IHMISSUDET.

1.

Heinämiehet niittivät kerran heinää niityllä. Silloin sanoi eräs heistä: "Jospa minulla nyt olisi karitsa! Himoitsen suuresti sellaista paistia". Toinen naurahti. Mutta edellinen meni nopeasti hirsikasan taakse ja katosi metsän reunaan. Koska häntä ei pitkiin aikoihin kuulunut, menivät jälellejääneet työmiehet häntä etsimään. Tuon lautakasan takaa löysivät he hänen lakkinsa ja vaatteensa aivan lähellä erästä kantoa, jonka juuri oli maanpäällä, niin että se näytti muodostavan pienen portin. Vanhimmalle työmiehelle, niinkutsutulle työnjohtajalle, valkeni asia äkkiä; hän otti vahvan kalikan ja kätki sen kuusen taakse. Jonkun ajan kuluttua tuli mahtava susi juosten, joka kantoi kidassaan äsken tapettua karitsaa. Ensiksi pisti se karitsan juuriportin läpi maan alle ja aikoi sitte ryömiä itse jälestä — mutta — läiskis! — työnjohtajan palikka lensi suhisten suden hännälle, niin että se erkani ruumiista. Siinä silmänräpäyksessä muuttui susi taas tuoksi työmieheksi, jonka toiset ottivat kiinni ja kulettivat raivokkaasta vastustuksesta huolimatta kotiin. Suden häntä oli kadonnut seuraavana päivänä siltä paikalta, mutta työmies ei koskaan enää ryöstänyt lampaita.

2.

Eräs talonpoika, joka oli äsken nainut, lähetti vaimonsa pellolle. Kun nuorikko palasi, toi hän tapetun lampaan tullessaan. "Syö", sanoi hän miehelleen, "minä tahdon sillaikaa nukkua!" Näin tapahtui useamman kerran, niin että talonpoika tuli epäileväiseksi ja päätti pitää häntä silmällä.

Sanottu ja tehty. Kun vaimon taas kerran täytyi mennä pellolle, hiipi mies varovasti hänen jälessään ja näki, että hän ryömi suuren aitan alle. Sieltä tuli hän sitte suden muodossa ja kiiruhti pois. Talonpoika kauhistui, tarkasti aitan alustaa, löysi sieltä vaimonsa vaatteet ja kätki ne.

Jonkun ajan kuluttua palasi susi lammas kidassaan ja ryömi taas aitan alle. Mutta koska hänen vaatteensa olivat poissa, ei hän voinutkaan enää muuttua ihmiseksi. Valittaen ja vinkuen jätti se pihan ja katosi ainaisiksi ajoiksi läheiseen metsään.

3.

Kerran ratsasti köyhä, mutta peloton nuorukainen metsän halki. Siellä täällä ulvoivat sudet. Vallattomuudessaan alkoi hän niitä matkia ja ulvoi yhä kovemmin ja kovemmin. Mutta hänen hevosensa oli vanha ja pääsi eteenpäin ainoastaan hyvin hitaasti, sillävälin houkutteli hän ulvonnallaan sudet yhä lähemmäksi. Nytpä ei se enää leikiltä näyttänytkään. Silloin näki hän eräällä pienellä aukealla tulen, hyppäsi hevosensa selästä ja meni paikalle. Siellä istui roviolla kunnianarvoisa komea vanhus, susien ympäröimänä. Nämä tahtoivat ahneesti syöstä vastatulleen kimppuun, mutta vanhuksen viittaus pidätti heidät paikoillaan. "Miksi narraat susiani?" kysyi vanhus. "Tämän kerran saat sen anteeksi, mutta vastaisuudessa varo itseäsi! Sido nyt hevosesi tuohon kuuseen, mutta itse asetut sinä minun viereeni tulen luo. Teille ei tapahdu mitään pahaa."

Talonpoika teki, kuten käskettiin ja nukkui heti. Seuraavana aamuna olivat vanhus ja hänen sutensa hävinneet; mutta rovion sijalla oli kultakasa ja nuorukaisen vanha heikko hevonen oli muuttunut nuoreksi, vahvaksi hevoseksi.