KURBADIN TARINA

I

Oli kerran isäntä, jolla oli kaikkea, mikä tekee elämän mieluisaksi, vaan ei yhtään lasta. Hän itse ei pitänyt siitä niin väliä, mutta murheellisempi oli hänen vaimonsa. Ja kun nyt lisäksi mies eräänä päivänä sairastui ja kuoli, ei valituksista ja kyynelistä tullut loppua, sillä nyt ei vaimolla ollut enää ainoatakaan rakasta maailmassa. Silloin kuuli hän eräänä päivänä eräästä kaupungin köyhästä työmiehestä, jolle oli siunattu yhdeksän lasta ja joka antaisi yhden näistä pois. Hän valjastutti kiireesti ja ajoi kaupunkiin, mutta tuli valitettavasti liian myöhään, sillä lapsen oli jo saanut eräs hakija. Surullisissa mietteissään palasi vaimoraukka kotiin. Vähän matkan päässä hänen talostaan täytyi rattaiden kulkea puron yli; rantahietikolla makasi suuri kala ja pyristeli surkeasti. Ajaja, nuori poika, hyppäsi nopeasti istuimelta ja koetti ottaa kiinni kalan, mutta tämä puhui ihmiskielellä: "emännän itsensä täytyy ottaa minut kiinni!" — ja hypähti veteen takaisin. Sanottu ja tehty. Emäntä nousi rattailta ja kala puikahti taas rannalle.

"Kuules, mitä sanon, emäntä!" — sanoi ihmeotus. —. "Ota minut kiinni, tapa ja valmista minusta ruoka. Mutta huomaa, että sinä ainoastaan yksin saat siitä syödä! Silloin lahjottaa Laima sinulle pojan."

Kuka oli iloisempi kuin emäntä! Hän teki, kuten kala oli käskenyt ja kielsi kivenkovaan palvelustyttöä koskemasta ruokaan, myöskin kaikki perkeet oli huolellisesti hävitettävä. Mutta sellaisia ne tytöt ylipäänsä ovat, kun heidän töitänsä ei tarkasteta — hän jätti täyttämättä niin toisen kuin toisenkin käskyn. "Miksi en minä saisi tällä kertaa, kuten aina ennenkin, maistella ensin ruokaa, siinähän voisi olla liian vähän suolaa", — ajatteli tyttö ja maisteli himokkaasti mitään pelkäämättä.

Mutta sisälmykset ja perkeet heitti hän huolimattomasti rikkaläjälle. Kun hevoset illalla oli tuotu työstä kotiin, kulki tamma rikkaläjän yli ja ahmi ahneesti, kenenkään näkemättä, kalaperkeet. Ja nyt tapahtui yhtaikaa kolme ihmettä: Emäntä, palvelustyttö ja tamma synnyttivät samana yönä pojan kukin. Tamman poika sai nimen Kurbad. He kasvoivat yhdessä ja olivat terveitä, voimakkaita poikia. Mutta Kurbad oli heistä voimakkain ja taitavin. Hänen mieliruokansa olivat pähkinänsydämet, mielijuomansa tammanmaito ja mieluisin vuoteensa leveä ja matalahko uuni. Viisivuotiaana ei hän enää, metsässä ympärinsä harhaillessaan, väistänyt pieniä puita, kuusivuotiaana ei ollut ainoakaan puu hänelle liian korkea ja seitsenvuotiaana ei hän pelännyt susia eikä karhuja. Siten kasvoi hän vähitellen sankariksi, jolle ei raskainkaan kotityö ollut liian vaikea. Kumminkaan ei hän hikoillut koskaan, siksipä hänen suurin halunsa olikin saada tehdä työtä jossa hänen täytyisi hikoilla.

II

Eräänä päivänä vaati Kurbad molempia velipuoltaan mukaansa uutta taloa puhdistamaan. Tämän asian laita oli seuraava. Vähää ennen kuolemaansa oli isäntä rakennuttanut uuden asuinkartanon, joka kuitenkin täytyi jättää käyttämättömäksi, koska pahat haltijat olivat siihen asuntonsa ottaneet. Kaikki kokeet ajaa heitä ulos olivat turhat, eikä kukaan uskaltanut enää sinne sisään. Sentähden kieltäytyivät myöskin veljet auttamasta sankaria. Mutta tämä sanoi: "No niin, ne, jotka on syöty keitettyinä ja paistettuina, eivät voi olla niin viisaita, kuin se, joka niellään raa'altaan." Velipuolet rohkaisivat silloin mielensä ja seurasivat Kurbadia noiduttuun taloon. Täällä kuuli hän puutoukkien ja koppakuoriaisten puhelevan seinässä: "Hei, kuinka tuo sankari murtuu kuin korsi tuulessa heti kun kolmipäiväinen herramme on ratsastanut sillan yli." Mutta velipuolet eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan. Ennen keskiyötä puhui Kurbad palvelustytön pojalle: "Sinä olet heikoin meistä, ota miekka, mene sillalle, jonka yli kolmipäisen jättiläisen täytyy tulla ja tapa hänet." Mutta veli vastasi: "Mitä se minuun kuuluu? Tulkoon sillan yli, ken tahtoo!" — "Sinä siis pelkäät; silloin täytyy minun kai itseni mennä", — sanoi Kurbad. "Peikkoa ei saa päästää sillan ylitse, muuten tulee hän voittamattoman vahvaksi. Katsokaa, minä asetan tähän vesiastian, jos vesi muuttuu maidoksi, niin merkitsee se, että minä voitan, mutta jos se muuttuu vereksi, niin käy minun huonosti; silloin huutakaa heti äitiäni avuksi! Olkaa valppaita elkääkä nukkuko!" Nämä sanat sanottuaan meni Kurbad sillalle. Kaikki oli vielä niin hiljaa, ainoastaan sammakot vedessä, villihanhet ilmassa ja pääskyset sillan alla puhelivat omalla kielellään, jota Kurbad kyllä hyvin ymmärsi. "Kurbad, Kurbad!" kaikui vedestä. "Tapa hänet, tapa hänet!" kuului ilmasta. "Mahtavan jättiläisen kolme päätä ovat kaikki mennyttä kalua!" kuului sillan alta. Heti senjälkeen näkyivät jättiläisen sanansaattajat, koira, joka juoksi haukkuen yli vainioiden ja haukka, joka kirkuen halkasi ilmaa. Silloin otti Kurbad miekkansa ja salpasi sillä sillan. Maa vapisi kiljuen esiinsyöksyvän kolmipäisen jättiläisen alla; "Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!" — "En", vastasi Kurbad rauhallisesti. Silloin tuli jättiläinen lähemmäksi ja huusi: "No niin, katsokaamme, kumpi meistä voi puhaltaa rahaa sillan alla olevasta rahakukkarostani!" Kurbad puhalsi ja aarin suuruinen maa-ala peittyi hopearahoilla, mutta jättiläisen puhaltaessa vaan puoli aaria kuparirahoilla. Sen jälkeen vaati Kurbad viimemainittua lukemaan rahoja yhdessä. Mutta tämä ei suostunut. Silloin tempasi Kurbad miekkansa ja hyökkäsi pelotta jättiläisen kimppuun. Maa vapisi, silta ryski, miekat kalisivat — ja kohta makasi jättiläinen, kaikki kolme päätä murskattuna, kuoliaana maassa.

Kurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä kanssa myöhäiseen iltaan. Sitten lähtivät he kaikki kolme noiduttuun taloon — ja taas puhelivat koppakuoriaiset ja toukat seinässä! "Odotahan, odotahan! Kolmipäisen olet voittanut, mutta kuinka käy sinun kuusipäisen kera?"

Puoliyön lähetessä sanoi Kurbad emännän pojalle: "Mene sinä tänään pitämään vahtia sillalle!" Mutta tämä kieltäytyi. Silloin pilkkasi Kurbad häntä, laittoi, kuten edellisenäkin yönä, vesiastian, kehotti veljiä valppauteen, otti miekkansa ja lähti sillalle. Sammakot vedessä kurnuttivat: "Kurbad, Kurbad!" — Villihanhet huusivat ilmassa: "Tapa hänet, tapa hänet!" ja pääskyset sillan alla visertivät: "mahtavan peikon kaikki kuusi päätä ovat mennyttä kalua!" Keskiyön paikkeilla saapuivat hirviön airueet, koira, joka haukkuen juoksi yli vainioiden ja haukka, joka kirkuen halkaisi ilmaa. Maa vapisi ja peikon kiljunta kaikui sankarin korvissa: "Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!" — "En", — vastasi Kurbad rauhallisesti. "Sitte katsokaamme, kumpi meistä voi puhaltaa enempi rahaa sillan alta!" — Kurbad puhalsi ja hehtaarin ala maata peittyi kultarahoilla, mutta peikolle ainoastaan tuli puoli hehtaaria kuparirahoja; taaskin kieltäytyi hän, kun Kurbad vaati laskemaan rahoja yhdessä. Silloin täytyi taas miekan ratkaista — ja kohta makasi peikko, kuusi päätä murskattuina, kuolleena maassa. Kurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä kera myöhäiseen yöhön. Sitte lähtivät he kaikki kolme noiduttuun taloon, missä koppakuoriaiset ja madot suurella levottomuudella puhelivat seinässä: "Siihen sinä sorrut! Molemmista herroista olet sinä suoriutunut — mutta yhdeksänpäistä et tule voittamaan!" Nyt teki Kurbad kuten ennenkin ja meni keskiyöllä sillalle. Täällä kurnuttelivat sammakot taas hänelle: "Kurbad! Kurbad!" Villihanhet huusivat: "Tapa hänet, tapa hänet!" ja pääskyset visertelivät: "Peikon yhdeksän päätä ovat hukassa!" — Airueina juoksi tällä kertaa yhdeksän haukkuvaa koiraa yli vainioiden ja yhdeksän haukkaa kirkui ilmassa. Sitte tuli peikko itse — ja nyt alkoi vaikea, epätoivoinen taistelu. Pää toisensa jälkeen putosi, mutta jokaisen pudonneen sijaan kasvoi kolme uutta päätä. Vihdoin sanoi Kurbad: "Kaikki taistelijat lepäävät välillä, levätkäämme me myös!" Peikko suostui siihen, mutta Kurbad mietti ainoastaan, kuinka hän voisi äitiään huutaa avuksi. Velipuolet olivat tietysti nukkuneet, tarkastamatta vesiastiaa. Hän veti toisen kenkänsä ja heitti sen sellaisella voimalla, että se lensi suoraa päätä veljien ikkunaan; nämä heräsivät ja näkivät kauhulla, että vesi oli astiassa muuttunut vereksi ja lähettivät äidin pojalleen avuksi. Nyt sujui taistelu hyvin. Heti kun Kurbad oli pään hakannut pois, muokkasi tamma hyvin raudotetuilla kavioillaan haavoittunutta paikkaa niin, että kipenet sinkoilivat; siten tuli haava poltetuksi eikä siihen voinut enää mitään päätä kasvaa. Niin suoriutui Kurbad kolmannestakin peikosta. Kun hän sitte meni nukkumaan noiduttuun taloon, kuuli hän koppakuoriaisten ja toukkien seinässä taas puhelevan: "Pirunpoika! Kaikki meidän herramme on hän surmannut. Mutta odotahan, vaimot kostavat sinulle! Kun veljekset lähtevät matkalle, asettuu kolmipäisen vaimo kauniin, valkoisen vuoteen muodossa tielle; se, joka vuoteen näkee, sen täytyy, tahtoi tai ei, siihen laskeutua, ja hän kuuluu meille. Mutta kuusipäisen vaimo risteilee heidän tiellään pienen puron muodossa ja synnyttää heissä polttavaa janoa, mutta se, joka siitä vedestä juo — hän kuuluu meille. Yhdeksänpäisen vaimo taasen muuttuu käärmeeksi — ja voi sitä, joka sen kanssa joutuu tekemisiin!"

III

Jonkun ajan kuluttua tarttui Kurbadiin kova matkahalu, kuuma seikkailuhalu. Hän jätti saamansa rahat äitinsä talteen ja lähti matkalle velipuoliensa kera. Jonkun matkaa kulettuaan huomasivat he kauniin vuoteen tiellä — ja melkein voittamaton unitauti tarttui palvelustytön poikaan; hän laahautui kaunista vuodetta kohden. Mutta Kurbad piti häntä kiinni niin lujasti vasemmalla kädellään, ettei hän voinut liikahtaakaan, tempasi miekkansa oikealla ja hakkasi vuoteen keskeltä kahtia. Silloin muuttui vuode verivirraksi — ja unitauti katosi. Kun he olivat taas jonkun matkaa kulkeneet, tulivat he purolle ja polttava jano valtasi emännän pojan. Mutta Kurbad veti hänet takaisin vasemmalla kädellään, tempasi miekkansa oikealla ja löi keskelle puroa. Tämä muuttui silloin verivirraksi ja velipuolen jano katosi.

Kolmipäiväisen matkan jälkeen tulivat veljekset suureen, vieraaseen kaupunkiin, jonka kuninkaalla oli kolme kaunista tytärtä. Kun nämä eräänä päivänä olivat kylpyhuoneessa peseytymässä, ryösti heidät paholainen, josta hovi ja koko maa oli suuresti murheissaan. Mutta kuningas oli luvannut sille, joka toisi hänen tyttärensä takaisin, nuorimman vaimoksi ja koko valtakuntansa myötäjäisiksi. Se oli Kurbadista ja hänen veljistään houkuttelevaa; mutta kun veljet tahtoivat mennä umpimähkään etsimään, arveli sankari: "Täytyy alottaa kuninkaan tyttärien etsintä samaan aikaan kuin he ovat kadonneet."

Illalla otti sankari nuijan, miekan, ryynejä ja kattilan ja lähti veljineen kylpyhuoneeseen, missä hän heti viritti valkean ja alkoi keittää ryynejänsä. Veljet, jotka eivät siinä mitään erikoisempaa huomanneet, nukkuivat kohta. Keskiyöllä narisi kylpyhuoneen ovi ja avautui hiukan; mutta raosta tirkisti paholainen ja veti ahneesti nenäänsä ryynien hajua. Silloin hyppäsi Kurbad ylös, litisti ilkimyksen oven väliin ja antoi nuijansa suhista hänen selkäänsä. Kivusta vinkuen ja näkemättä mitään pelastusta, alkoi paholainen rukoilla ja lupasi rääkkääjälleen lahjottaa huilun, jonka soitto kutsuisi kymmenen kaikkiin tehtäviin kykenevää kääpiötä. Kurbad otti huilun, lopettamatta kumminkaan nuijimistaan, kunnes pehmeäksi pieksetty piruparka sanoi hänelle: "Mene tuonne pellolle, sen lopussa löydät suon, jonka keskellä eräällä kukkulalla on suunnaton kivi. Kun siirrät tämän kiven syrjään, löydät aukon, jonka kautta voit astua maan alle; siellä ovat kuninkaan tyttäret."

Tämä puhe oli Kurbadille mieleen — hän päästi pirun irti, herätti veljensä ja lähti heidän kanssaan etsimään suota ja kiveä. Pian tulivat he mainitulle paikalle. Kurbad työnsi helposti kiven aukolta ja tuijotti kammottavaan syvyyteen. Kuinkahan tästä päästään alas? Silloin muistui hänen mieleensä huilu. Hän puhalsi ja kymmenen kääpiötä oli heti paikalla. "Hankkikaa minulle köysi", - - sanoi sankari, — "niin pitkä, että sillä voi ulottua tuonne syvyyteen saakka." Silmänräpäyksessä oli käsky täytetty. Palvelustytön poika laskettiin ensiksi alas; mutta tuskin oli tämä ehtinyt pimeyteen, ennenkuin hän jo surkeasti rukoili vetämään takaisin, niin hirveästi pelkäsi hän.

Samoin kävi myös emännän pojalle. Nyt täytyi Kurbadin itsensä sinne. Mutta sitä ennen antoi hän kääpiöiden rakentaa veljillensä kauniin talon ja tuoda esille ruokaa ja juomaa, joten he voisivat kaikessa mukavuudessa odottaa hänen paluutaan.

Saavuttuaan maan alle, meni Kurbad hitaasti eteenpäin, kunnes hän huomasi kohoavan savun ja talon. Se oli pirun ravintola, jossa kolme kokkia valmistivat herralleen ruokaa. Kun nämä näkivät vieraan, huusivat he:

"Kuinka tulet sinä tänne, onneton? Meidän herramme repii sinut palasiksi."

"Odottakaamme", — sanoi Kurbad ja istuutui rauhallisesti lieden ääreen. Silloin rukoilivat kokit ja puhuivat hänelle hartaasti, että hän edes piiloutuisi, muuten tulisi ilkimyksen viha heitäkin kohtaamaan. Kurbad suostui ja piilottautui uunin taakse. Ähkien ja puhkuen saapui noita, haisteli ilmaa ja sanoi: "Mikä outo haju täällä on?" "Varis lensi juuri ohitse", — vastasivat kokit. Ilkimys rauhottui ja meni kattilan luo maistellakseen oliko muassa tarpeeksi suolaa. Juuri kun hän kumartui kattilan reunan yli, hyökkäsi Kurbad kätköstänsä ja sysäsi mitään aavistamattoman paholaisen kiehuvaan liemeen. Sen siellä kiehuessa, käski sankari kokkien kertoa, mistä kuninkaantyttäret voisi löytää. Vanhin — sanoivat he — asui hopealinnassa ja kuului pirulle, jonka Kurbad äsken tappoi, keskimäinen kultalinnassa, kolmipäisen hirviön vankina, mutta nuorin timanttilinnassa, joka oli kuusipäisen ilkimyksen oma. Kurbad otti nuijan ja miekan ja lähti etsimään. Saavuttuaan hopealinnan lähelle, tuli häntä vastaan kaunis tyttö ja kysyi ihmetellen: "Oi, nuorukainen, kuinka tulet sinä tänne? Kun hirmuhaltijani palaa, olet surman oma."

"No, no", — tuumi Kurbad, — "niin pahoin ei toki käyne, varsinkin kun hirmuhaltijasi on jo kuollut."

Sitte kertoi hän kuninkaantyttärelle, kuinka kaikki tapahtui, meni ilosta itkevän kera linnaan, söi, joi ja kyseli hänen molemmista nuoremmista sisaristaan. Hän sanoi hänelle kaikki, mitä tiesi ja toi erään pullon, jonka piru oli unohtanut ikkunalaudalle. Tämä pullo sisälsi harvinaista taikavettä. Jos sitä joi määrätyltä puolelta, sai jättiläisvoimat, mutta jos joi vastaiselta puolelta, katosi kaikki voima koko vuoden ajaksi. Kurbad joi ja tunsi itsensä niin voimakkaaksi, että hän olisi voinut kantaa koko maan.

Seuraavana aamuna lähti sankari kultalinnalle ja löi kuoliaaksi kolmipäisen pirun. Nyt olivat jo molemmat sisaret vapaat ja tullut nuorimman vuoro. Kun Kurbad astui timanttilinnaan, makasi kuusipäinen piru vuoteessa ja kuorsasi niin, että seinät vapisivat. Eräällä ikkunalaudalla oli juuri samanlainen pullo voima- ja voimattomuusvettä, jollaisen hän oli nähnyt hopealinnassa. Nopeasti käänsi Kurbad pullon niin, että kuusipäisen, joka ei ollut mitään huomannut, täytyisi juoda varmasti väärästä kohden. Sitte etsi hän nuorimman kuninkaantyttären, ihmeen ihanan tytön, joka rukoili häntä mieluummin pakenemaan kuin jättäytymään hirvittävän kuusipäisen kynsiin.

Kurbad nauroi ja arveli: "Siihen kuluu vielä kotvan aikaa."

Molemmat läksivät nyt ilkimyksen makuuhuoneeseen. Kurbad veti miekkansa ja hakkasi yhdellä iskulla nukkuvalta kolme päätä; tämä heräsi tuskasta ulvoen, tarttui taikapulloon ja joi todellakin väärältä puolelta. Kaikki voima katosi häneltä ja hänen vastustajansa oli voittanut pelin. Tällaisen onnellisen lopun jälkeen heittäytyi kuninkaantytär itkien ja riemuiten pelastajansa syliin. Mutta Kurbad ei tahtonut viivytellä, vaan niin pian kuin mahdollista päästä takaisin maan päälle: "Voisinkohan ottaa linnan mukaani", — sanoi hän, ihaillen timanttista loistorakennusta. "Se on helposti tehty", — sanoi kuninkaantytär. - - "Tässä on seppeleeni [Lättiläiset tytöt koristivat ja koristavat päitään vielä tänäkin päivänä mielellään seppeleillä]; käy sen kanssa kolme kertaa linnan ympäri." Kurbad teki niin ja koko suuri loistorakennus muuttui silmänräpäyksessä timanttimunaksi, jonka voi helposti pistää taskuun. Nyt menivät molemmat kulta- ja sitte hopealinnaan takaisin, missä sisaret peläten ja toivoen olivat odottaneet sankarin paluuta. Myöskin nämä molemmat linnat otti Kurbad mukaansa kulta- ja hopeamunan muodossa. Pian saapuivat kaikki aukolle ja heidän sanottuaan tunnussanan, vetivät vartioivat veljet heidät ylös. Kurbad oli viimeinen. Kun hän tarttui köyteen, ja veljet alkoivat juuri vetää, hyökkäsi suunnaton käärme pimeästä köyteen ja puri sen keskeltä poikki. Se oli noita, sen yhdeksänpäisen vaimo, jonka Kurbad oli lyönyt. Käärme katosi yhtä pian kuin oli tullutkin — mutta hän jäi maanalle.

IV

Mitä tehdä? Sitä, että hänellä oli taika- huilu, ei hän muistanut. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin kääntyä takasin. Jonkun ajan kuluttua näki hän talon ja tämän edessä sokean ukon, joka syötti karjaa niukasti ruohoa kasvavalla pihalla, vaikka aivan lähellä oli kaunis, rehevä laidun.

"Miksi piinaat suotta itseäsi ja karjaasi?" — kysyi Kurbad. "Tuolla kauvempanahan on kelpo niitty."

"Tiedän", — vastasi vanhus, — "mutta niitty on erään koirankuonolaisen — hän ei salli sitä."

"Missä sitte asuu koirankuonolainen? Onko hän talossa?"

"Ei tällä haavaa, mutta se on samantekevä; suuri lintu vartioitsee hänen poissaollessaan."

"Onko se niin ankara?"

"Ei juuri ole, mutta hänen herransa sitä tuimempi. Kerran lupasi lintu minun vähän aikaa syöttää tuossa paikassa, mutta samassa oli koirankuonolainen paikalla, puhkasi minulta silmät ja lyö siitä lähtein vuosi vuodelta 'suuren linnun' pojat suurilla rakeilla kuoliaaksi. Ilkimyksellä on tosin taikajuomaa, jonka avulla minä saisin näköni jälleen — mutta kuinka saa sen käsiinsä?"

"Ole huoleti", — sanoi Kurbad, — "minä vapautan teidät hirviöstä, mutta sinun täytyy sitte näyttää minulle tie maanpäälle. Aja nyt karjasi juuri tuolle niitylle."

"Jos vapautat meidät, kantaa 'suuri lintu' itse sinut kiitollisuudesta maanpäälle", — tuumi vanhus ja ajoi karjansa laitumelle. Samassa oli koirankuonolainen paikalla. Kurbad tarttui sitä kuonoon, taivutti sen polvilleen maahan ja antoi nuijansa suhista hirviön selkään, siksi kunnes pehmitetty ilmoitti hänelle, missä taikajuoma oli. Sitte seivästi Kurbad koirankuonolaisen miekallaan lujasti maahan, niin että tämä heitti henkensä. Mutta sankari nouti taikajuoman joka antoi sokealle vanhukselle näkönsä jälleen, ja sitte menivät he "suuren linnun" pesälle. Oli juuri se päivä, jona tavallisesti tuli ankara raekuuro. Mutta pesässä makasivat vielä useimmat poikaset ilman höyheniä. Kurbad peitti heidät omalla ruumiillaan — niin ettei suhisten ja kohisten saapuva raekuuro voinut niille tuoda mitään tuskaa. Silloin laskeutui suuri lintu alas maahan ja sanoi Kurbadille: "Sinun tekosi kautta pääsevät poikaseni vihdoin kerrankin kasvamaan; mitä vaadit siitä palkinnoksi?"

"En mitään", — vastasi Kurbad, — "näytä minulle vaan tie maanpäälle!"

"Tahdon itse sinut sinne kantaa — mutta tie on pitkä ja kulkee yli aution meren. Mene siis ja teurasta kolme maanalaista eläintä, paloittele ne ja ota liha mukaasi matkalle. Kun huomaat, että väsyn, heitä pala lihaa nokkaani."

Kurbad teki, kuten lintu oli neuvonut, löi kuoliaaksi kolme eläintä ja otti lihat mukaansa. Sitte kantoi hänet lintu pois. Yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä kesti kulku aution meren yli; silloin huomasi sankari kauhukseen, ettei lihaa ollut enää yhtään jälellä; mutta lintu väsyi silminnähtävästi. Mitä tehdä? Kurbad sipasi miekallaan kappaleen pohjetta vasemmasta jalastaan ja heitti sen linnun nokkaan. Niin saapuivat he vihdoin maihin. Sankari kulki nyt, vaikkakin verta vuotaen ja ontuen iloisena kauvan toivottua päämäärää kohden. Illalla saapui hän kuninkaan kaupunkiin, missä hän löysi morsiamensa, tämän sisaret ja velipuolensa. Ilo oli suuri niin hovissa kuin koko maassakin. Seuraavana päivänä muisti Kurbad ne kolme taikamunaa, otti morsiamensa seppeleen, kantoi sitä määrätyssä paikassa kolme kertaa ympäri, heitti timanttimunan maahan — ja katso! Ihana timanttilinna kohosi hämmästyneen kuninkaan ja hänen kansansa silmien eteen. Samoin kävi myös toisten sisarten seppeleiden ja kulta- ja hopeamunien kanssa. Heti kohta seisoi kaksi mahtavaa linnaa, toinen kullasta ja toinen hopeasta. Nyt pidettiin häät ja kaikki heittäytyivät ilon ja riemun valtaan.

V

Nyt olisi Kurbad rauhallisesti elänyt hovissa, mutta noitakäärme tahtoi toisin. Se ei antanut maalle eikä kansalle mitään rauhaa, noitui karjan, vahingoitti peltoja sekä ryösti lapsia. Silloin päätti nuori kuningas vapauttaa valtakunnan rasituksista. Hän otti kolme sentneriä suolaa ja kolme sentneriä salpietaria selkäänsä ja meni etsimään käärmettä.

Kolme päivää kulettuaan tuli käärme sihisten ja suhisten lentäen ilman halki. Heti heitti Kurbad sen kitaan kolme sentneriä suolaa; sammuttaakseen kauheaa janoaan, kääntyi hirviö ympäri ja meni mereen. Sankari kiiruhti sen jälestä, mutta meri ei ollut vielä hänen näkyvissään, kun jo käärme palasi takasin. Nyt heitti hän sen kitaan kolme sentneriä salpietaria: taaskin kääntyi hirviö merelle, Kurbadin seuratessa hurjaa vauhtia. Mutta hän eksyi pian ja löysi meren vasta kauvan haettuaan.

Rannalla huomasi hän pajan, jossa taivaanseppä juuri työskenteli. Tälle valitti sankari vaivojaan. Taivaanseppä lupasi tehdä hänelle vaskihevosen, jolla hän voisi helposti saavuttaa noitakäärmeen, mutta ratsastuksen aikana ei hän saisi kertaakaan katsoa taakseen. Heidän vielä puhuessaan tuli hirviö takaisin ja lensi juuri pajan ylitse; taivaanseppä tempasi suuren, hehkuvan rautakappaleen ja heitti sen sille kitaan — mutta ainoastaan kielen kärki kärventyi. Nyt laittoi taivaanseppä vaskihevosen kuntoon. Kurbad nousi selkään ja — ratisten ja rytisten lensi se ilman halki. Pian saavutti hän käärmeen ja piti juuri antaa miekallaan kuolettavan iskun — kun hirveä jyrähdys ja salaman isku hänen selkänsä takana saattoi hänet unohtamaan kaiken; hän katsoi taakseen ja siinä silmänräpäyksessä katosi hevonen hänen altaan. Sankari putosi maahan, satuttamatta itseään, mutta noita pakeni. Nyt oli hänen jälleen, oman varomattomuutensa takia siihen pakotettuna, etsittävä kotitie. Ensiksi tuli Kurbad suureen metsään. Siellä näki hän vanhuksen istuvan tiellä ja punovan piiskaa. "Harmaapää, ketä varten valmistat piiskaa?" kysyi hän.

"Noitia varten, jotka asuvat metsässä. Ne ovat kauheiden hirviöiden muodossa ottaneet sen kokonaan haltuunsa. Ainoastaan tällaisella ruoskalla voi heitä jonkun verran pitää kurissa. Tosin kyllä, jos löytyisi joku, joka ne kukistaisi voimakkaalla kädellä, olisi metsä kaikiksi ajoiksi vapaa ilkeästä roistoväestä."

"Tahdonpa koettaa", — arveli Kurbad. Hän odotti iltaan asti — ja kun noidat olivat vetäytyneet yöksi suureen vuorenkoloon, vieritti hän suuren kalliolohkareen käytävän suulle. Sitte otti hän miekkansa ja siirsi lohkaretta hiukan syrjään. Heti pisti eräs ilkimyksistä päänsä ulos raosta. Kurbad löi ja tappoi sen. Yön kuluessa hävitti hän siten koko noitajoukon. Seuraavana aamuna läksi hän heti matkalle. Toisella puolen metsää kohtasi hän miehen, joka mahtavan tulen ääressä lämmitteli, hokien lakkaamatta: "Paleltaa! Paleltaa!"

"Miksi et sitte lämmittele?" kysyi Kurbad.

"Kait sen tekisin; mutta heti kun minä alan lämmitä, tulee piinaajani, ihmissusi, ja uhkaa niellä minut."

"Anna tulla vaan!" arveli Kurbad. Heti kohta oli susi paikalla. Mutta sankari otti sitä molemmista korvista ja heitti sen tuleen. "Paistu siellä nyt, toisille ilkimyksille aamiaiseksi!" Tuli sammui — ja rääkätty raukka ei enää palellut.

Jonkun ajan kuluttua tuli Kurbad purolle. Sen rannalla seisoi ihminen ja huusi lakkaamatta: "Janottaa! Janottaa!"

"Miksi et sitte juo?" kysyi sankari.

"Jospa voisin, mutta heti kun kumarrun veteen, tulee piinaajani, kotka, ja uhkaa niellä minut."

Kohta kohisi kotka ilman halki; mutta sankari otti sitä kaulasta kiinni ja heitti virtaan. Heti paikalla katosi vesi ja kiusattu raukka ei tuntenut enää mitään janoa.

Vihdoin saapui Kurbad taas kotiinsa. Siellä oli noitakäärme saanut paljo pahaa aikaan. Sankarin nuori vaimo oli äkkiä sairastunut tuntemattomaan tautiin ja oli jo lähellä kuolemaa, niin ettei hän enää voinut tuntea puolisoaan. Kurbad muisti taikajuoman, jonka hän oli koirankuonolaiselta ottanut. Hän antoi siitä muutaman tipan sairaalle — ja hän oli heti terve ja iloinen. Nyt antoi noita nuoren kuninkaan ja hänen maansa olla monta vuotta rauhassa, sillä se ei tiennyt enää mitään kunnon keinoa häntä saavuttaakseen. Mutta vihdoin onnistui sen yllyttää yhdeksän naapurikuningasta häntä vastaan. Ne hyökkäsivät suurella sotajoukolla Kurbadin valtakuntaan. Tämä kokosi uskollisensa ja meni vihollisia vastaan. Mutta näiden johtaja oli miltei voittamaton jättiläinen.

Hirveän taistelun kestäessä, joka nyt puhkesi, onnistui Kurbadin lyödä jättiläinen nuijallaan maahan; mutta sill'aikaa, kun hän otti miekkansa, halkaistakseen jättiläisen pään, löi tämä hänelle syvän haavan vasempaan olkapäähän. Samassa oli noitakäärmekin paikalla ja ruiskutti myrkyllistä sylkeään haavaan.

Vielä kohosi kuolevan sankarin vasen käsi ja kuristi käärmeen, vielä murskasi hän oikealla jättiläisen pään, vielä ajoi hänen joukkonsa kaikki viholliset pakoon — mutta itse oli hän kadotettu. Äänetönnä sortui hän nuijansa päälle ja kuoli. Mutta hänen nimensä ja hänen tekojensa maine elää lukemattomissa lauluissa ja saduissa edelleen.