MITÄ NOIDAT KERTOIVAT JUHANNUSYÖNÄ

Oli kerran kaksi veljestä, joiden teki mieli lähteä avaraan maailmaan onneaan koettamaan. He työnsivät puukkonsa suuren hongan runkoon ja tekivät seuraavan sopimuksen: kumpi heistä ensiksi palaisi takaisin, hänen tulisi katsoa toisen veitsen terää, jos se olisi vielä kirkas, olisi se merkki siitä, että toinen vielä eläisi. Sitte erosivat he ja menivät kumpikin tietänsä.

Nuorempi kuljeskeli monet vieraat maat tulematta mihinkään ja palasi jonkun vuoden kuluttua suruissaan kotiin. Kun hän tuli hongan luo, näki hän että veljensä veitsen terä oli kirkas; siis oli tämä vielä elossa. Mutta koska jo oli tullut ilta, päätti nuorukainen yöpyä hongan juurelle. Oli juuri juhannusyö. Maattuaan pari tuntia, heräsi hän keskiyöllä huminaan ja pajatukseen. Hän katsoi ylös ja näki parven variksia meluten laskeutuvan hongan latvaan istumaan. Kauvan kuunteli nuorukainen pajatusta, kunnes hänelle vähitellen selvisi, että hän ymmärsi, mitä ne puhuivat.

"Tiedättekö, siskoni, jo minun uutistani?" sanoi eräs variksista. "Ei kaukana täältä länteenpäin on kaunis, suuri kaupunki, jossa on kaikkea yllinkyllin, paitsi ei vettä ollenkaan. Mutta tämä puute on helposti autettavissa. Kaupungin edessä kalliolla seisoo mahtava lehmus. Jos kaivetaan tämän lehmuksen juurta myöten, niin syöksähtää esiin oikea vesivirta."

"Niin, niin — mutta tiedättekös minun uutistani?" sanoi toinen varis. "Ei kaukana siitä kaupungista itäänpäin, on korkea vuori, jossa löytyy kaikenlaisia aarteita. Mutta kukaan ei ymmärrä kurkistaa sinne sisään. Ja kuitenkin on se niin helppoa! Yrjönpäivän aamuna, ennen auringonnousua tarvitsee vaan kyntää vuoreen kolme vakoa, silloin aukenee se itsestään ja aarre kuuluu kyntäjälle."

Ja niin edespäin. Jokainen varis jutteli uutisensa. Sitte tulivat linnut rauhattomiksi, räpyttelivät siipiään ja lensivät pois. Mutta nuorukainen lehmuksen alla huomasi heti, etteivät ne olleet tavallisia variksia, vaan noitia, jotka lentelivät ympärinsä juhannusyönä ja kertoivat toisilleen uutisiaan.

Tuskin alkoi päivä sarastaa, kun nuorukainen jo läksi matkalle noitien kuvailemaan kaupunkiin. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin hän jo löysi kauniin tien sinne. Hän astui erääseen taloon ja pyysi vettä juodakseen. "Sinä olet kai muukalainen täällä", — sai hän vastaukseksi, — "koska et tiedä mitään hädästämme. Meillä on kaikkea yllinkyllin, paitsi vettä; siksipä kärsimmekin polttavaa janoa." Nuorukainen läksi nyt torille ja puhui kansalle: "Mitä tahdotte antaa minulle, jos hankin teille vettä?" Raatiherrat lupasivat hänelle korkean palkinnon; sovittiin nopeasti — ja kaikki seurasivat nuorukaista mahtavan lehmuksen luo kaupungin ulkopuolelle. Tämän juureen kaivatti hän syvän kuopan. Kun se oli hänestä kyllin syvä, kuunteli hän ja kuuli selvästi maanalaisen veden kohinan. Nyt otti nuorukainen kiven ja heitti sen kaikin voimin kuoppaan. Heti purskahti voimakas vesivirta esiin; sitten alkoi se mahtavasti kohista, raikas virta, kirkas vesi virtaili kaupunkia kohden ympäröiden muurin ja talot. Työmiehet kiiruhtivat ehkäisemään irtipäässeiden luonnonvoimien raivoa ja antoivat uudelle joelle suunnan. Silloin valtasi suuri ilo kansan ja kultaa ja kunniaa tuli vedenlöytäjän osaksi.

Kevääseen saakka jäi nuorukainen kaupunkiin ja menestyi hyvin, mutta sitte muisti hän sen, mitä toinen noita oli kertonut. Hevosen ja auran otti hän mukaansa ja lähti etsimään vuorta. Pian löysi hän sen ja Yrjönpäivän aamuna kynti kolme vakoa sen juurelle. Silloin aukeni vuori itsestään ja lukematon joukko kallisarvoisia aarteita tuli näkyviin — hopeaa, kultaa, jalokiviä ylenpalttisesti. Nyt tuli köyhästä nuorukaisesta rikas, rikkain maailmassa — ja hän voi viettää todellista laiskurielämää. Kerran, ajaessaan kuusivaljakoisilla loistovaunuillaan maantiellä, kohtasi hän kulkijaraukan, joka talutti varsaa suitsista. Tämä kulkija oli hänen vanhempi veljensä, joka ei ollut vierailla mailla muuta voittanut kuin tuon varsan. Rikas pysähdytti heti, kun oli tuntenut veljensä — ja kysyi: "Mistä tulet? Kuinka olet elänyt ja mitä voittanut?" Silloin näytti köyhä surullisena varsaansa ja sanoi: "Tuo on kaikki, mitä vierailla mailla olen voittanut."

Rikas kertoi nyt hänelle, että hänkin muutaman vuoden perästä rutiköyhänä oli aikonut palata kotiin, kertoi, mitä varikset hongan latvassa olivat jutelleet ja kuinka hänelle oli myöhemmin käynyt. Vanhempi veli kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli itsekseen: Koska tämä, joka on niin paljo nuorempi ja tuhmempi kuin minä, on sellaisen onnen saanut osakseen, ei sen minulta, vanhemmalta ja viisaammalta, pidä puuttuman. Minä tulen saamaan vielä enemmän aarteita kuin hän. Mutta häpeissään ja vihoissaan löi hän varsaansa. Sitte meni hän matkaansa. — Juuri juhannusyönä saapui hän hongalle ja asettui muka nukkumaan sen alle. Keskiyönä lensivät, samoinkuin taannoinkin, varikset sinne — istuutuivat pajattaen ja siipiä lyöden — puun latvaan ja aikoivat pakinoida. "Tiedättekö, siskot", sanoi eräs, "minun tämän vuotisen uutiseni? Sen mitä kerroimme viime vuonna täällä vedenpuutteesta kaupungissa ja aarrerikkaasta vuoresta, on täytynyt joku kuulla, sillä eräs nuorukainen on hankkinut veden kaupungille ja ryöstänyt aarteet vuoresta. Olkaamme siksi varovaisia ja tarkastakaamme ensin puun alusta. Kenties on taas vakooja siellä."

Ja kauheasti rääkyen laskeutui koko parvi maahan. Siellä löysivät noidat vanhemman veljen ja tappoivat hänet heti.