KARHUIHMINEN

Kerran meni tyttö metsään sieniä poimimaan. Siellä kohtasi hänet karhu, joka otti hänet kiinni ja laahasi luolaansa. Tänne täytyi hänen jäädä kolmeksi vuodeksi ja palvella karhua. Mutta kun hän tuli lapsen äidiksi, joka lapsi oli puoleksi ihminen, puoleksi karhu, ajoi hirviö hänet pois. Hänen poikansa, jota nimitettiin "karhuihmiseksi", menestyi ja kasvoi ihmeteltävän vahvaksi ja voimakkaaksi. Kun hän oli päässyt sopivaan ikään, rupesi hän papille rengiksi. Tämä tapahtui talvella. Eräänä päivänä lähetti herransa hänet hakemaan puita metsästä. Siellä etsi sankari mahtavan hongan ja sivalsi kovasti kirveellä sen halkaistakseen; mutta kun kirves ei kyllin lujasti ollut kiinni varressa lensi se kentiesi minne? Silloin suuttui karhuihminen, pirstoi puun pieniksi palasiksi ja latoi ne rekeen, niin että siitä tuli tavaton kuorma. Nyt tahtoi hän ajaa kotiin, mutta hevonen ei voinut raskasta kuormaa vetää, se ähki ja puhki, pääsemättä paikaltaan. Renki sivalsi sitä hieman kylkeen, silloin riuhtasi se ja heitti henkensä. Mitä tehdä? Karhuihmisen täytyi kulettaa kuorma tavalla tai toisella kotiin. Kun pappi sen näki, sanoi hän: "Sinun täytyy joko ostaa minulle uusi hevonen, tahi vedät tästä lähtein kaikki kuormat itse. Mutta nyt täytyy sinun pian myllylle, sillä ei ole enää yhtään jauhoja kotona!" Sanottu ja tehty. Renki kuormitti reen viljasäkeillä ja pian mentiin juoksujalkaa myllylle, mutta tämä oli "noiduttu" ja siellä asui pirunperhe. Kun karhuihminen astui myllyyn, löysi hän ensimäisestä huoneesta ainoastaan pojan ja useampia vaimoja.

"Missä on vanhin?" kysyi hän.

"Sisähuoneessa", vastasi poika.

"No kutsukaa hänet tänne!" käski sankari. Mutta vaimot eivät totelleet. Silloin tempasi karhuihminen nuorimman pirunpojan jaloista ja pieksi sillä vaimoja siksi, kunnes kaikki makasivat kuolleina. Kirkuen ja voihkien ryntäsi nyt vanha piru sisähuoneesta avonaisine kitoineen rengin kimppuun. Mutta tämä juoksi vikkelästi uunille, otti uuninkoukun ja työnsi sen syvälle, syvälle ilkimyksen kitaan. Sitte tappoi hän selälleen kaatuneen kokonaan — ja jauhoi itse viljan. Mutta pappi ei voinut, niin mielellään kuin olisi tahtonutkin, moittia hänen työtänsä.

Jonkun ajan kuluttua lähetti pappi karhuihmisen Kuurinmaahan; siellä piti olla eräällä suolla, ei kaukana Rojan joesta, suuri kulta-arkku, jota kolmipäinen lohikäärme vartioitsi. Tämän aarteen tahtoi pappi mielellään. Renki teki, kuten oli käsketty.

Paitsi arkkua, otti hän myös lohikäärmeen elävänä säkkiinsä. Pappi oli juuri syönyt oivallisen päivällisensä, kun karhuihminen palasi takaisin ja heitti arkun keskelle ruokahuonetta, jotta jyrähti vain. Sitte päästi hän lohikäärmeen irralleen, joka syöksi raivoissaan papin päälle — ja juoksi itse tiehensä.

Erämaassa liittyi sankariin kaksi muuta urhoa, nimeltään vuorenkiipeejä ja pensaansyöjä. He päättivät jäädä yhteen ja elättää itsensä metsästyksellä. Sanottu ja tehty. Ensimäisenä aamuna menivät karhuihminen ja pensaansyöjä saaliin hakuun; mutta vuorenkiipeejän piti kotona valmistaa heille aamiaista. Kun he runsaine saaliineen palasivat, ei ruuasta ollut mitään jälellä ja heidän toverinsa valitteli surkeasti; hirveä jättiläinen oli tullut, joka oli kaiken niellyt. Seuraavana aamuna jäi pensaansyöjä kotiin — yhtä huonolla menestyksellä. Kolmantena aamuna oli vihdoin karhuihmisen vuoro. Hän terotti kirveensä, pilkkoi puita ja sytytti tulen. Kun keitto oli valmis, kaatoi hän sen vatiin ja peitti haloilla erääseen nurkkaan. Kohta tulikin jättiläinen ja vaati syötävää. "Sitä saat kyllä", — sanoi karhuihminen, — "auta minua nyt ensin vielä muutamia halkoja pilkkoessani." "Mielelläni", vastasi jättiläinen. Nyt löi sankari kirveensä mahtavaan hirteen ja työnsi vaajan halkeamaan. Jättiläinen tahtoi auttaa häntä ja työnsi molemmat kätensä halkeamaan vaajan viereen. Silloin sanoi karhuihminen: "vedä hirren molempia puolia toisistaan erilleen, minä lyön vaajan ulos ja hakkaan toisen hirren. Onkohan sinulla kylliksi voimaa?" "Elä pelkää — se käy kyllä vallan hyvin", — tuumi jättiläinen. Silloin löi karhuihminen naulan pois — ja jättiläisen kädet pusertuivat niin lujaan, ettei hän voinut liikkua. Mutta hänen pettäjänsä tempasi tulikekäleen ja poltti vangitulta kaikki hiukset päästä. Sitä ei jättiläinen jaksanut kestää, hyppäsi ulvoen ylös ja juoksi hirren kanssa pois.

Senjälkeen elivät kolme toverusta yhdessä kauvan aikaa rauhallisesti ja häiritsemättä erämaassa. Mutta eräänä päivänä tuli Virosta sinne väkevä jättiläinen, nimeltään "Verenvalaja", joka asettui kuusikkoon, aivan lähelle heitä ja tappoi kaikki matkustavaiset ja metsästäjät. Tavallisesti taivutti hän kaksi suurta kuusta vastakkain ja sitoi uhrinsa käsistä ja jaloista niiden latvoihin; kun hän päästi sitte puut irralleen, tulivat onnettomat revityiksi kahtia.

Karhuihminen ja vuorenkiipeejäkin sattuivat tämän jättiläisen kanssa yhteen. Kuin itse piru syöksi ilkimys vuorenkiipeejän kimppuun ja tahtoi ottaa hänet kiinni, mutta tämä kiipesi silmänräpäyksessä korkeaan mäntyyn ja jäi istumaan latvaan. Karhuihminen puolestaan tarttui molempiin murha-aseina käytettyihin jättiläiskuusiin ja taittoi ne keskeltä poikki. Kun "verenvalaja" sen näki, läksi hän käpälämäkeen. Hänen vastustajansa kiiruhti perässä, teki hänet taisteluun kykenemättömäksi ja ripusti hänet jaloista korkeaan mäntyyn — susien syötäväksi. Tästä lähtein kulki karhuihminen yksin ja teki lukemattomia urotöitä.

Kerran kohtasi hän jättiläishirven, jota hän seurasi Saksanmaahan saakka, missä hän sen saavutti ja löi kuoliaaksi. Siellä kaukana rakastui hän kauniiseen tyttöön ja tahtoi ottaa hänet vaimokseen. Mutta piru ryösti kaunokaisen ja vei "kohtalonluolaan". Sen neuvoi toinen paholainen karhuihmiselle, joka päätti heti pelastaa morsiamensa. Mutta ennenkuin hän saapui luolan seutuville, oli piru rakentanut siellä kyliä ja kauppaloita ja ottanut itselleen ihmismuodon. Niin tuli karhuihminen petetyksi. Hän pyysi asukkaita laskemaan itsensä vahvassa ketjussa alas luolaan ja merkin annettuaan vetämään jälleen ylös. Mutta valepukuun puetut pirut sahasivat, heti kun hän oli luolaan kadonnut, köyden poikki. Siten jäi sankari ainaiseksi maanalle.