XV.

Johnston jäi tänään jälleen arkihuoneesen pakisemaan rouva Bratin kanssa.

Aivan perin väsyneenä oli hän tullut, hän oikein ikäänkuin kiirehti päästäkseen sohvaan lepäämään… Levottomasti, melkein tuskallisesti oli hän kourannut otsaansa ja pyytänyt lasillista kylmää vettä…

Nyt se oli ohi, oli hän sanonut, — ja rouvan mielestä hän kävi niin luonnottoman kiihkeän vilkkaaksi, — että rouva sen vuoksi tunsi oikeata mielenahdistusta. Johnstonin terveys varmaan oli kaukana hyvästä.

Keskustelussaan alkoi hän niin omituisesti hypätä asiasta toiseen, — unohti, mitä viimeksi oli sanonut… Nyt puhui hän perintötavaroista ja vanhoista kaluista…

"Ihme, että tuommoiset vanhat hopeakellotkin teitä huvittavat, Johnston!" pilaili rouva.

"Niin, on ehkä vähän narrimaista, ja — kuulkaas nyt, älkää virkatko siitä mitään Bratille!" — hän katsahti rouvaan melkein pelokkaasti. — "Te kyllä tiedätte, miten hän arvostelee tuommoisia; — onhan tämä, niinkuin sanotte, hieman lapsellista… hieman omituista"… pakisi Johnston puoleksi hämillään —. "Mutta miehenne kello on todella sangen merkillinen… Kerran hän siitä minulle kertoi… Hänen isoisänsä osti sen vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä ja vähän päälle, Köpenhaminasta muistaakseni, — se oli ensimmäisiä kelloja, jotka Urban Jürgensen, kuuluisa kelloseppä rakensi, sama mies, joka sitten perusti suuren kellotehtaan Sveitsissä?… Eräs tämän Jürgensenin poika pääsi Islannissa kuninkaaksi… Ettekö saa häntä siitä jotain kertomaan — — joskus sopivassa tilaisuudessa, rouva Bratt?" — kysäsi hän tavattoman varovaisesti… "Se ei läheskään enää ollut mikään kronomeetteri, — Bratin alituisesti täytyi sitä valvoa ja asetella"…

Hän istui ja mietti ja ikäänkuin hermostuneesti nieli… "Tuommoisessa kellossa, joka vaan käy ja käy… ja laskee, mittaa todellisuutta… siinä voi olla kokonainen tuomio…

"Mutta siitä minä tahtoisin selkoa", — lausui hän äkkiä itseänsä kooten, — "paitsi muusta — mutta älkää minulle naurako — — siitä onko kello viime vuosina — se näettekös on jo kulunut, — edistänyt vai jättänyt? — kuluneet kellot aina tahtovat edistää — — se luullakseni on kaikkien vanhain taskukellojen laita…

"Minä niin selvään muistan, että hän silloin valitti sen käyvän väärin", — mutisi hän.

"Sanokaapa, ettekö tiedä, onko hänen tapansa siirtää sitä eteen, vaiko taakse päin?" kysyi hän äkkiä niin kiihkeästi, että rouvan oikein täytyi häneen katsoa; Johnston oli varsin kuumana ja hiessä.

"Se on nyt eräässä laatikossa, Johnston, — on maannut siinä koko viime vuodet siitä pitäen, kuin se eräänä päivänä putosi lattiaan… Bratt on luvannut lähettää sen Köpenhaminaan korjattavaksi."

"Vai niin — vai — rikki — monta vuotta"… hän näytti kerrassaan pettyneeltä ja tarttui jälleen päähänsä…

"Herra tiesi, miten tulimme tuosta kellosta puhuneeksi?" alkoi hän äkkiä uudelleen aineesta poiketen. — "Nyt muistan, — noihin pieniin kultaperiinhän minä tartuin —. Minä en voi teitä ajatellakaan ilman noita hienoja kultavitjoja ruskeankeltaisella silkillä, — ja tuota pientä aivan sopimatonta messinkiavainta, joka niistä riippuu! — Niin hieno ja vähän — vähän muistamaton, niinkuin rouva itsekin… Kaukana huolimattomuudesta tai muusta sen kaltaisesta, — ikäänkuin tuo kellonavain äkkiä olisi korotettu kulta-avaimeksi."

"Te annatte minulle totuuden sokeripillereissä, Johnston", hymyili rouva, — "tuo puute järjestysmielessäni on ollut minulle pahana loukkauskivenä nuoresta pitäen."

"Hm, — minä mielelläni tunnustan, että rouvan suuret ruskeat silmät minua viehättävät —. Ne ovat niin järkevät, ja hyvältä tuntuu, kun ne päälläni lepäävät… Ymmärrättehän, että ne tekevät minulle hyvää? — Tämä on jonkinlainen tunnustus, siitä en pääse… Usein tulen tänne vaan sen vuoksi, että saisin ne päälleni lepäämään"…

Hän lausui tämän niin alakuloisen raskasmielisesti. "Mielestäni voimme kutsua sitä hyväksi ystävyydeksi, Johnston… Te ehkä vähän luotatte minuun?"

"Vähänkö?"

"No niin, sanokaa sitten paljon; — se imartelee minua. — Ja nyt koitan urkkia teille tietoja mieheni vanhasta kellosta… Mihin tilaan omatuntoni joutuukin!" lausui hän kääntäen keskustelun jälleen pilaksi.

"Älkää naurako, älkää naurako, — no niin, näenhän minä sen teistä, — naurakaa mielenne kyllältä, — kun olen lähtenyt."

"Kuulkaas Johnston! — eikö teitä oikeastaan haluttaisi saada tuo vanha kello lahjaksi?… Minä en tosiaan tiedä, onko minulla niin paljon valtaa Bratin yli; — onhan se perhekalu ja —. Mutta jos se teille iloa tuottaisi, ja etenkin, — etenkin, — jos saisin Bratille sanoa, että se teitä kalvaa kuin käärme, — että te salassa käytte ja kadehditte häneltä tuota kelloa?"

"Ei, ei millään ehdolla, rouva! — kuuletteko", — huudahti hän melkein kauhistuneena. "Se olisi minulle suunnattoman vastenmielistä; — niin, se oikein loukkaisi minua, jos sen teette! Semmoisessa vanhassa ystävyydessä, jommoinen hänen ja minun välilläni vallitsee, saattaa olla perin arkoja kohtia siinä, missä niitä kukaan muu ei aavistaisikaan —"

"Nyt sanoitte jotain, Johnston, — nyt sanoitte jotain"…

"Mitä niin?"

"Se oikein alkaa ajatteluttaa — mitä nyt sanoitte… Useinkaan en teitä ymmärrä" — —

"Mutta luvatkaa minulle se, rouva Bratt, — antakaa minulle siitä kätenne, — hänelle ette virka mitään kelloseppäharrastuksistani, — minua hävettäisi. — Semmoinen on luonteeni… Ainoa maailmassa, jolle voin uskoa vähän narrimaisuuttanikin, olette te, rouva! Teidän kasvoissanne on jotain joka tekee, että teille voisin tunnustaa yhtä avomielisesti kuin rippi-isälle… Niin niin, niin niin, — minä alan tässä sydäntäni purkaa niin että… huomaan, jo on aika tieheni korjautua"…

Hän otti jotenkin hajamielisenä pikaiset jäähyväiset ja lähti hieman etunojassa lehtokujaa kulkemaan…

— — Oliko siinä se vika, että se edisti? — toisti hän varmaan sadannetta kertaa…

Öisin hän maatessaan vaan ajatteli tuota kelloa, — kiiltävää, hienoa, vanhanaikaista hopeakelloa… Hän näki sen, — se oli niin siromuotoinen, aivan kuin luotu taskusta ja taskuun luistamaan, — juuri kun tirehtori veti sen esiin klubissa, korttipöydän ääressä, ja vakuutus sen mukaan merkittiin, — kahtakymmentä minuuttia yli yhdentoista…

Oliko se edistänyt, — väärin se varmaan kävi, — ja oliko ehkä kello oikeastaan vähemmän, kuin tirehtorin kello silloin osotti, — esimerkiksi vaan kymmenen tai viisi minuuttia yli yhdentoista? — eikö ollut arvelemisen sijaa taikka ainakin mahdollista, että sähkösanoma laivan hukkumisesta oli tuotu hänen kotiinsa niin samaan aikaan, kuin vakuutus merkittiin, että hänen olisi ollut mahdotonta sitä tavata, vaikka olisikin käynyt kotonaan tiedustelemassa… Kuitin mukaan oli sähkösanoma otettu sähkösanomatoimistossa vastaan neljännestä vailla yhdentoista — sikäläisen kellon mukaan… Kaksikymmentä yli yhdentoista — olisiko sillä välin — —

… Niinpä eivät nämä kaikki mahdolliset ajatukset ja perusteet, joita hänen vaan täytyi punnita ja pohtia, kuitenkaan mitään vaikuttaneet, — eivät niin mitään, ei sinne eikä tänne!… Se aavistus, joka hänellä mielestään oli ollut, kuten yhä paremmin ja paremmin oli muistavinaan, — ja joka hänessä ehkä vaan oli sekaantunut rajuilman ja yleensä haaksirikkojen pelkoon sinä iltana — eikö se mitään merkinnyt?…

Se ajatus, että ehkä joku varovaisuuden aisti kuitenkin oli häntä estänyt sinä iltana kotiinsa lähtemästä, — se kasvoi hänen mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, raskaammaksi ja raskaammaksi pitkinä ja kolkkoina öinä, kun hän ilmivalveilla makasi ja ajatteli tuon vanhan hopeakellon viisaria… vihdoin takertui hänen sielunsa hienoon, nuolen muotoiseen minuuttiviisariin, joka oli kullasta — —

Jos se edisti, niin hän oli vapaa, — tuntui ikäänkuin keveä, kuulakas ja vapaa ilma hänen ympärillään, ikäänkuin olisi lentää voinut.

Vaan sitten tulivat nuo tunnit, raskaat ja pitkät… kun viisari jätätti, — kaikki vanhat hopeakellot tapaavat jätättää!… Minuuttiviisari muka oli kuin musta viiva sen toisen pienen kultaisen jatkona; — vakuutusaika edistyi puolikahdeksitoista ja enemmäksi… ja haaksirikosta oli sähkösanoma hänen kotonaan…

Kultaviisari pisti kipeästi hänen aivoihinsa, — tuikki kuin äkämässä neula… jätätti — — edisti…

Tänään hän ensi kerran oli sielunsa tuskassa uskaltanut ottaa tuon kellon puheeksi rouva Bratin kanssa, — niin usein kun olikin arvellut, aikonut, tuntenut siihen viettelystä; — mutta aina hän oli peräytynyt, kun sanat jo olivat huulilla.

Nämä kalvavat epäilykset nousivat ja nousivat yhä uudelleen, — ikäänkuin alati kiertävä tuskan pyörä, jota ei voinut pysähyttää…