XIII.

Vapauteen.

Varhaisena aamuhetkenä, kun he tavan mukaan yhdessä istuivat Kotkan pöydän ääressä, silloin Helmi oli sen sanonut.

Eno ei ensin tahtonut uskoa; mutta kun hän käsitti, että se oli täyttä totta — oi mikä murtumus kuvastui hänen kasvoillansa!

— Taas yksi toiveitten hautakumpu lisää… Helmi, Helmi, minun lapsi raukkani!

— Sinä tiedät, eno, kuinka rakas olet minulle — mutta minä en voi tehdä toisin. Minun täytyy kuulla Jumalan ääntä enemmän kuin ihmisen.

— Jumalan?

— Jumala on lahjoittanut minulle elämän, minä en saa antaa sen mennä hukkaan. Sinä et tiedä minun tuskaani, eno… kuinka minä nousin keskellä yötäkin, kun säveleet soivat… enkä saanut niitä ilmoille…

— Mutta lapsi, miksi et soittanut, ja keskellä päivää? Minä viimeisenä olisin kieltänyt sinua.

— Ei — sillä silloin en olisi jaksanut kauvempaa!

— Ja nyt et jaksa kauvempaa. Älä syytä Jumalaa, Helmi. Paina pääsi ja sano, että olet liian heikko. Jumala on heikoille armollinen — Helmi rakkaani, en minä sinua tuomitse. Mutta haikeata on nähdä kaiken tyhjäksi raukeavan, mitä kauneinta on uneksinut…

— Eno, eno, miksi sinä sellaisia uneksit?

— En ole muuta pyytänyt kuin ehjää elämää Jumalalle. Siitä on tullut ristin tie — luonnollistahan se on. Kunhan vaan Jumalan valtakunta edistyisi ja Kristus saisi kunnian! Mutta kaikki raukeaa tyhjiin. Rahkasetkin ovat olleet pettymyksenä minulle — en ole huomannut mitään tosi muutosta heissä. Ei edes minun sairauteni kantanut hedelmää. Ja nyt sinä, sinä, minun viimeinen ja kallein toivoni…

Itkien Helmi heittäytyi hänen kaulaansa.

— Minä en koskaan ole nähnyt sinua tällaisena, eno. Epätoivoinen puhuu noin. En minä voi muuta, en voi. Itketkö sinäkin? Oi eno, älä minun tähteni! Onhan sinulla Jeesus, hän auttaa.

— "Hän on minun, ja kuitenkin minä yhä häntä huudan", — toisti Kotka kuin kaikua, joka korvissa soi. — "Tule, auta Herra Jeesus!" — kohosi jatko hänen huuliltansa syvyyden huokauksena.

— Niin sinä sanoit eilen. Ja sitte lisäsit jotain laaksoista ja kukkuloista.

— "Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman." — Taas hän puhui kuin mietteissänsä. — Hän ei pääse tulemaan, ennenkuin olemme kaikki siihen valmiit. Sinäkin olit siellä ja kuulit sen…

— Niin oletko valmis, eno? — kuiskasi Helmi.

— Tähän suruun ja pettymykseen, tarkoitat? Miksi en omasta puolestani — sinua minä säälin, sinun tähtesi minä murehdin.

— Entä jos tämä vaan on alkuna siihen, mitä on tuleva…

Eno katsoi äkkiä ylös, tutkivasti kuten kerran ennen, ensi iltana tulonsa jälkeen.

— Onko Aimo Lehtinen tähän syypää?

Helmi punehtui, mutta säilytti rauhansa ja mielenmalttinsa.

— Jumala on sen tehnyt — usko minua, eno, ei minun päätökseni ole heikkoutta, vaan suurta armoa. Ei se myöskään ole tapahtunut Aimon tähden. Aimo kyllä rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Tänään hän tulee luokseni ja sanoo sen teillekin. Mutta se mitä nyt olen tehnyt, se on eri asia, se ei riipu —

— Helmi!

Enon ääni oli kerrassaan muuttunut; keskeyttävä sana kajahti kirkkaana, vaativana ja ankarana. Helmin täytyi vaieta, mutta samalla hänen mielensä terästyi ja rohkeutensa kasvoi. Tämä ei ollut vaikeinta, vaikein oli jo ohi.

Silloin se puhkesi — kuin tuomion jyrähdys mustista ukkospilvistä.

— Petä sitte itseäsi, kulje sitte omia teitäsi ja syytä Herraa Jumalaa, jolla on yksinoikeus sinuun! Valitse vaan sydämesi omatekoinen rakkaus ja maailman kunnia! Mutta tiedä kenen hylkäät: sen Mestarin, joka on sinun tähtesi kärsinyt ja kuollut ja kutsunut sinuakin seuraamaan jälkiänsä, mihin ikänä hän menee…

Kotkan silmät leimahtelivat, hän seisoi suorana, pelottavana, puhuen yhä kiihtyvällä kiihkolla. Mutta Helmi ei säikähtynyt, hän tunsi vaan varmistuvansa.

Kotkapari kallion kaidalla huipulla — silmä vasten silmää, yllä viimeinen jännitetty verkko — sen takana avara ilma, korkea taivas ja vapaus…

Helmi sanoi selvällä, heleällä äänellä:

— Tietoisesti minä valitsen Herran Jeesuksen, ollakseni ijät kaiket hänen omansa. En pyydä muuta tietä kuin sitä, jonka hän minulle osottaa. Minä valitsen säveleet, jotka hän itse minulle antoi, että minä häntä palvelisin. Ja sen, jota rakastan, otan vastaan hänen kädestänsä. Eno, se on täyttä totta… oi älä katso minuun niin musertavasti! Enhän minä mihinkään kykene, hän itse sen tekee…

— Millä sinä, Helmi, sanoistasi vastaat? — Kotkan ääni oli hillitympi, mutta silmäys yhtä vakava kuin ennen.

— Ellet usko minua, en millään voi vastata, — sanoi Helmi surumielisesti. — Mutta ehkäpä tämä voi selittää jotakin. — Hän purki paperikäärön ja ojensi Liljan vihkosen. — Nyt, eno, tarvitaan sitä, että olet valmis ja vahva… Eno, eno rakas… olenko tehnyt pahaa sinulle?

Kotka oli kalvennut, nähdessänsä käsialan vihkosen kannella. Vahva mies horjahti, Helmi yritti avuksi, mutta samassa eno oli jo taas voimansa koonnut.

— Mistä… mistä sinä tämän sait? — Kotkan käsi oli kiinteästi tarttunut vihkoon, hän avasi sen ja sulki jälleen, jännityksestä vapisten.

— Liljan äiti lähettää sen luettavaksesi. Rakkauden tervehdyksin hän lähettää sen. Oi minun Kotka-enoni… älä nyt murru! Minun täytyi se tuoda — sinun tähtesi…

— Mene… mene, Helmi…

Tyttö oli jo ovella. Nyt se sulkeutui, ja Paavali Kotka oli yksin.

— — —

— Pyhäkkö, kuinka minä uskallan sinun verhosi taakse? Herra Jumala, ole minun väkevyyteni!

Minun Liljani hentonen käsi on nämä rivit piirtänyt, minun kevätkukkani henkäys on kulkenut näiden lehtien ylitse…

Oi armahin, minustako sinä näin haaveilit? Että minä olisin sinun päivänsäteesi… ja kaiken tahdoit antaa minulle — ja Herralle "kanssani käsityksin"… jo silloin!

Kuinka sinä liikutat sydäntäni, sinä hellä, sinä suloinen, joka et nähnyt virheitäni, tahdoit vaan sydämessäsi suojata "muiden mustatessa"! Ja minä — minä en aavistanut. Sinä itkit minun tähteni, kun kartoin sinua. Olinko tyly? En, en tahallani, mutta minä en ymmärtänyt… Anna anteeksi, että sait kauvan odottaa. Mutta tulihan se lopuksi, löysimmehän toisemme "Herran jalkain juuressa." Sinä sanot sen niin kauniisti, sinä koetat kaiken parhaaksi kääntää.

Valmis olit painumaan povelleni — valkea vilukukkanen — vaikkapa kuihtumisen uhalla! Jalo ja uljas sinä olit — ja sinut, sinut minä kadotin! Herra, eikö se ollut kovaa — liian kovaa? Ei — sinä sen tiedät… Herra, ole armollinen minulle, etteivät muistot käy yli voimien…

Oi sitä toukokuun iltaa!

"On juhla, on riemu, on onni! Nyt taivas loistaa ja välkkyvi vuoret, hääkukkihin puhkee ja niityt nuoret…"

Liljani, omani, onneni!

— — —

Mitä, mitä on tämä?

Minunko tähteni heikko ja sairas? Sen jännitetyn odotuksen ja taistelun tähden?

"Lääkäri ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua"…

Herra Jumala, armahda… Onko se totta?

"Minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin, toivon, riemun, kevään niin kirkkaan —"

Herra Jumala, armahda…

Nämä runot ovat kauheita, ne vievät järkeni… Lilja, Lilja, minä en jaksa, minä en kestä!

Älä syytä minua, älä muserra sydäntäni!

Yhäkö sinä odotit minua?

Kuinka? Eikö Jumalan tahto, vaan minun? Erehdystä? Haaveinnostusta?

"Mielelläni minä olisin kuollut Jumalan asian tähden hänen rinnallansa. Nyt minä kumminkin kuolen, eikä siitä ole mitään hyötyä. Suru on vienyt voimani. Armas, mitä, mitä teit sinä minulle? Miksi omin käsin onnemme surmasit?"

Herra Jumala, armahda, armahda!

Joka kirjain syöpyy kuin tuli minun sydämeeni…

"Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä, armas, älä —"

Lilja, Lilja, minä menetän järkeni… Herra Jumala, armahda minua!

— — —

Hän kiemurteli tuskissa, hän väänteli käsiänsä, hän makasi maassa, huutaen apua, niinkuin hukkuva äärimmäisessä hädässä.

— Minä, minä murhaaja!

Ja taas yhä uudestaan: — Herra, armahda, armahda…

Hän makasi siinä ja hetket vierivät. Kuinka kauvan, hän ei itsekään tietänyt.

Silloin ovea naputettiin.

Se oli vaan Martta, joka ilmoitti, että Rahkanen oli siellä, se juoppo ja vanki, ja vaimo oli myös mukana.

Kotkasta oli ensi hetkessä mahdotonta selvittää ajatuksiansa. Rahkanen, niin, hänen piti päästä vankilasta tänään…

Äkkiä hänet valtasi välitön tunne. Hän riensi eteiseen. Synkkä mies seisoi silmät alas painuneina, vaimo arkana vierellään. He eivät uskaltaneet oven suusta eteenpäin. Mutta Kotka otti Ellin molemmat kädet omiinsa ja sulki sitte Rahkasen syliinsä aivan tavattomassa mielenliikutuksessa. Mies tuijotti pastoria kuin ihmettä. Hän ei tietänyt, oliko tervehdys pilkkaa vai totta.

— Tule, Kalle, ja te myöskin, Elli. — Hän veti heidät huoneeseensa. — Ei, ei sinne ovipenkille. Istukaa tähän viereeni.

Elli katsoi kummastellen hänen itkettyneitä silmiänsä ja pörröistä tukkaansa. Huonekin oli siivoomatta vielä.

— Anteeksi, jos me häiritsemme herra pastoria. Mutta Kallea niin hävettää tulla kotiin, kaikki ihmiset katsovat ja osottavat sormellansa. Niin että jos pastori vielä meitä armahtaisi ja lähtisi mukaan… Emme me sitä ansaitse, mutta kun pastori aina on ollut hyvä meille… Sitte eivät toiset niin halventaisi, kun näkisivät, ettei pastorikaan vallan katso ylön…

— Ihmiset osottavat sormellaan sinua, Kalle? Eikä kukaan osota minua… Minäkö ylenkatsoisin teitä? Voi sinua raukkaa, sinä heitit vaan kiven, ja tiedätkö mikä minä olen, jonka pitäisi turvata sinun mainettasi ihmisiä vastaan?

— Mitä pastori nyt noin puhuu — pilkaksi…

Elli sen sanoi melkein pahastuneena. Ja Rahkanen yhä vaan tuijotti.

— Ette te tiedä, ihmisparat… Murhaaja minä olen, syvyyteen sysätty, minä teidän pastorinne…

— Onko pastori tullut hulluksi? — huudahti Elli säikähtyneenä, hypäten tuolilta pystyyn. Silmä samalla mittasi välimatkaa pöydästä oveen.

— En tiedä… ehkä olenkin. Älkää pelätkö, Elli, en minä teitä vahingoita. Menkää te Herran rauhaan. Minä en ole kelvollinen tulemaan kanssanne…

— Eikö pastori nyt selittäisi, mitä tämä merkitsee? — sai Rahkanen vihdoin suustansa.

Kotka sipaisi otsaansa. Päätä huimasi, tuntui kuin kaikki sekaantuisi aivoissa.

— Minä olen hyvin väsynyt ja sairas. En jaksa nyt… Menkää kotiin. Herra minua armahtakoon…

— — —

Kotka nukkui, sikeään ja raskaasti. Monta kertaa Helmi hiipi huoneeseen, mutta hän ei herännyt.

Vihdoin hän avasi silmänsä.

— Eno rakas!

— Kuinka se olikaan, Helmi… Sinä erosit sairaalasta. Koska et jaksanut…

— Koska me olimme valinneet sen tien, eikä Jumala. — Helmi istui sängyn laidalle, hellänä kuin sairaan lapsen vaalija. — Näetkö eno, Jumala on niin hyvä. Ei hän ketään kiduta, hän rakastaa ja armahtaa. Hänellä on paljo päivänpaistetta meille, jos me vaan ymmärrämme ottaa vastaan.

— Päivänpaistetta? Niin, niin, lapseni, päivänpaistetta sinulle. Sinä olet ollut minun auringonsäteeni. Kyllä Jumala tekee sinut onnelliseksi.

— Eno, oletko valveilla? Sinun äänesi on niinkuin sen joka näkee unta.

— Olenko minä nähnyt unta? Se oli kauhea uni… että minä murhasin Liljan, oman morsiameni…

— Kauheahan se oli — voi rakas eno… Mutta minä sanon sinulle jotakin, joka ei ole unta: "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta Herraan, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden." Muistatko, kuka niin sanoi?

— En… en muista…

— Lilja niin sanoi — sinulle juuri.

— Minulle?

— "Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi." Eikä Jeesus tule, ennenkuin "vuoret alennetaan." Sen sanoit sinä itse.

— Jeesus ja kaksi muuta pahantekijää… He sanoivat häntäkin pahantekijäksi…

Helmi ymmärsi enon hourailevan. Samat kuvat palasivat kuin hänen viimekeväisen kuumeensa aikana.

— Mutta ei hän mitään pahaa tehnyt. Minä olin se toinen, murhaaja joka naulittiin ristiin… Helmi, minut naulittiin ristiin, sillä minä olin murhaaja!

— Sinä olit Herran sotasankari. Joka taistelee, se saa ja lyö haavoja. Etkö sitä muista: "Puolet minun nuorista miehistäni tekivät työtä, ja toinen puoli piti keihäitä ja kilpiä." Ilman taistelua ei tule rauhaa.

— Rauhaa… rauhaa… Ääni oli haikean valittava.

— Jeesus antaa rauhan, — kuiskasi Helmi. Kuinka hänen sydäntänsä kivisti… ja kuitenkin — tämä varmaan oli ainoa tie…

—"Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä." Kaikesta, eno!

Kotka ei puhunut enää mitään. Hän makasi kotvan ihan liikkumattomana.

Äkkiä hän syöksähti istumaan.

— Helmi, en minä sinua murhannut! Joku pelasti sinun.

— Jumala pelasti minut ja pelastaa sinut myös, — sanoi Helmi syvästi liikutettuna. Hän silitteli hiljaa enon otsaa, kostutti pyyhkeellä ja sai hänet viihtymään.

Sitte hän meni keskustelemaan Riitta tädin kanssa. Tarvittiin lääkäriä, se oli selvää.

— Täti, lääkäri tulee kutsumattamme. Aimo Lehtinen on kohta täällä.

— Aimo Lehtinen? Mitä ne nuoret kokelaat ymmärtävät, nouda oikea tohtori. Mitä Lehtinen täältä hakee?

Helmi syleili vanhaa tätiä.

— Kiitos hoidosta ja hoivasta monina pitkinä vuosina! Nyt tulee se, joka vie omaksensa teidän tyttönne… se joka saa kaikki ne kaakut ja sukat, joita minä teiltä opin valmistamaan. Kyllä teillä vaivaa oli, mutta Aimo siitä teitä kiittää, ja minä myös, täti, oikein koko sydämestäni…

— Mitä, mitä sinä puhut? Oletko sinä morsian? No kaikkia pitää kuulla! — Täti päivitteli päivittelemistään. — Vai lääkärille sinä! Sitäkö se äkkinäinen sairashuoneeseen meno merkitsi? Ja nyt taas pois tuleminen. No vihdoinkin minä ymmärrän —

Helmin oli turha selittää, täti pysyi uskossansa. Mutta hän alkoi jo tulla hyvälle mielelle, taputti ja hyväili Helmiä, ja kyyneleet tippuivat yhtämittaa, ja sitte hän taas alkoi ihmetellä ja päivitellä.

Helmi pyysi tätiä menemään enon luo. Hänen täytyi nyt vihdoin päästä yksinäisyyteen. Omatkin tunteet vaativat osansa.

— — —

Sykkivin sydämin Helmi odotti. Hän seisoi omassa huoneessansa seinähyllyn ääressä. Kristuskuva ojensi käsivarsiansa juuri hänelle. Äidin silmät katsoivat häneen — oi miten elävästi ja rakkaasti!

Tiedätkö sinä äiti, kuka kohta tulee? Sinun pienen Kaste Helmesi oma armas. Hän, jonka rinnalla elämä on oleva rikkahin ja suloisin. Jumala antoi hänet sinun Helmellesi.

Nyt eivät säveleet enää sammu, nyt ne laulavat ja soivat sydämessä, nyt koko elämä muuttuu pelkiksi säveliksi. Sitähän sinä toivoit, äiti. Oi, kuinka lapsesi on onnellinen! —

Kellon helähdys, sydämen sykähdys — siinä hän on!

— Aimo!

— Minun tyttöni, minun Helmini!

Sinipunervaan sohvaan he istuutuivat, juuri siihen, mihin Kaarinan silmät katsoivat sanomattomalla hellyydellä, ja Kristuksen käsivarret ojentuivat siunaten heidän ylitsensä.

— — —

Tuli vaikeita päiviä Paavali Kotkan vuoteen ääressä. Aimo ja Helmi yhdessä vaalivat häntä, mutta lisäksi oli kutsuttu "oikea tohtori", sama joka häntä keväällä oli hoitanut. Tauti oli silloisen vamman uusiintumista kovan mielenliikutuksen johdosta. — Heikko pää vielä toistaiseksi, vaikka muuten vankka mies, — sanoi lääkäri. Ensimmäisenä ja toisena päivänä hän käydessään rypisti otsaansa, kolmantena rauhoittui. — Kyllä tulee hyvä; vähän kärsivällisyyttä vaan. Mutta sitte ei pastori saakaan pitkiin aikoihin liiaksi penkoa jumaluusoppia. Mikä helpotus Helmille, että oli toivoa!

— Eno houreissansa muisti minua. "Helmi, en minä sinua surmannut", niin hän sanoi. Minähän olin vähällä surmata Kotka-enoni — minä ja sinä, Aimo. Se olisi ollut kauheata. Sitte omatunto olisi syyttänyt meitä koko elämämme ajan.

— Kaikki kuitenkin käännetään parhaaksi — se on hyvä lause, — sanoi Aimo miettiväisenä. — Minä melkein vihasin häntä. Nyt hän on muuttunut rakkaaksi minullekin, ja menneet velat kuitataan.

— Molemmin puolin, — sanoi Helmi.

— Niin, molemmin puolin. Näetkö, minä arvelen, että tämä on ollut minun "salpani", se josta hän puhui silloin illalla. Mutta luulenpa, että hänen omakin salpansa on auennut…

Silloin Kotka liikahti vuoteellansa. — Niin, niin — elämä ei ole erämaa eikä hautausmaa, hän tiesi oikein. Minä näen sen uuden paisteen… Lilja, Lilja, niinkö Herra tahtoo? Kyllä minä vaellan, vaikka tie on pitkä. Minne minut lähetetään?

He luulivat hänen vielä hourailevan, mutta hän avasi silmänsä suuriksi ja kirkkaiksi.

— Sinäkö siinä olet — Aimo? Ja Helmi, Kaste Helmi?

— Jumalan kiitos, eno…

Hän koetti hiukan nyökyttää päätänsä.

— Pikku linnut, rakentakaa pesänne…

— Että laulaisimme Jumalan kunniaa, — sanoi Helmi kyynelsilmin.

Aimo kumartui alas, painaen huulensa Kotkan kättä vasten. Hänestä tuntui kuin hän olisi ottanut vastaan Helmin vanhempien siunauksen.