II. SINÄ JA MINÄ
Reading edition
Me astumme kaihojen kangasta ja kuljemme surusta suruun, me etsimme onnemme taivasta ja tyydymme pieneen muruun.
Nyt sulla on onnena uskosi, ja sun untesi oraat itää, ja sulla on korkea kaihosi. Mutt' mulla ei ole mitään.
Tai — mullakin jossakin, sielussain on tulenkipinä pieni, niin pieni, mutta se hehkuu ain, jos minne mun kulkee tieni.
Nyt tiedä mä tarkoitusta sen en. Sen tiedän: aina se palaa. On lohtu se tulisten tuskien, se ilohon itkua valaa.
Oi äiti, pienet on tuskani mun, mutt' sullahan oli ne suuret, ja sentään kestit sä kamppailun ja säilytit Jumal-juuret.
Oon minäkin särkenyt sydäntäs ja polkenut pyhimpääsi, mutt' katsohan, Luojasi, ystäväs, tai kohtalo kait sen sääsi.
Ja vaikka me ympäri harhaillaan ja kuljemme eri teitä, niin sentään me yhtäälle kuljetaan, sama määrä on varten meitä.
Mutt' mikäpä sitten se määrä lie? Sen saamme me nähdä kerta. Vaan paljon voimia vie tämä tie ja paljon vaatii se verta!