"MAALIMAN-MIKKO."
Reading edition
Kasvoi siellä kotinurmikolla lumilatva tuomi, nuori, siitä Matti veisti matkasauvan, maalimojen kulkuteille suori.
Kulki niinkuin kulkee mieron miesi, jolta viljan riisti halla, ryöstön tautta talo vierahilla, äiti, isä kirkkonurmen alla.
Maalima se tallas alleen miehen, selkä köyryyn painui hältä, rinnan riehut kaiken tuoksun riisti raukan mierolaisen elämältä.
Kaupungeissa häntä herjaeltiin, koirat kärkkyi kintereillä, repaleinen kurjuus hälle nauroi, kun hän koikkui kerjuun valtateillä.
"On se tuska sentään raskas kantaa, raskas kun sen yksin sulkee rintaan runneltuun; ma tuhon tunnen, askel synnin mailla harhaa kulkee.
Muru onnea jos mulle suotais, laulais kodin lintu pieni taakalleni vaivan vaimennusta, valkeneisi tumma tuskan tieni!
Pois taas kuljen kotikunnahilta, tätä kutsuin kerran onnen maaksi, nyt en itke, katson mieron rantaa, johon särkyy tämä hylkyhaaksi."
— Noin hän miettii yksin kankahilla, sauvaan tarttuu huokaellen, raskahasti astuu vastamaata kauvas maalimahan hoippuellen.