KOIRANKUONOLAISET

Kerran asui eräässä metsäisessä seudussa koirankuonolaisia ja ihmisiä lähekkäin. Ensinmainitut olivat metsästäjiä, jälkimäiset peltomiehiä. Kerran ottivat koirankuonolaiset kiinni erään nuoren tytön, joka oli kotoisin kauvempaa ja oli eksynyt metsässä. He veivät hänet kotiinsa ja syöttivät häntä kauvan aikaa pähkinänsydämillä ja makealla maidolla. Silloin tällöin pistivät he neulan tytön käsivarteen, nähdäkseen josko tämä oli jo kylliksi lihava. Mutta reijästä tihkuvan veren nuolivat he ahnaasti, aivan kuten karhulla on tapana nuolla hunajaa. Vihdoin luulivat he, että heidän uhrinsa oli kylliksi lihonnut. He iloitsivat siitä suuresti, määräsivät äitinsä paistamaan tytön ja lähtivät metsälle. Paistinuunissa oli jo kolme päivää palanut mahtava tuli. Mutta koska ei ollut käsillä mitään leipälapiota, jolla hän olisi voinut lykätä tytön uuniin, lähetti vanhus tämän lähimpään ihmismajaan hakemaan suurta lapiota. Tyttö, joka ei mitään pahaa aavistanut, teki kuten oli käsketty. Mutta vaimo, jolta hän pyysi lapiota, arvasi koko jutun ja antoi raukalle muutamia hyviä neuvoja.

Kun nyt koirankuonolaisten äiti käski tytön asettumaan lapiolle, teki tämä sen niin taitamattomasti, että oli aivan mahdotonta hänet uunin aukosta työntää sisään. Useampien turhien yritysten jälkeen äkämystyi vanhus ja alkoi haukkua ja sadatella. Silloin sanoi tyttö: "Miksi rähiset noin? Se on terveydellesi vahingoksi. Näytä minulle mieluummin, kuinka täytyy asettua oikein lapiolle — ja minä teen sitte aivan kuten sinäkin."

Se oli selvää vanhuksen mielestä; hän paneutui lapiolle pitkäkseen huudahtaen: "Mutta pidä nyt varasi!" — ja — silmänräpäyksessä oli tyttö työntänyt hänet hehkuvaan uuniin ja lukinnut rautaisen suupellin. Sitten veti hän jalkaansa hänen nahkakenkänsä takaperoisin, niin että kärki oli kantapäässä, ja pakeni.

Kun koirankuonolaiset olivat palanneet kotiin, hyökkäsivät he heti uunin ääreen ja vetivät luullun tyttöpaistin ulos ja alkoivat syödä; mutta se ei maistunut heille ollenkaan, niin että he alkoivat tarkastella jäännöksiä ja löysivät jalokiven, jota heidän äitinsä oli kantanut kultasormuksessa sormessaan. Nyt selkeni heille kaikki — ja kiroillen ja sadatellen lähtivät he ajamaan takaa pakolaista. Tämä oli juossut eräälle leveälle virralle saakka, jonka yli hän ei voinut mennä. Kun lähenevien koirankuonolaisten kiroileminen ja ulvonta kuului hänelle, kiipesi hän nopeasti pitkään puuhun, jonka lehdistö peitti hänet kokonaan. Koirankuonolaiset jäivät neuvottomina seisomaan rannalle, tietämättä, mihin heidän nyt olisi ryhdyttävä. Silloin näkivät he äkkiä etsimänsä tytön kuvan vedessä. Tuulenhenki oli erottanut lehdet toisistaan, niin että tytön kasvot pistivät esiin ja kuvastuivat virtaan. Sokeassa raivossa alkoivat nyt takaa-ajajat latkia vettä; he latkivat ja latkivat — kunnes repesivät. Mutta nyt oli tyttö täydellisesti turvassa heiltä.