IX.

Kuorman kantajia.

Rautalankaverkko oli lauennut nuoren kotkan pään yli. Helmi oli vangittu suuriin, kolkkoihin sairassaleihin. Pitkät vuoderivit tauluilla merkittyine ihmisolentoineen olivat hänen sävelkoskettiminansa, kaikenlaisten lääkeaineiden tuoksu ja monien huokausten haikeus hänen henkensä ilmapiirinä. Helmi muisti sen pahoinvointisen ja kouristavan vastenmielisyyden, joka hänet oli vallannut, kun hän ensi kerran astui enonsa kanssa näiden ovien sisäpuolelle. Silloin hän tosiaan ei olisi voinut aavistaa, että tämä tuskien talo piankin tulisi hänen pysyväiseksi olinsijaksensa.

Ei ilmaa, ei iloa, ei vapautta!

Hienot, taipuisat soittosormet hankasivat lukkoja kiiltäviksi, seiniä puhtaiksi, lääkärien teräaseita kirkkaiksi kirpelissä liuvoksissa. Pienet, valkoiset kädet rohtuivat ja turposivat, hento varsi väsyi ihan poikki katketaksensa. Hän huokasi syvään, pysähtyi jonkun vuoteen ääreen, yritti lausua hellän, osaaottavan sanan ja kohentaa tyynyä vähän mukavammaksi. Kohta kuului virallinen ääni: — Neiti Hartikka on hyvä ja pitää työstänsä huolen! Tyynyn pitää olla suorassa, ei sitä noin saa vääntää. Katsokaa, että siivous on toimitettu, kunnes lääkärit tulevat!

Helmi ei pyörtynyt, kun hän ensi kerran oli leikkaushuoneessa mukana, eikä hän väistynyt yksin yöllä valvoessaan, kun kuoleman enkeli kolkutti suuren, kumajavan salin ovelle. Hän alistui kohtaloonsa.

Turhaan Riitta täti nuoren Martan kanssa pani keittiössä parastansa. Työn on tapana ruokahalua höystää, mutta Helmi ei syönyt. Eikä hän voinut nukkuakaan, vaikka juuri oli valvonut koko yön ja aivan uuvuksissa saapui kotiin. — Soita vähän, Helmi! — pyysi täti parhaimmassa tarkoituksessa. Silloin Helmi melkein säikähtyi ja vakuutti aivan aiheettoman kiihkeästi, ettei hän sitä tee. Tädin poistuttua hän kiersi flyygelin lukkoon ja hautasi avaimen syvälle laatikkoonsa.

Hertta toi hänelle usein pari kukkaa tai kauniin hedelmän, kun hän aamulla työhön lähti tai illalla työstä palasi. — Torituliaisia! — sanoi hän heleästi hymyillen. Sitte hän kertoi uutisia: — Aimo on kirjoittanut sitä ja sitä. Aimo kysyy, kuinka Helmi voi. — Ilokseen hän huomasi väsyneen katseen elostuvan, mutta toisena päivänä se oli yhtä väsynyt jälleen. Entisen Helmin oli sairashuone haudannut.

Paavali Kotka oli jo täysin terve ja virassa, puuhasi jälleen, kuten ennen sairastumistansa, ja lisäksi seisoi kansliassa neljä tuntia joka päivä. Sitäpaitsi hänellä oli tuskallinen jälkinäytös vaivanansa: oikeudenkäynti tapaturman johdosta. Rahkanen oli heti joutunut poliisin talteen ja oli nyt syytteessä juopumuksesta ja pahoinpitelystä. Hän oli jo oikeudessakin seisonut, mutta päätös odotti sairaan parantumista ja lääkärin loppulausuntoa. Parin päivän perästä raastuvanoikeuden taas piti istua.

Elli, Rahkasen vaimo, oli käynyt Kotkan luona itkemässä miehensä häpeää ja pastorin onnettomuutta, johon he olivat syypäät. Kotkasta tuntui hyvältä, että Elli sanoi "me". Hän oli lohduttanut minkä voi. — En minä syytä teidän miestänne, kaupunginviskaali on syyttänyt, ja hänen on siihen pakko. Minä en aio käyttää asiamiestä, saavun itse oikeuteen, niin saatte omasta suustani kuulla, että nyt puhun teille totta. Olen antanut anteeksi; sehän on kristityn luonnollinen velvollisuus.

Kerran hän oli mennyt Rahkasta tapaamaan, mutta tämä ei ollut kotona. Toisella kertaa hän oli, mutta tahtoi puikkia tiehensä. Kotka sai hänet pidätetyksi, mutta asema oli kovin tuskallinen eikä puhe tahtonut sujua. Uhkaava oikeudenistunto ja katkera häpeä olivat kuorena miehen sydämellä. Kotka mietti ja rukoili, vaan ei vielä löytänyt neuvoa. Hän ajatteli näitä ihmisiä paljon, sillä hän oli varma siitä, että nyt oli heidän etsikkoaikansa ja Jumala oli juuri hänet aseeksensa tarkoittanut.

Kaikki tämä, viran uuden edesvastuun ohella, täytti niin suuressa määrin Kotkan mielen, että Helmin muuttunut olento pitkäksi aikaa jäi häneltä huomaamatta. Usein heillä oli eri atria-ajat, usein myöskin tapasivat toisensa ihan kiireimmiten. Kotka katsoi Helmiä rakkaudesta ja hyväksymisestä loistavin silmin, kysyi jotakin, sai vastauksen ja oli tyytyväinen. Silloin Riitta täti ei kauvempaa malttanut, vaan ryhtyi asiaan: — Paavali, — sanoi hän, — eikö sinulla ole silmiä päässä? Tyttö laihtuu ja kalpenee päivä päivältä, kohta hänestä on vaan varjo jäljellä. Sinä hänet tähän saatoit. Pidä sitte myöskin huolta hänestä! Veisit edes joskus kävelemään tai toimittaisit hänelle vähän rauhaa päästä Jumalan huoneeseen sanaa kuulemaan. Ei hän tällä tavalla kauvan kestä.

Kotkan muoto muuttui vakavaksi. Päivällisellä hän tarkasteli Helmiä toden takaa, ja seuraus oli, että hän tänään päätti omistaa iltansa hänelle yksin.

Toukokuu oli loppumassa, kesä odotti vuoroansa. Meri välkkyi suurena ja siintävänä, nuori vihannuus oli heleän hentoinen, ja tuomet puistoissa puhkeilivat. Ilta oli lempeä, leuto ja tyyni.

Kotkan mielessä heräsi ajatus, joka siinä jo kauvan oli valmistunut. Helmi oli hänen sydänlapsensa — hän tahtoi vetää hänet kokonaan sydämellensä. Luottamus herättää luottamusta, rakkaus rakkautta. Tähän aikaan Helmi ehkä parhaiten juuri sitä kaipasi ja tarvitsi.

Kun Helmi sairashuoneelta palasi, odotti ajuri portaitten edessä. Paavali Kotka otti tyttönsä aivan erityisellä herttaisuudella vastaan. — Mene nyt pian muuttamaan pukua! Minä olen suunnitellut pienen suloisen iltaretken, joka on meitä molempia vahvistava ja virkistävä.

Mielihyväkseen hän huomasi, kuinka se Helmiä ilahutti. Tuota pikaa hän oli pukeissa, ja he ajoivat rinnatusten ulos kevätillan ihanuuteen.

Helmi hengitti syvästi, taas kerran rinnan täydeltä raikasta ilmaa, ihaili puistojen puita, joiden uusia lehtiä hän tuskin vielä oli ehtinyt huomata, loi pilkottavalle merelle kaihoavan katseen ja ihmetteli sitte, mihin eno häntä oikeastaan vei.

— Ensin vähän kiertelemme kaartelemme, että sinä virkenet. Nyt käännymme tästä — ajuri, uudelle hautausmaalle! — niin, Helmi, sinne on matkamme määrä.

Helmi ensin katsoi enoa pitkään, mutta ajatuslangat yhdistyivät, ja äkkiä hän rohkaisi mielensä, kysyen:

— Eno — hänenkö haudallensa?

— Niin. Toivon, että ymmärrät minua, ymmärrät kuinka paljon sinua rakastan!

— Kiitos, oma rakas eno!

Lapinlahdenkatua pitkin, ohi hautakiviveistämöiden ja työväenasuntojen, he saapuivat uuden hautausmaan portille. Aurinko juuri laski meren ja metsän taakse, kullaten ja purppuroiden taivaan rannan. Joku yksinäinen lintu vielä visersi, sitte kaikki oli hiljaa. Suuren käytävän viileässä pimennossa lehdet vienosti lepattelivat, ja vanhat puut kuiskaten kertoivat menneitä muistoja ja monien kyynelten tarinoita.

Kotka pysähdytti ajurin. He astuivat alas, ja Helmi huomasi hänen kätensä vapisevan, kun hän ojensi rahan. Helmin kysyvään katseeseen hän vastasi:

— Luulen että viivymme. On rauhallisempaa, kun kukaan ei odota.

Kapea polku vei monien kumpujen lomitse, kierrellen ja mutkitellen Se päättyi aivan meren rannalle. Siinä kasvoi kuusi, jonka juurella oli valkoinen risti. Kumpua ympäröi ruusupensasten seppel, ja ristin eteen oli asetettu vaaleanpunainen hyasintti ruukussaan. Marmorissa kiilsi kultakirjaimin: Lilja. Sitte syntymä- ja kuolinvuosi. Alle oli kaiverrettu:

"Rauhan kaikki sielut saivat, jotka kärsi tuskat, vaivat —"

Paavali Kotka laskeutui polvilleen paljaalle maalle, vaipuen äänettömään rukoukseen. Helmin sielussa soivat ne säveleet, jotka Schubert kerran oli sepittänyt ristirunon sanoihin. Hän oli ne monasti kirkkolaulajaisissa kuullut. Tällä hetkellä ne hänelle muuttuivat eläviksi.

He istuutuivat vihreälle penkille kuusen varjoon. Aurinko oli laskenut, hehku himmentynyt. Kaitaisia punapäärmeitä ja irtonaisia rusopiirtoja vielä soilehti taivaalla. Meri kohisi kuin kaukaisena kaikuna päivän taisteloista. Se tummeni tummenemistaan, ja aalto aallon jälkeen uinahti rannan lepoon.

Silloin Paavali Kotka kertoi Helmille haudatun lempensä tarinan:

— Sinä näit hänen kuvansa. Hän oli nuori ja ihana. Minun sieluni taisteli Jaakobintaisteluansa; olin yksinäinen, työssä, kaipauksessa ja suuressa murheessa. Kun hän hymyili, unohdin huolet. Kun hänen päänsä nyökkäsi kukkien takaa ikkunasta, ei työn kuorma enää tuntunut, kutsui vaan lepo ja koti, missä hän odotti. Hän kirjoitti runoja. Joskus hän arastellen luki muutamia säkeitä, ja ne soivat koko päivän korvissani kuin hopean helinä. Hän oli valo ja riemu, mutta hän oli minulle myöskin synti ja kiusaus. Kuinka monta kertaa silmäni kulki raamatun riveillä, ja rivien välistä hohti hänen katseensa! Minä rukoilin, mutta yhtäkkiä huomasin, että puhuinkin hänen kanssansa enkä Jumalan. Silloin minä riistäysin irti koko tarmoni voimalla. Oli aika, jona tuskin katsoin häneen, koska en tahtonut. Tuli sitte toinen aika, jona en voinut. Seisoin kasvoista kasvoihin Vapahtajani kanssa — se oli minun suuri effata-hetkeni. Hän ei ollut mukana, ainoastaan Herrani ja minä — sanomattomassa, pyhässä yksinäisyydessä. Silloin minä sanoin Herralle, joka täynnä pohjatonta rakkautta laski lävistetyt kätensä pääni päälle: "Ole minun elämäni kuningas! Sinä tulit tulta sytyttämään tänne maailmaan, ja mitä sinä toivot, kuin että se jo palaisi? Polta minutkin alttarillasi! Ristiinnaulitse minut! Anna minun kärsiä, lähetä minut sinne, missä työ on vaikein ja uhri raskain! Menen riemulla sinun tähtesi!" — Siihen aikaan kuulin kertomuksen nuoresta tytöstä, joka oli ennen kodissamme palvellut. Hän oli lähtenyt Ameriikkaan, joutunut viettelijän uhriksi, langennut syntiin ja kuollut — eikä kukaan tietänyt, minne ja miten hän oli edes haudattukaan. Hänen vanha äitinsä sanoi minulle Helsingissä, katkerasti itkien: "Eikö nyt ole ketään pappia, joka hakisi lapsi paran ja toimittaisi siunattuun multaan?" — Ei tosiaankaan ole paljon pyydetty, minä ajattelin. Itse olisin kysynyt ja vaatinut: Eikö ole pappia, joka ottaisi lapsen jo ajoissa suojaansa ja varjelisi susien kynsistä? Ja eikö ole pappia, joka etsisi eksyneitä? — Se oli ensimmäinen tulikipinä minulle. Pian seurasi toisia. Tulisi pitkäksi kertoa niistä nyt. Minä vaan tunsin, että kohtaloni oli ratkaistu. Herrani ääni julisti: "Olen rukouksesi kuullut. Sinä saat juoda sen kalkin, jota anoit, ja sillä kasteella, jota halasit, minä sallin sinun tulla kastetuksi. Sinä olet se paimen, jonka olen valinnut lampailleni kaukana suurten merten äärissä. Mene, minä lähetän sinut!" —

Helmi oli kuunnellut henkeänsä pidättäen, keskeyttämättä ainoallakaan sanalla. Nyt hän välittömästi huudahti huolestuneena: — Mutta eno — miksi sinä sellaista rukoilit?

— Etkö ymmärrä? Rakkaus tahtoisi tarjota suurimman mahdollisen vastalahjan sille jolta kaiken on omaksi saanut…

— Eikö se ole suurin vastalahja, että mitään pyytämättä annamme hänen ratkaista kaikki?

Kotka istui vaiti, miettiväisenä. Sitte hän kysyi: — Etkö sinä koskaan pyydä mitään? Eikö lapsikin tee ehdotuksia isällensä? Hän ratkaisee silloinkin, sillä valta ei ole meidän käsissämme.

Helmin korvissa kaikui joku lause siitä, että Jumala antoi heidän vaeltaa mielensä jälkeen, koska he olivat häntä kiusanneet. Laulettiinhan virressäkin:

"Mä kyll' en saa, en tahdokaan armolles määrää panna…"

Hän tunsi itsensä kumminkin epävarmaksi ja kokemattomaksi, eikä uskaltanut enää mitään sanoa.

— Jumala tietää, ettei se ollut helppoa, — jatkoi Kotka. — Mikä ensi innostuksessa nosti minut yli kaiken maallisen, se tuntui yhtäkkiä kuormalta, jota oli mahdoton kantaa. Se tapahtui eräänä päivänä, kun odottamatta vahingossa näin Liljan polvistuneena rukoukseen. Hän — kukkanen, lintunen, sulotar ja maailman lapsi!

Oliko hänkin tietämättäni ollut mukana? Oliko meitä ollut kaksi sokeata Jeesuksen huoneessa samalla kertaa?

Minä kysyin häneltä, ja hän sanoi, että minä hänet olin johdattanut Jeesuksen luo. Kuinka? Milloin? Se oli ihme, jota minun oli vaikea käsittää, vaikka kuulin sen hänen omilta huuliltansa. Mutta siitä hetkestä asti me ilman sanoja ja ilman lupauksia tietoisesti kuuluimme yhteen. Kahden me istuimme Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän sanoi, että minä häntä opetin, mutta minä tiedän, että Jeesus opetti meitä molempia. Hän oli varmaan minua pitemmällä… Hänen kasvonsa hohtivat taivaallista valoa, hän säteili hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Jos sinä, Helmi, olisit ollut vanhempi, kun äitisi kuoli, muistaisit hänen olentonsa taivaallisen sulouden. En ole ketään nähnyt niin Kaarinan kaltaista kuin hän oli siihen aikaan. Anna anteeksi, Helmi, äitisi muiston tähden, jos rohkenen sanoa, että hän oli vieläkin suloisempi!

Silloin minulle selveni, että hänestä täytyi tulla omani, koska häntä rakastin, rakastin niin pohjattomasti, niin tulisesti, kuin nuorukainen koskaan voi neitosta rakastaa…

Niin, Helmi tiesi, kuinka voi rakastaa!

— Hän ja elämäni kutsumus, — jatkoi eno, — siinä se oli, koetuksen kivi ja ratkaisun tienhaara. Luulin järkeni menevän, kun se astui eteeni. Kuinka minä hänet veisin Ameriikkaan? Minä vaeltaisin ympäri siirtolaisia etsimässä, eläisin köyhänä, kulkisin kurjuuden paikat, pelastaisin, palvelisin, antaisin vaikka henkeni. Mutta hän? Hento, ylellisesti kasvatettu, hemmoteltu ja hellitelty tyttö! Hän ei koskaan suostuisi minua sinne seuraamaan!

— Rakkaus seuraa vaikka minne! — huudahti Helmi kiihkeästi. Kotkan katse kohtasi Helmiä. Tyttö painoi päänsä alas. Kyllä eno oli ymmärtänyt.

— Oikein sanoit, rakkaus luulee voivansa seurata vaikka minne, — hän vastasi kuin unelmissaan. — Tuli hetki, jona en enää voinut hillitä hehkuvaa, kuohuvaa, taistelevaa sydäntäni. Sanoin hänelle kaikki, tunnustin rakkauteni, panin valinnan hänen eteensä ja odotin tuomiotani. Odotin ja pelkäsin, ja kuitenkin aavistin, että ehkä ei uhria vaadittaisikaan, ehkä minun kukkaseni olisi enemmän kun rohkenin toivoa: uljas, ehjä lemmessään, altis hänkin kanssani kärsimään ja taistelemaan…

— Hän oli! — Helmi tiesi sen varmaan, ei toisin voinut ollakaan.

— Niin, hän oli — oi Helmi — en voi sinulle kertoa siitä hetkestä, se oli sellainen, että vieläkin tunnen muistosta huumaantuvani. En sitä antaisi pois sen tuskankaan hinnalla, joka pian vuorenpainoisena oli sydämeni musertava… Runoilija sanoo, että suloisempaa on lempiä ja kadottaa, kuin ainiaaksi jäädä lemmen onnesta osattomaksi…

Kotka vaikeni. Helmikin oli vaiti. Tyttö ei rohjennut häiritä muiston kellojen pyhää sointia, eikä kyennyt sanoilla jatkamaan hän, jolle ne soittivat elämän heleimpiä ja tummimpia säveleitä, ijäti unohtumattomia.

Ilta oli pimennyt, meren kohina vaimennut vaimenemistaan. Kuu kulki esille pilven takaa, luoden välkkyvän, hopeisen juovan hiljaa värähtelevälle veden pinnalle. Haaveelliset, salaperäiset varjot laskeutuivat kivistä, risteistä ja puiden ojennetuista oksista. Kalmisto valmistui yöhön uinumaan.

— Eno… ja sitte? — kuiskasi Helmi vihdoin.

— Oli toukokuun ilta, — jatkoi Kotka, yhä katseessa unelmien etäisyys, — sellainen kuin tämä nyt, yhtä kuutamoinen ja ihana, vain viileämpi ja myöhäisempi. Me istuimme Kaivopuiston kallioilla. Emme muistaneet aikaa; silmänräpäys ja elämä sulivat meille yhteen. Vihdoin huomasin Liljan värisevän. "Ei, ei minun ole kylmä", hän vaan vakuutti. Hän ei tahtonut lähteä, hän piteli kiinni hetkistä, ikäänkuin olisi aavistanut niiden lyhyyden. Vielä kotipihalla me kauvan seisoimme tuomien alla. Helmi, olen nähnyt ne tuomet vielä nytkin kukassansa. Pelkäsin, että talon uusi omistaja olisi hakkauttanut ne pois, hävittänyt keltaisen talonkin ja rakennuttanut kivimuurin sen sijalle, mutta Jumalan kiitos, hän ei ole sitä tehnyt…

Kotka hengähti syvään.

— Toisena päivänä Lilja makasi kuumeessa. Lääkäri sanoi, että kohtaus oli pian ohimenevää laatua, nähtävästi pienestä kylmettymisestä aiheutunut. Huolestuttavampi oli Liljan yleinen heikkous. "Hän ei saa tehdä paljon työtä, ei millään tavalla rasittua eikä vaivata itseänsä. Jos hän olisi köyhän lapsi, en uskaltaisi ennustaa hänelle pitkää elämää. Hyvät olot ovat hänen pelastuksensa. Lääkkeet eivät paljon auta. Parasta ravintoa, täyttä lepoa, säästämistä ja vaalimista!"

Ymmärrätkö, Helmi, mikä kuolintuomio se oli minulle?

Taistelu alkoi uudestaan, entistä kauheampana. Minä en ollut köyhä, perintöni oli kylläkin suuri, mutta minä olin luvannut itseni ja rahani Herralle. Saisinko antaa Liljalle sen, mikä oli Herran?

— Tietysti! — tahtoi Helmi huudahtaa. — Niinhän fariseuksetkin arvelivat, että isä ja äiti voivat nähdä nälkää, koska heidän lahjansa oli "korban", uhrattu… Etkö muista, eno, mitä Jeesus siitä sanoi?

Se oli Helmin mielessä ja kielellä, mutta hän ei saanut sanoja huuliltansa. Eno oli niin ylevän kaukaisen ja niin murheellisen näköinen, että hänen täytyi vaieta.

— Sinä tiedät taisteluni tuloksen. Minä näin sen kauhistavan selvästi: ken on niin heikko, että kylmettyy toukokuun iltailman henkäyksestä, hänelle ei voi rahallakaan elämätä ostaa se, joka aikoo Ameriikkaan siirtolaisten kulkupapiksi. Siis: joko Lilja, kotimaa, onni, lempi ja rikkaus — tai tuska ja yksinäisyys hänen jäljissään, jolla ei ollut, kuhun päänsä kallistaisi…

— Eno — kuinka sinä voit! Kuinka sinä voit!

Helmistä tuntui, että uhri oli yli-inhimillinen, mahdoton. Oliko se siis oikeakaan?

— Ihminen voi paljon, kun on toinen voimanantaja. Luulen myöskin, että uhrimieli on hehkuvin ja välittömin heti suuren ratkaisun jälkeen, kun elävä Jeesus koko ihanuudessaan on ilmestynyt meille, kun ensi rakkauden tuli palaa… En tiedä kumminkaan, mitä olisin voinut, jos olisin saanut hänen silmänsä nähdä. Mutta hän makasi sairaana, eivätkä hänen omaisensa tietäneet, mitä välillämme oli tapahtunut. Jumala sen niin johdatti…

Minä muistan sen yön, unettoman yön, jona kamppailin kuin kuoleman tuskassa. Helmi, sellainen on Getseemane! Ei minulta kalkkia otettu pois, mutta enkeli vahvisti minuakin…

Lähdin ilmoittamatta mitään, suin päin sinun kotiisi, Helmi. Ensimmäiseltä pysähdysasemalta kirjoitin Liljan isälle, kerroin kaikki, tunnustin kaikki, pyysin ainoastaan, että hänelle ei lähtöäni ilmoitettaisi, ennenkuin hän oli vahvempi, — ei ennenkuin minäkin uskalsin kirjoittaa ja avata hänelle koko sydämeni epätoivoisine taisteluineen. Silloin hän oli ymmärtävä rakkauteni, etten itseäni ajatellut, vaan hänen tähtensä sen tein — hänen ja Mestarin tähden…

Silloin, Helmi, minä ne kirjeet toin sinulle, heitin helmaasi, tietämättä muuta, kuin että nyt jäi kaikki taakseni, nyt en voinut jatkaa niin kuin siihen asti. Yksinäisinä hetkinä olin ne kirjoittanut, en oikeastaan sinua varten, vaan omalle itselleni. Minulla ei ollut uskottua ketään, sinut siksi valitsin haaveissani. Olen jo pyytänyt anteeksi sitä pahaa, minkä niiden kautta tein. Epätoivoiselle voinet anteeksi antaa…

Omatuntoni minua myöskin syytti tylyydestäni isääsi vastaan. Anteeksipyytämättömät synnit eivät anna rauhaa; olin tuntenut niiden tutkaimen, olin tuntenut ja taas väistänyt. Joka menee Herransa kanssa ristiinnaulittavaksi, hän ei voi mennä sovittamattomin sydämin. Jo tuloni isäsi kotiin oli sovitus. Syvemmällekin minä nöyrryin, sanoihin ja tunnustukseen. Vaan se tapahtui vasta, kun isäsi ensin oli puristanut kättäni, heltyneenä, hänkin pyytäen anteeksi minulta…

— Onko se totta? — puhkesi Helmin huulilta. — Eno, isä pyysi anteeksi sinulta?

— Niin, Helmi, nyt sen kuulet. Emmekö ole häntä väärin tuominneet? Jumala olkoon meille armollinen! Sovitettuina me kumminkin erosimme, se on lohdutukseni.

— Eno, minua värisyttää…

— Tule, Helmi, lähdetään. Minä unohdan ajan taas uudestaan, kuten sinä iltana Kaivopuiston kallioilla… Nyt on hyvin lämmin, et ole voinut kylmettyä.

— En, en.

— Minun tulee pitää sinusta huolta. Helmi, ei rakkauteni sinuun kuitenkaan ole ollut mikään haave, vaan täysi todellisuus, Kaarinan muiston ja viimeisen pyynnön vahvistama. Minulla oli sydän, joka janosi rakkautta — oi Helmi, kuinka se oli janonnut pitkinä vuosina! Liljalle olisin lahjoittanut sen kaikki pyhät kätköt ja ennen pakosta pidätetyt tunteet… mutta minä en saanut häntä täysin ja rajattomasti rakastaa kuin yhden ainoan illan elämässäni! Niinä päivinä, jotka kodissasi silloin vietin, minä annoin sulkujen laueta, ja se sanomaton, jota sydämessäni kätkin, se tulvi tuskansuloisena sinun ylitsesi…

— Niin, eno, minä muistan ne ihmeelliset päivät!

— Helmi, lähtekäämme nyt. Minä huomaan takertuvani, en osaa kertoa järjestyksessä enää mitään. Sanokaamme jäähyväiset. — Sitte äänellä, joka oli hellä ja pehmoinen, haihtuva kuin kuiskaus: — Lilja!…

Oli pimeämpi jälleen. Kuu oli kulkenut pilven taa. Helmi ei tietänyt, mitä eno puhui itsekseen. Ehkä hän rukoili.

Kun he vierekkäin, hitaasti kävelivät takaisin tummaa käytävää pitkin, silloin Kotka vasta alkoi taas puhua Helmille.

— Minun täytyy lopettaa, mitä olen alottanut. Vielä on muutama lause lisättävää.

— Sinä lähdit Ameriikkaan.

— Niin, suoraa päätä, omilla rahoillani, ilman tuen ja paikan tietoa, osaamatta englanninkieltä… Sinä voit sanoitta arvata, mitä sain kestää. Ensimmäinen vuosi teki minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Sitte sain viran, olin jo oloihinkin tutustunut, Jumala auttoi helpommalle…

— Ja Lilja? — Kysymys oli arka ja pelokas.

— Ennen lähtöäni kirjoitin. Vastauksen ja valokuvan sain Ameriikassa. Se oli kuin enkelin kirje… Silloin hän jo olikin Jumalan enkelien luona, ijankaikkisessa ihanuudessa…

He astuivat ääneti eteenpäin, syvässä mielenliikutuksessa kumpikin. Lapinlahdenkadun päässä he istuutuivat raitiovaunuun. Ei sanaakaan vaihdettu, kunnes he oman ovensa takana seisoivat.

Silloin Helmi kysyi:

— Eno, oliko Lilja Aimon ja Hertan sisar?

— Oli, — vastasi Kotka.

— — —

Helmi tiesi, että hänen täytyi aamulla varhain olla kovassa työssä sairashuoneella. Kotka tiesi, että häntä odotti tuskallinen oikeudenistunto, jota varten hän kyllä olisi voimansa tarvinnut. Siitä huolimatta he kumpikin valvoivat. Uni pakeni ajatuksia, jotka aaltoina ajelivat, ja muistoja, jotka hiljaa utusiivin olivat nousseet kummun alta.

Ei kertaakaan Helmi ollut soittokonettansa avannut sen jälkeen kuin hän sairaanhoitajaksi antautui. Tänä yönä hänet yhtäkkiä valtasi ikävöiminen, niin voittamaton ja ylivoimainen, että hän ei kyennyt vastustamaan.

Hopeankirkkaita säveliä helisi hänen ympärillänsä, niinkuin aaltojen leikkiä auringon kimmellyksessä, ja syvien, tummien vetten vyöryt toisaalla kohisivat, kasvaen, paisuen, tulvien ylitse, yhdistyen valoisiin sointuihin, valmistuen kuin suureen, ihmeelliseen symfoniaan…

Hän nousi vuoteellensa istumaan. Sydän sykki kovasti, otsaa kuumotti ja suonet tykkivät ohimoilla.

Häntä veti voima, niinkuin kosken kinahmi. Yöpuvussaan hän hyppäsi vuoteeltansa, hiipi eteisen ja salin läpi ja tuli ruokasaliin, jossa flyygeli seisoi yhä vielä lukittuna. Taas hän palasi takaisin, nouti avaimen, nosti kannen, painoi paljaan jalkansa metallipolkuselle. Sormi hiipaisi kosketinta. Helähdys… niin aavemaisena nukkuvassa talossa. Säikähtyen Helmi hypähti istuimelta, unohti kannen auki ja juoksi pois vuoteeseensa, niinkuin pahantekijä, rikoksesta tavattu.

Hän värisi, jotta hampaat kalisivat. Tuska ja ahdistus piiritti häntä. Hän luuli nääntyvänsä epätoivoon.

— Minä en jaksa! Minä en jaksa! Se soi minun sisässäni, se särkee minut. Minä tulen mielettömäksi, ellen saa sitä laskea tulvehtimaan!

Miksi siis en soita? Vain yhden kohdan minä soittaisin: sen, missä he seisoivat tuomien alla, valkokukkien tuoksussa… Ei, minä soittaisin enon Getseemane-yöstä, ne tummat, tummat ja kuohuvat sävelet… Ei, mieluummin sen, että Lilja jäi yksin itkemään ja ikävöimään…

En minä voi mitään soittaa, muuten minä soitan kaikki. En voi soittaa tuntia, en minuuttiakaan, sillä muuten en lakkaa, ennenkuin he taintuneena kantavat minut pianon äärestä. Enkä sitte enää koskaan jaksa avata sairashuoneen ovia! —

— — —

Helmin taistellessa Riitta täti haki ruokasalista rottaa. Mikä muuten olisi pimeässä säikähyttänyt hänet hereille?

Paavali Kotka ei sitä vienoista helähdystä kuullut. Hänen oman sydämensä sävelet helähtelivät voimakkaammin.

— — —

Helmi ei sairastunut, vaikka hän itse oli luullut. Hän vaan meni aamulla työhönsä vielä tavallistakin kalpeampana ja hiljaisempana.

Kotkan olennossa sitävastoin ei voinut huomata mitään jälkiä illan ja yön liikutuksesta. Tyynenä, vakavaryhtisenä hän astui oikeussaliin, kumarsi herroille, tervehti katellen syytettyä ja hänen itkusilmäistä vaimoansa sekä asettui paikalleen. Luettiin edellisen istunnon pöytäkirja, josta huomattiin rikos täysin todistetuksi, sekä lääkärin lausunto, jossa monilla tieteellisillä sanoilla selitettiin, että pastori Paavali Kotka oli pahoinpitelystä saanut vaikean vamman ja kauvan maannut sairaana — minkä kaiken johdosta yleinen syyttäjä julisti loppuvaatimuksensa syytetyn rankaisemiseksi.

Se kuului välinpitämättömästi ja virallisesti: Maksakoon Rikoslain 43 luvun 6 §:n 1 kohdan mukaan sakkoa juopumuksesta 30 markkaa, sekä pahoinpitelystä saman lain 21 luvun 11 §:n 1 kohdan mukaan pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta, eli rangaistukset lain mukaan yhdistämällä pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta 3 päivää…

Kipurahavaatimuksen sijasta Kotka lausui: — Kalle Rahkanen, minä en sinulta mitään pyydä. Jumala sinua siunatkoon ja armahtakoon!

Kun tuomio julistettiin, puhkesi Elli äänekkääseen itkuun. Rahkanen painoi päänsä syvälle alas, ilmoittaen tyytyvänsä päätökseen. Kotka saattoi häntä vankivaunuille, ystävällisenä kuin omainen, ja murheellista Elliä hän lähti hellällä osanotolla viemään hänen yksinäiseen kotiinsa.

Kansa katseli ja kohotti Kotkan marttyyriksi ja pyhimykseksi. — Katsokaa, katsokaa! Pastori on kuin itse Jumalan enkeli!

Hän tunsi itsekin voimaa, varmuutta ja tyydytystä. Viimeisetkin jätteet illan herkkämielisyydestä ja yön kaihoista olivat kadonneet.