KULTAINEN NUOLI

Myöhään illalla istui nuori tyttö talonpoikaistalossa pärevalkean ääressä ja kehräsi. Emäntä ja hänen tyttärensä — isäntä oli jo kolme vuotta sitte kuollut — nukkuivat jo, sillä he olivat sangen mukavuutta rakastavia, näyttelivät mielellään "hienoja naisia" ja sälyttivät kaikki talousaskareet palvelustytön niskoille, niin että tämän täytyi aamun koitosta keskiyöhön liikutella käsiään, saavuttamatta kumminkaan leivänantajansa suosiota. Kun hän oli jokseenkin hyvin työnsä toimittanut, sanottiin vaan: "No, meneehän tuo; mutta joudukin, että ehdit kaikki saada valmiiksi!" Mutta vähimmästäkin erehdyksestä tuli osaksi haukkumista ja lyöntejä.

Mitä tehdä? Ilse, niin nimitettiin tyttöä, oli orpo ja köyhä; siksi täytyi hänen hyvällä tai pahalla pysyä paikassaan. — Ja se ei ollut missään suhteessa helppoa. Naapurin poika, sievä, kunnon nuorukainen, olisi ottanut hänet niin mielellään vaimokseen, jos hänen vanhempansa eivät olisi olleet vastaan. Heidän mielestään ei sopinut, että talon perillinen naisi köyhän palvelustytön. Hänen täytyisi tuoda talontytär kotiinsa ja tällainen olikin jo tiedossa. Se ei ollut kukaan muu kuin talonemännän tytär. Kolme päivää sitte oli kaikki päätetty ja sovittu, että häät pidettäisiin pääsiäisenä.

Ilse rakasti kelpo Ansia [Hans eli Hannu] koko sydämestään, mutta täytyi sulkea tunteensa maailman edessä tarkasti sydämeensä. Hänhän oli vaan köyhä, orpo palvelustyttö; kukapa kysyisi hänen onneaan tai tuskiaan! Siten istui hän synkissä mietteissään rukkinsa ääressä, samalla kuin jäätävä pohjatuuli ulvoi ja kohisi talon ympärillä ja lumi ryöppysi villeinä höytäleinä pihalla. Moni katkera kyynel putosi pellavalle, moni raskas huokaus kohosi matalaa, savun mustaamaa kattoa kohden — siksi kunnes huokauksista ja kyyneleistä sukeutui haikean valittava laulu:

"Mailleen riensi päiväkulta, jäin mä tummiin varjoihin; Oi, on mennyt multa äiti, joka päivään veisi mun.

Vuota, päivä hätiköivä, kuule mitä sanelen —: Tuhat iltatervehdystä vie mun äitikullallen!

Päivä on niin alahalla, äiti on niin kaukana! Konsaan saavuta en päivää enkä kultaäitiäin."

Silloin rämisi viereisessä huoneessa emännän käreä ääni: "Mene hiiteen renkutuksinesi! Rääkymisesi voi kuolleetkin herättää haudoistaan." Mutta tytär ärjäsi: "Jos tahdot valittaa, niin mene pellolle ja ulvo pohjatuulen kanssa kilpaa!" Ilse vaikeni ja koetti taas kehrätä, mutta silmät ja kädet kieltäytyivät tottelemasta. Väsyneenä nojasi hän kultakutrisen päänsä kovaa seinää vastaan ja sulki silmänsä. Loppuunpalanut päretikku sammui ja tuvassa tuli pimeä. Mutta ulkona pohjatuuli kohisi ja ulvoi…

Mahtoi olla kuuden aika aamulla kun palvelustyttö heräsi hieman virkistyneenä unestaan, sillä pieneen ikkunaan koputettiin. Hän meni ulos, mutta ei voinut talviaamun pimeässä ketään huomata. Vaikeroiva ääni, kuin vanhan kerjäläisen, kuului hänen korviinsa: "Ole armelias, rakas tyttö, harhaan joutuneelle ja nälkäiselle, kovasti kylmettyneelle vanhukselle!"

Ilse mietti hetkisen. Hän tiesi kyllä, ettei emäntä kenellekään kerjäläiselle mitään antanut, vaan ajoi jokaisen pilkaten ja häväisten pihalle. Mutta hän ja hänen tyttärensä nukkuivat vielä ja nousivat vasta seitsemän aikana ylös. "Tule kanssani navettaan, vanhus", sanoi sääliväinen tyttö, "siellä voit hetkisen lämmitellä, mutta minä tuon sinulle maitoa ja leipää."

Hän vei kohmettuneen navettaan, käski hänen istua ylösalasin käännetylle pytylle, lypsi maitoa astiaan ja haki talosta palasen leipää, jota hän illalla suuressa surussaan ei voinut syödä. Kerjäläinen virvotti ja lämmitti itseänsä, niin hyvin kuin oli mahdollista ja sanoi sitte, mutta ei enää vaikertaen, vaan täyteläisellä, sointuvalla äänellä Ilselle: "Kiitän sinua sääliväisyytesi ja hyvän työsi tähden! En ole se, joksi minua luulit — kuka olen, et tarvitse tietää. Sen tahdon kumminkin sanoa: tunnen sinut ja kaiken, mitä ajattelet ja sydämessäsi tunnet — ja tahdon, että tulisit onnelliseksi. Kuule siis, mitä sanon. Etkö ole koskaan kuullut mitään Lauskiksesta ja hänen kultaisesta nuolestaan?" Ilse vastasi kieltävästi. "No niin, sen asian laita on näin: Lauskis on vilunhenki, jonka on tapana kovimman pakkasen aikana lohkoa maata. Jos nyt nuori viaton tyttö keskiyöllä, juuri kellon lyödessä kahtatoista, juoksee kolme kertaa talon ympäri, niin tapahtuu, että vilunhenki kadottaa nuolensa. Mutta tämä nuoli on valmistettu raskaimmasta kullasta, ja kuka sen löytää, voi saada siitä useampia tuhansia ruplia. Ainoastaan viattomuutta, rohkeutta ja näppäryyttä kysytään siinä!" Siten puhui vanhus. Ilse katseli häntä hämmästyneenä — mutta mihin oli hän sitte joutunut? Pytty, jolla hän oli istunut hetken aikaa sitte, oli tyhjä ja sumeana sarastava aamuvalo ei näyttänyt jälkeään hänestä. Nuorta palvelustyttöä kammotti; ehdottomasti rukoili hän lyhyen rukouksen — ja meni miettivänä takaisin taloon. Siellä oli emäntä jo jaloillaan ja jokapäiväinen kurjuus alkoi taas. Siten meni viikko.

Myrskyistä tammikuuta seurasi purevan kylmä, mutta kirkas helmikuu. Öisin oli usein niin kylmä, että jää halkeili lammikossa. Eräänä päivänä meni äiti tyttärineen kaupunkiin hankkimaan vielä jotakin myötäjäisiksi ja aikoivat palata vasta myöhään iltapäivällä. Ilse jäi nyt yksin koko taloon. Illalla kehrätessään muistui hänelle äkkiä mieleen omituisen vanhuksen jo puoliksi unohtunut kertomus ja mitä kauvemmin sitä ajatteli, sitä vastustamattomamman halun tunsi hän kasvavan sydämessään tehdä koe Lauskiksen kera. Tunnit keskiyöhön saakka kuluivat häneltä kuin unessa. Kun vanha seinäkello emännän makuuhuoneessa, jonka ovi nyt oli auki, ensi kerran löi — hyökkäsi tyttö ovesta ulos ja kiisi kuin tuuli kolme kertaa talon ympäri. Silloin pamahti kauhea räjähdys, talo, navetta ja varastoaitta alkoivat vapista ja tutista. Ilse piti vaan rohkeana oven pielestä kiinni.

Mutta pian oli kaikki ohitse. Räikeän kirkas kuuvalo, joka on ainoastaan pohjoismaille ominainen, valaisi komeaa, kultaista nuolta, joka makasi juuri tytön jaloissa…

Pääsiäisenä vietettiin naapurin Ansin häitä, mutta ei emännän tyttären kera, vaan hänen, niin kauvan halveksitun palvelustytön, köyhän orvon, nyt rikkaimman tytön kera sillä seudulla. — Onnessa ja rauhassa vierivät niin yhtyneiden vuodet — ja jos he eivät ole kuolleet, elävät he vielä tänäkin päivänä.