla kuinka litteänenäinen hyvänsä; siitä vaan riippuu, mimmoisessa naisessa se on. Eiköstä käynyt oikein sieväksi, kun äsken seisoi tuossa ja kainosteli! — Ja katsokaas millä vauhdilla hän nyt miesten olkain yli kurottaa pulloja ja laseja pöydälle."

"Niin kyllä, kun tietää liikkuvansa tässä peilin edessä", arveli Baekkevold. — "Luulenpa, että hän sittenkin on vallassasi Abraham. Ei sietänyt, että sanoit häntä kauniiksi… No näittekös, kaulahuivi katosi?" lausui hän voittoriemussa, — "ja nyt tuo hän itse oluet."

"Niin eikö totta, se lämmitti liiaksi, Otta", alkoi Abraham viattomasti, — "täällä onkin kauhean kuuma?"

"Oluttahan te pyysitte", sanoi Otta vältellen silmillään ja asettaen pullon pöydälle.

"Niin kyllä, — ja sitten että te olisitte hyvä ja — kuulkaapa nyt"…

Otta hymyili vielä hieman epäluuloisena.

"Kuulkaas Otta, — kuta rumempi tyttö, sitä enemmän teeskentelee."

Otta veti korkin pullosta. Siinä kumartuessaan käytti hän tilaisuutta kurkistaakseen Abrahamin paperiin ja naama samalla kirkastui naurun tirskeestä.

"Niin niin, se on teidän kuvanne", vakuutti Abraham. "Mutta puolta hauskemmaksi ja kauniimmaksi ja asennolta reippaammaksi tulisitte, jos tahtoisitte vähän seisoa siinä edessäni… Ja sitten teidän pitää katsella niinkuin kokkia härnätessänne"…

Tämä se oli mahdotonta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun —

"Härnää kokkia, heti paikalla!"

Tyttö katsoi ällistyneenä, suu selällään, ja silmät loistivat.

"No jaa, käyhän tuokin päinsä", tuumaili Abraham, — "mutta älä vaan liikuta päätäsi, Otta… Mutta miksette saata härnätä kokkia?"

"Kyllä, kyllä, täällä se on korkkiruuvi!"… huusi Otta kovalla äänellä. — "Nyt täytyy minun lähteä, taikka saan äidin niskaani."

"Vähän ajan päästä pyydämme enemmän olutta", kuiskasi Abraham intoillen hänen jälkeensä, kun hän riensi pois.

"Kerrassaan viehättävä ilmiö — tuo tyttörähjä!" änkkäsi Klaus haltioissaan, — "ihan selfmade"… Hän pulputteli pullosta lasiinsa olutta niin että vaahto juoksi pitkin pöytää. — "Vietävän hauskaa olla tämmöisissä maalarin kujeissa!"

"Liian sinä olet herkkä tytöille, Klaus", varoitti Baekkevold.

Abraham istui ja piirsi, silmät milloin paperissa, milloin Ottaa tähystellen, joka hääri vieraitten keskellä…

"Ei sittenkään onnistunut", äkäili hän synkän näköisenä; — "liian kesy, — aivan liiaksi kesy. Toista, toista se näki silmä…

"Tämä käy sapelle!" huudahti hän ja nakkasi paperin luotaan. "Minä en tuosta huoli. Semmoista hutiloimista!… Minä juon itseni päihin."

"Loruja, — kerrassa näköisensä —. Annatko minulle, Abraham? Annatko minulle, kuulehan" — intoili Klaus.

"Pidä hyvänäsi! — Minä tahdon enemmän rommia… Huh kun on kuuma, oikein korvissa kihajaa, kun nousee tähän laipion alle seisomaan"…

"Tuolla nyt on jotakin tekeillä", sanoi Baekkevold ja kumartui pöydälle. — "Tuo pieni musta merimies… lieneekö sulhanen vai mikä?"

Kokki oli salavihkaa saanut Otan syliinsä ja painoi hänen päätään puoleensa.

Vaan tyttö ponnahtikin pystyyn ketterästi kuin pajunoksa ja työnsi hänet rajusti luotaan.

"Kokki ulos, ulos!" huusi Klaus vihasta kiehuen…

Samalla musta pieni merimies sivalsi kokkia korvalle. Muutamat yrittivät erottaa heitä, toiset ahdistaa ovelle, ja rouva Höiby huusi ja torui.

Otta oli hypännyt penkille.

"Kas — kas!"… intoili Abraham; — "kas miten silmät palavat riemusta… Se se tappelun ymmärtää!… Nyt hän vasta on selvänä edessäni… kalpea hikoileva bakkanti-nainen, joka on humalassa"…

Kokki ajettiin suoraa päätä mäelle, jossa tappelua rähisten jatkettiin.

"Maksetaan pois joutua ja lähdetään tiehemme", kiirehti Baekkevold; — "prikillä varmaan jo odottavat meitä."

Heidän suorittaessaan laskuaan tiskillä seisoi Grönseth-rahjus, joka oli tullikamarista ajettu pois, keskellä lattiaa sikahumalassa, päällään vaaleansinisiä tullivormun jäännöksiä, joissa oli kolme nappia; horjui ja nyökytteli ja sopersi itseensä tyytyväisenä: Hyvät ystävät… hyvät ystävät…

Mutta hänellä ei ollutkaan "hyviä ystäviä", vaan sen sijaan pakotti häntä vähän väliä tönäys paikkaansa muuttamaan; Grönseth kiertämään ja nykimään olkapäihin semmoisia, joiden luuli antavan kasteketta: Hyvät ystävät…

Hän vaan liikkui yhtä ystävällisenä ja väsymättömänä, kunnes rouva Höiby äkkiä työnsi hänet syrjään ja tiuskasi:

"Pysy poissa, senkin juopporatti!"

"Niin niin, niin niin, — hyvät ystävät… hyvät ystävät"… kuului vielä ovella hänen jokeltamisensa.