AARTEISTA

1.

Oli kerran juopporenttu, joka oli juomisellaan menettänyt kaiken omaisuutensa. Kun hän näki, ettei kukaan isäntä enää tahtonut antaa hänelle luottoa, meni hän eräälle läheiselle vuorelle, lainatakseen sieltä rahaa. Vuoren juurella ikivanhan tammen alla, seisoi musta mies; tälle sanoi hän: "Lainaa minulle rahaa!" Mutta tämä vastasi: "Mihin tarvitset, juopporenttu rahaa? Sinähän hävittäisit sen kuitenkin kädenkäänteessä. Laittaudu tiehesi!"

Kohta sen jälkeen tapahtui, että köyhä karjapaimen kulki saman tammen ohitse. Taas ilmaantui musta mies ja tarjosi hänelle kysymättä ja pyytämättä lainaa.

"Oi", huokasi karjanpaimen, "kuinka voisin lainata sinulta rahaa; enhän minä voisi sitä kumminkaan koskaan maksaa takaisin!"

"Sama se," sanoi musta, "maksa se vuosien kuluessa vähitellen takaisin, vaikkapa vaan penni kerrallaan!"

Samassa pisti hän kätensä puun koloon ja veti esille suuren rahasäkin. "Tuossa, ota! — Ja kun tahdot lainaa maksaa takaisin, niin tule vaan tänne ja huuda: Meren Martti, tuon sinulle rahaa!"

Karjanpaimen kiitti ja meni pois. Kohta oli hänellä oma talo, vaimo ja lapsia, ja hän tuli päivä päivältä varakkaammaksi. Kun hän luuli siksi paljon koonneensa, että hän voisi ilman erityistä vaivaa maksaa lainan, meni hän tutulle paikalle ja huusi, niinkuin oli käsketty: "Meren Martti, tuon rahasi takasin!" Mutta ei ketään mustaa miestä astunut puusta. Vihdoin, useampien huutojen jälkeen ilmaantui, ikäänkuin maasta kasvaneena, pieni poika ja sanoi: "Meren takaa tuli suuri paarma ja pisti Martin kuoliaaksi. Pidä vaan rauhassa rahasi!"

2.

Kaipenin aateliskartanon lähellä Etelä-Liivinmaassa on pieni lähde, josta saa raitista vettä. Vuosia sitte syöttivät paimentytöt siellä herraskartanon karjaa. Kerran syödessään aamiaista lähteellä, alkoivat he puhella aarteista, joita tässä piti olla kätkettynä.

"Vanhat ihmiset sanovat, että kokonainen arkku täynnä rahaa olisi tässä lähteessä, mutta ei kukaan tiedä, kuinka sen voisi saada", arveli eräs. Mutta toinen sanoi: "Antaisin heti karjamme molemmat parhaat sonnit aarteesta!" Tuskin se oli sanottu, kun lähteessä alkoi sorista ja porista — ja hitaasti kohosi suuri, rautainen arkku esiin. Samassa huomasivat tytöt kaksi valkoista sutta, jotka juoksivat laumaa kohden. Tyttöparat pelästyivät kauheasti, huusivat apua ja usuttivat koiransa petoeläinten kimppuun. Ne pakenivat — mutta heti vaipui myös arkku kilisten ja kolisten takaisin syvyyteen.

3.

Kauniina kesäyönä palasi nuori talonpoika kotiaan. Matkalla näki hän koivumetsän reunassa palavan tulen. Kun hänen piippunsa oli sammunut, astui hän sinne sytyttääkseen sen uudestaan; mutta turhaan, tupakka ei ottanut tulta. Kärsimättömänä otti hän hiilen, pani sen piippuunsa ja meni edelleen yhä ilman menestystä sitä imien. Hetkisen kuluttua huomasi hän, että hiilen paikalla piipussa oli kolme ruplan kappaletta puhtaimmasta hopeasta. Silloin muisti hän sen, mitä kansalla on tapana jutella — että nimittäin siellä missä yöllä palaa yksinäinen valkea, olisi "rahoja kuivamassa".

4.

Talonpoikaismajassa alkoi kerta kummitella. Öisin, kun kaikki pimeni, huusi se uunin takana: "Minä räjähdän! Minä räjähdän!" Talon asukkaat eivät tienneet mitä tehdä. He etsivät huolellisesti kaikkialta, löytämättä mitään; viimein tottuivat he yöllisiin huutoihin. Eräänä iltana tuli talonpoika juopuneena ja iloisella tuulella kapakasta kotiin. Hän istuutui pöytään ja söi muutaman palan. Äkkiä tarttui pala väärään kurkkuun, hän alkoi yskiä ja sammutti siten kynttilän, niin että tuli pimeä. Heti kuului huuto uunin takaa: "Minä räjähdän! Minä räjähdän!" Silloin vimmastui talonpoika ja kiljasi: "No, räjähdä sitte viimeinkin, kun kerta pirulla ratsastat!" Tuskin sanottu, kun uunintakana paukahti aika räjähdys ja kasa kulta- ja hopearahoja vieri tupaan.