XVI.

Klaus ajaa karahutti uudella polkupyörällään kotia päin kaupungista, — etukumarassa, jokkei-lakki päässä ja viikset, jotka olivat tiheät kuin pienet mustat villatukot, pystyyn kierrettyinä; voimakkaat reidet olivat täydessä työssä. Hän vihelsi, soitti ja varotteli, pyörähteli kuin tuuliaispää käypäläisten ja ajavain ohi maantiellä. Käänteli ja mutkaili, milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, leikkasi kaaria… Siinä ei kysytty voimaa, lapsi olisi tuohon oppinut. Seitsemäntoista minuuttia, ei sen enempää, tarvitsi hän ajaakseen kotoa kaupunkikonttorille — ja Hejeen oli hän ajanut kolmessa tunnissa ja neljänneksessä!

Melulla ja toimessaan astui hän arkihuoneesen, jossa kaikki vielä istuivat iltapäiväkahvin ääressä.

"Missä olet sinä, Klaus, tänään viipynyt?" kysyi Gertrud, — "tunti on jo siitä kun söimme päivällistä. — Oletko syönyt ulkona jossain?"

"No mutta, Gertrud, eihän se meihin kuulu", arveli tirehtori auliisti, — — "lieneekö istunut ystäväin kanssa rouva Michelsenillä? — vaeltakoon rauhassa omia teitään."

"Isä aina sanoo, että minun on mahdoton unohtaa ruoka-aikaa. Mutta sen olen kuitenkin tullut tänään tehneeksi — sattumalta", sanoi Klaus ja laski sähkösanoman hänen eteensä kahvipöydälle. — "Entä nyt! — lueppa mitä seisoo tuossa… Että rautatieasia on stortingissä ratkaistu… Suurenmoinen juhlatuuli ja ihmistungos rouva Michelsenillä, tietysti… Sähkösanomilla seurasimme keskustelujen loppupuolta ja kun sitten oli äänestetty, niin karjasimme yhdeksänkertaisen hurraa-huudon."

"Sepä lienee sinulle suureksi iloksi, Bratt!" puhkesi rouva sanomaan. "Siinä asiassa olet sinä jotain vaikuttanut."

"Niin isä!"…

"No niin kyllä, Jette", — lausui tirehtori, jonka sydäntä hiveli; olihan loppupäätös aina ollut hieman epätietoinen; — "vähäsen ansiota uskallan ehkä tästä lukea minäkin itselleni…

"On niin ihmeellistä", lausui hän hetkisen mietteissä istuttuaan, — "vielä muutama vuosi takaperin kajasti edessäni elämäni ylpeimpänä tämä hetki, jos se milloinkaan koittaisi; ja nyt, kun se on tullut — —. Niitä on niin monta nyt, jotka ovat olleet tässä kummina ja asiaa ikäänkuin velloneet ja hypistelleet… Se oli minun ehdotukseni, — ja minulle, eikä kenellekään muulle, ihmiset sen vuoksi päätään pudistivat; — se muka oli niin mahdotonta. — Ja kerrallaan kävi se sitten niin mahdolliseksi!"…

"Uskaltaakohan sinulle vähän kieliä, isä, — että nimittäin kaupungilla jo aikoja sitten on ollut puheena pitää sinulle juhlat siitä hyvästä että olet — paitsi kolmen lapsesi isä, — myöskin tänne tulevan rautatien isä… Se oli nytkin puheen alaisena rouva Michelsenillä; samana päivänä, kun tänne saapuu hallituksen virallinen vahvistus, aikovat valtuusto ja kaupungin eri piirit panna matkaan lähetystön, — ja, no niin, tulee kai se nyt ilmi joka tapauksessa, — ja kun kerran olen astunut toisen jalan, niin täytynee astua toinenkin, — tuomaan isälle hopeisen kirjaillun juomasarven."

"Minulle? — minulleko, poikani?"…

"Ei mutta, katsoppa isää, äiti, totta vieköön on kerran hänkin vaatimaton."

"Klaus on tänään tosiaan täpötäynnä uutisia, Jette!" lausui tirehtori hymyillen.

"Isä nähtävästi nyt vilpittömästi uskoo, että olen hänelle ilmaissut kaikki, äiti — enkä salannut rahtustakaan. — Tätä olen nyt sisässäni kantanut sangen kauan — helmikuusta alkain aina toukokuuhun, — ilman että luullakseni kukaan teistä on minusta suuriakaan huomannut! — Sinun terävä silmäsi, Gertrud, lienee kuitenkin? — tietysti. — Olen varma, että hän sitä perästäpäin väittää, — Gertrud on aina älyävänään kaikki, äiti… Mutta onpa minulla vieläkin takanani yksi kultamurunen; ja keskusteltiin sitä siitäkin' sillä aikaa kun sähkösanomia odotimme… Ei sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että isän muotokuva ripustettaisiin säästöpankin johtokunnan huoneesen, hän kun on pankin perustanut."

"Kuuletko Bratt!" sanoi rouva.

"Ollappa nyt vähän kaunis", pilaili tirehtori; hän asteli edes takaisin lattialla.

"Ee-i, isä ei ole turhamainen, äiti — — hän vaan niin mielellään riippuu säästöpankin seinällä, niin totta kuin elää!"

"Loruja", — murahti tirehtori, mutta varsin helmeilevän hyvällä tuulella.

"Yksimielisesti huudettiin — taikka oikeammin kiljuttiin hyväksymistä, — kun molemmat tirehtori-virkaveljesi, kämnäri ja Muhvad, ehdottivat, että he ynnä muutamia säästöpankin edustajia juhlallisesti tulisivat luoksesi pyytämään, että Abraham Johnston saisi maalata oivallisesta muotokuvastasi kopian sinne ripustettavaksi…

"Joko nyt älyätte, että minulla oli syytä, minkä vuoksi jäädä päivällisiltä!"

"Soo, soo, — jaha, — vai perältäkin… minulla on kunnia… että hra Johnstonin poika"…

Tirehtori jäi seisomaan akkunan ääreen ja katsoi ulos.

"Oliko Johnston kokouksessa?" — kysäsi hän äkkiä Klaun puoleen kääntyen.

"O-li, — ja me tietysti toivotimme onnea pohatalle, jonka metsät nyt tulevat rautatien varteen."

"Minä se olen, — minä, — joka olen ajanut kultaa ja valtaa sen miehen taskuun…" mutisi tirehtori synkkänä; sanat puoleksi kuuluivat raskaalta huokaukselta… "Hra Johnstonin poika, — nuoren perijän taideteos, — he he, — he he, — kiitän kunniasta! — sitä pannaan minulta lähetystö pyytämään muka suurena kunnianosotuksena kahdenkymmenen vuoden työstä ja siitä hyvästä, että säästöpankilla nyt on parinsadan tuhannen omaisuus… Ei" — hän kääntyi omaistensa puoleen rajussa mielenliikutuksessa, — "kiitän nöyrimmästi, — siitä kuvasta minä pidän säästöpankin seinän puhtaana!"

Hän tarttui lakkiinsa ja kiiruhti alas sahalle.

"Tämähän on kuin hulluin huone!" huudahti Klaus ja tuijotti hämmästyneenä eteensä, — "Tahtovat nostaa hänet kultatuolille, mutta hän vaan potkii vastaan!… Palkinnon ansaitsee se, joka tuon ymmärtää — — — Jaa-a, — kun kaikki alkaa takaperin käydä niin, — saa tässä joka tapauksessa kokemusta maailmasta!" — hän käänsi katkerana kulkunsa päivällisruokia kohti.

"Kokemusta maailmasta, — sinäkö!" — huudahti Gertrud hänen jälkeensä.

"Klaus parka, hänellä varmaan on hyvät taipumukset, kun vaan maailma olisi vähä parempi!" huokasi rouva syvästä sydämestään. — Hän näytti nyt niin oudolta, — kasvojen ilmauksessa oli melkein jotain kauhistunutta… Äkkiä tarttui hän tytärtään käsivarteen —

"Gertrud, — ei, tänne voi joku tulla! — Gertrud, seuraa minua!"…

Rouva kiiruhti ulos puutarhaan, tytär peljästyneenä perässään, ja pysähtyi vasta alimmaiselle hupihuoneelle…

"Gertrud", — kauhun tuskallisessa ahdistuksessa hän vielä silmäili ympärilleen, tokko kukaan kuuntelisi…

"Minun täytyy se sanoa, — vaikka vaan kuiskaamalla, vaan kuiskaamalla… minä en uskalla, Gertrud!… Isä on muuttumaisillaan varsin toiseksi ihmiseksi, minä olen jo kauan sen huomannut, mutta nyt vasta olen sen käsittänyt, — tänä päivänä vasta!… Me emme voi häntä auttaa, — emme voi häntä auttaa… hän on, — niin, miten sanoisin, — vaan minun täytyy se lausua!" — huudahti hän — "joutunut kehnon ja ruman kateuden saaliiksi… Johnstonia vastaan"…

"Ei mutta äiti!" keskeytti Gertrud, "tiedäthän sinä, isä aina on ollut semmoinen, ett'ei ole sietänyt ketään rinnallaan… Ei tämä koske vaan Johnstonia."

"Ei, ei, — häneen koskee kuin tulikuuma rauta, kun vaan Johnstonin nimi mainitaan! — Se polttaa ja kirveltää… Tilapäinen pieni sana voi saada hänet aivan suunniltaan, — kasvaa mitä pahimmaksi loukkaukseksi!… Hän salaa sitä, — puree sormiaan — oletko huomannut?… Mieliala on kuin myrkytetty; ei hän voi sille mitään… Ja pahinta kaikesta! — hän pakottaa suoran ja lujan luontonsa teeskentelemään, — kärsii tästä kidutuksesta; en tosiaan tiedä, mikä on sielulle helvetti, ellei tämä! —

"Ja samalla minusta hänen kasvonsa muuttuvat niin iljettävän valheellisiksi. — Oih, — se koskee niin kipeästi", vaikeroi rouva…

"Hän sekä vihaa että rakastaa Johnstonia… Siinä on jotain hullua, hurjaa… ja jotain — jotain", — kuiskasi hän salaperäisesti, — "minä pelkään, että hänen ja Johnstonin välillä on — jotain käsittämätöntä, — johon isä on syypää…

"Minä tunnen, Gertrud, että elämme pahoissa asioissa, — vaikk'ei maailma niitä näe —. Isä on sairas, — suunniltaan — riivattuna" — rouva nyyhki ääneensä — "sairas kalvavasta kateudesta!"…

Hän painoi päänsä tyttären helmaan.

"Aivan kuin minun ja Abrah —" — — huudahti äkkiä Gertrud; — hän istui ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti mustilla silmillään… Tämän hän niin hyvästi käsitti. Ikäänkuin äkillinen rautakouran puristus rinnassa, niin että äkkiä, muuttui kuin toiseksi ihmiseksi, umpimieliseksi, jäykäksi — poissa olevaksi…

Omasta syvästä sisästään näki hän kirkastuneella katseella isänsä sisällisen elämän, katsoi ikäänkuin akkunasta… Mustasukkaisuus, — kateus… samat mielettömät intohimot!… Etkö ole kuristanut omaa rakkauttasi? huusi hänen sisässään ääni… Hän istui ja silitti äitinsä päätä, ikäänkuin pientä lintuaan, joka hänellä oli — —

Kuinka suunnattomasti isää tuli sääli!…

Äiti oli alkanut kulkea edes takaisin hupihuoneessa.

"Olen miettinyt, Gertrud, — että eiköhän pitäisi kirjoittaa Abrahamille?… Johnston näyttää niin ihmeellisen heikolta ja alakuloiselta. — Kirjoittaisinko minä… vai"… hän katsoi hiljaa tutkivaisesti tyttäreen, — "miten luulet, Gertrud, — kävisikö mielestäsi päinsä, että sinä kirjoittaisit… Kummanko luulet paremmaksi? — Kotia hänen pitäisi tulla… Minusta käy välttämättömäksi, että huomautamme, kuinka välttämätön hän nyt olisi isänsä luona… jos sinä Gertrud kirjoittaisit, niin —"

"Minäkö, äiti? — kirjoittaisin… nyt"…

Hän näki mielessään ikäänkuin kutistuneen, rauenneen langan edessään. Kaksi, kolme vuotta oli Abraham viettänyt aaltoilevassa elämänkuohussa, joka oli täynnään jännitystä ja kunnianhimoa, siitä lukien, kun he silloin keskustelivat tuolla maantiellä… Gertrud kotona pikkukaupungissaan… oli varmaan saanut sijansa jossain nurkassa entisten muistojen romukasassa, — jäänyt unohtuneeksi idylliksi…

Taas nousi tuo entinen intohimoinen kateus hänen taiteilija-elämäänsä ja kaikkia niitä vastaan, jotka herättivät hänen harrastustaan; — mutta se joutui äkkiä niin räikeään valoon hänen edessään… Mallejako, joista Abrahamin oli tapana niin avomielisesti puhua, niitäkö hän sydämensä sisimmässä pelkäsi?… Ei, — vaan koko hänen taidettansa, hänen laajempia alojaan, hänen sieluansa, jonka hän olisi omansa alle ahdistanut! — ja kuitenkin, — olihan se hänen rakkain ajatuksensa, että Abraham olisi taiteilija? — maalaisi ihanasti! — hän rajulla tulellaan, joka täytti hänen mielensä enemmän kuin kukaan muu?… Mihin kaikkeen olikaan tämä kateellinen, vartioiva, murhaava intohimo hänet saattanut?…

Miten he molemmat olivat toisensa tunteneet, — "kasvaneet yhteen", kuten Abraham oli sanonut… Gertrud oli luvannut hänelle ystävyytensä elinajaksi! Tämä antoi hänelle nyt oikeuden, velvoitti…

"Ettäkö kirjoittaisin, niinkö sanoit äiti?

"Valvon illalla, niin että voimme panna kirjeen Abrahamille postiin jo huomisaamuna varhain."