JOULUN PYHINÄ.
Reading edition
Voi, tyly syksy voitti elkeillänsä, jo kesäkulta vietti peijaitaan; on ruuhi talaan luona kyljellänsä ja kaisla kankeana rannallaan.
Jo keltasänki peitti kylän pellot, ei rimpisuolta teirin lempi soi, ei lepikössä kaiku karjan kellot ja surun virttä hongat huminoi.
Tää kanervikko, jolla perhot keijui ja lapset juoksi marjatuokkoineen, nuo päivänrinteet, joilla auer leijui, jo surkastuivat kevätvuokkoineen.
Ei keinut kiiku Kaajan kallioilla, ei nuoret tanhuvilla ilakoi, ei hulmu helkaliekit nurmikolla, ei kansanlaulu sieltä lehtoon soi.
Ja lahti, jonne vaari verkot heitti ja pyhä-aamuin souti joutessaan, sen kattaa talven tiuha, jäinen seitti, myös niemen lehto huokaa huolissaan: kesä kuollut on!
* * *
Näin nukkuu luonto sairaan horrosunta, mut perhoin lailla hiuteet karkeloi: on taivahilta tullut lunta, lunta ja raikkahasti tuulten urut soi.
Huu — lumituiskut tanssii tuvan nurkkiin ja aisan päissä tiuvut tinnittää, jo rovastikin heittyy ketunturkkiin, kun pappilastaan kirkkoon kiirehtää.
Jo lattioille havut, oljet tuodaan ja päivät naapureissa kyläillään, nyt "tuomaan olvet" osavasti juodaan ja sakkanuutin juoksuun lennellään.
Nyt suven liitot, tehdyt metsäteillä, taas häiden hälinässä uusitaan ja kirkkain mielin, myrtin seppeleillä nyt uusiin kohtaloihin astutaan.
Kun Kala-Aapo kulkee kirkkoon hiljaa, on kasvoillansa rauha, huolettuus: "on talven yli meillä kyllin viljaa ja hangen alla uinuu oras uus!"
Kun aamun huurre kiiltää oksain alla ja untelona katsoo vanha kuu, soi kirkon kellot kilvan heilumalla ja mieli sopujuhlaan tuudittuu: joulu tullut on!