XII.

Syväin vetten pauhinassa.

Oli puoliyö, kun Helmi oli lukenut loppuun. Silloin taistelu alkoi täydellä todella.

"Sinun virtasi pauhaavat kovin; yksi syvyys pauhaa siellä, toinen täällä. Kaikki sinun vesilaineesi ja aaltosi käyvät minun ylitseni…"

Ensin Helmi ajatteli ainoastaan enoa ja Liljaa. Heidän kohtalonsa valtasi kokonaan hänen sydämensä. Se esiintyi hänelle nyt uutena ja selvänä, kuin kirkkaitten salamain valossa. Nyt hän ymmärsi kaikki: enon sanat elämän erämaasta ja toiveitten hautakummuista, hänen kuumekauhunsa Ameriikkaa vastaan, hänen totisen katseensa ja sydämensä kätketyn murheen, hänen yksinäisen uskollisuutensa ensimmäiselle ja ainoalle lemmelleen. Senkin Helmi ymmärsi, mikä hänelle oli haikeinta ollut, — hän saattoi käsittää Aimon ankarat sanat miehestä, "joka rakasti Liljaa, jos rakkaus on julmuutta, ja seurasi Kristusta, jos rakkauden irvikuva on Kristus." Ja Hertta sanoi, että papit ovat olevinansa… Kotka-enon tähden hän oli väärän ja ankaran tuomion langettanut. — Helmi oli yhtäkkiä siirretty ikäänkuin uuteen kohtaan, mistä hän asioita katseli. Se merkitsi täyttä mullistusta ja kumousta, kaiken käsittämistä toiselta kannalta, hämärien tunteitten ja epämääräisten aavistusten selkenemistä ennen odottamattomaan muotoon — aivan kuin joku saisi avaimen, joka avaa monta ovea yhtaikaa, kaikkien rakkaitten sydänten ovet. Tuli muistoja, tuli pikku piirteitä, tuli yksityistapauksia, jotka löysivät oman luonnollisen paikkansa, kuten helmet nauhassa. Helmi oli yhdellä heitolla joutunut ympyrän ulkopuolelta sisäpuolelle, kehän yli, jopa keskipisteeseen. Hän näki ja tiesi, mitä eno ei vielä tietänyt, ja toisaalta senkin, mistä Aimolla ja Hertalla ei ollut aavistusta. Hän tunsi pitelevänsä käsissään paljon lankoja, kultalankoja, hopealankoja, mustia ja harmaita lankoja… ja hänestä tuntui kuin tarjottaisiin hänelle korkeata kutsumusta: niiden kaikkien suorimista ja yhdistämistä, särkyneen ehjentämistä, siltojen rakentamista sydänten välille. Hänen päätään huimasi. Aallot tulvivat niin, että hän tuskin jaksoi pystyssä seisoa, silmällä tähdäten, minne oli määrä. Hänen oli vaan sääli, äärettömän sääli enoa ja Liljaa, enoa melkein vielä enemmän…

Eno, eno raukka! Kuinka hän ei ymmärtänyt Jumalan suurta laupeutta, Jumalan päivänpaistetta elämässänsä? Rakas isä tarjoaa kaunista, kirkasta tietä, ja lapsi vaan rukoilee vaikeata, sitä parempi, mitä vaikeampaa! Vihdoin isä suostuu, sydän hellänä ja murheisena. "Mene siis, ymmärtämätön lapseni! Mutta en minä sinua yksin lähetä, tulen kanssasi, seuraan sinua silmilläni, muuten sorrut. Ja lopulta minä kaikki parhaaksi käännän." Lapsi lähtee, kestää ja kärsii, kasvaen sankariksi, suureksi ja ihanaksi. Mutta hän on kuin ne sotasankarit, joiden vaununpyöriin ruhjoutuu, ken tielle sattuu. Nuori Lilja oli uhreista ensimmäinen. Ja kuitenkin — onnellinen hän! Hän ei kironnut kuolemansa tuottajaa, hän näki syvemmälle sankarinsa sydämeen, hän oli suuri ja ihana hänkin, suuri rakkaudessa ja uskossa, taistelussa ja voitossa!

Uhreista ensimmäinen… Kuka siis on oleva toinen? Minäkö? Minä, Helmi?

Se ajatus sysäsi syrjään kaikki muut. Se tuli uutena, yllättävänä. Helmi pysähtyi, Helmi hämmästyi, mutta kun se kerran oli tullut, ei hän enää päässyt siitä irti. Johdonmukaisuuden voimalla se ahdisti häntä.

— Sitäkö Aimo tarkoitti varoituksellansa? Senkötähden hän nämä lehdet käsiini toi?

Aimo ei ole uskovainen, Aimo ei ymmärrä Kotkaa, hän on puhunut kovia ja vääriä sanoja. Hertta ymmärtää häntä vieläkin vähemmän, hän näkee vain pinnan ja tuomitsee arvostelematta. Tosin Aimo on ollut hyvä enolle… ehkä minun tähteni… ja Hertta toi hänelle kolme kaunista rauhan ruusua, Aimon tumman ruusun, oman heleänsä ja Liljan lumivalkoisen… Nyt minä senkin ymmärrän! Minun ystävä rakkaani, molemmat rakkaat ystävät, te tarkoitatte parasta. Mutta minähän en tässä voi teitä seurata, minähän seuraan Karitsaa, mihin hän menee, — minähän —

"— — olen antanut ihmisen taluttaa itseäni, kuvitellen että Kristus minua talutti — —"

Niin sanoi Aimo!

Voi meitä, jotka olemme rajan yli astuneet — kuinka sokeita mekin usein olemme — ja kuinka varmoja! Ehkä he sieltä toiselta puolelta näkevät joskus selvemmin… esimerkiksi meidän erehdyksiämme… ja kuka tietää, minä hetkenä hekin astuvat yli rajan…

Mitä on merkinnyt näinä aikoina Aimon katse, niin syvä ja vakava? Ja sanat, jotka hän kuiskasi: "Helmi, tahdotko rukoilla puolestani?"

Helmi kätki kasvonsa käsiinsä. Aaltojen pauhina kuului yhä kovemmin. "Yksi syvyys siellä, toinen täällä." Herra, mitä on tästä tuleva?

Eikö Isä ollut hänellekin osottanut päivänpaisteista armon tietä, ihanaa kuin niityn kukkainen polku? Eikö "laulava tähti" viitannut hänen askeleitansa? Eikö siellä odottanut sävelten suloinen maailma, Luojan lahja, onnen rikkaus?

— Eihän se muille olisi ehdoton onni. Nämä tytöt täällä ympärilläni, tuo Liisi, joka juuri kulkee oven ohi, tuo Laina, joka tänäkin yönä varmaan on joka vapaan hetkensä lukenut lääkärikirjoja — he eivät vaihtaisi tätä osaansa mihinkään toiseen, he kiusaantuisivat pianon ääressä niinkuin minä täällä olen kärsinyt ja kiusaantunut. Miksi niin? Koska he ovat sulotuoksuisia suon kukkia, mutta minä olen niityn kukka… tai lintu, kotka, niinkuin minä kerran olen uneksinut. Jumala on antanut kullekin määrätyn paikan. Saammeko rankaisematta tehdä Luojan suunnitelmalle väkivaltaa? Emmekö tule onnettomiksi silloin? Omassa oikeassa osassamme me olemme onnelliset, olkoon se ulkonaisesti katsoen valoa tai pimeyttä; sillä mitä Isä on meille valmistanut, se on valoa, aina, aina… yönkin varjojen keskellä, itse kuolemassakin!

Mutta minähän tulin tänne, ollakseni Herran työssä kokonaan, antaakseni koko elämäni hänelle. Enhän kevytmielisesti tullut. Jos se on totta, mikä nyt sydämessäni liikkuu, jos kaikki ponnistukseni ja uhraukseni ovat olleet pelkkää suurta erehdystä… ovatko ne sitte menneet kokonaan hukkaan? Oi Herra, sehän olisi liian haikeata! Julmaa se olisi! Annatko todellakin lastesi erehtyä, kun he rehellisesti tahtoisivat sinun oikeata tietäsi kulkea?

"Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi." Ja kuinka Lilja kirjoitti? "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden!"

Oi Jumala, en minä mitään helmiä pyydä, minä pyydän vaan armoa, selvyyttä, lohdutusta…

Pieni kello soi. Helmi tempautui ajatuksistansa, rientäen yksityishuoneeseen, missä muuan vanha rouva makasi. Ystävällisesti palvellen Helmi auttoi häntä, ojensi juomaa ja korjasi käärettä. Vanhus oli maannut sairaalassa koko kesän. Hän oli keväällä kaatunut ja loukkaantunut, eikä vanha ruumis jaksanut niin pian toipua entiselleen.

— Kiitos, neiti, — sanoi hän herttaisesti, kärsivällinen hymy huulillansa. — Te olette minun pikku päivänsäteeni täällä.

— Minäkö? Oi, enhän minä mitään —

— Kyllä minä ymmärrän. Te tarkoitatte, ettette ole mitään erityistä puhunut ettekä tehnyt. Katsokaa, ei se siitä riipu. Muutamien kasvot loistavat — se tulee taivaasta. Kiitos, rakas pikku neiti — kas noin, nyt minä taas koetan nukkua.

Niin — se taru ihmisistä, joiden kasvot hohtivat, koska Jeesus pimeydessä oli puhutellut heitä! Oliko mahdollista — oliko totta, että sama hohde, joka äidin kasvot oli kirkastanut — ja nuoren Liljan hänen elämänsä viime aikoina — että se nyt säteili Helmistä myös?

— Kiitos, minun Herrani! Nyt minä tiedän, että en ole turhaan kärsinyt. Sinä sallit minun käydä tätä tietä, jotta saisin osakseni "pimeän syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Oi Herra, minä ymmärrän laupeutesi suuruuden ja hyvän, ihmeellisen johdatuksesi! "Sydämeni riemuitsee, kun niin mielelläsi autat." Minun Herrani, kiitos ja ylistys, ijankaikkinen ylistys sinulle!

Minä saan siis lähteä täältä. Nyt kun valo heijastuu, yli öisen taipaleeni, kun näen, että se on ollut vaan siunattu välitie — nyt minä saan lähteä! —

Helmin se valtasi ensi hetkessä välittömänä riemun huumauksena. Väsymys oli kuin pyyhkäisty pois. Kuinka, kuinka hän vielä äskettäin oli kuolemankaihoisena kulkenut?

Tuntui kuin rautalankoja olisi katkeillut, taivas avartunut ja elämä auennut kutsuvampana, täyteläisempänä, rikkaampana kuin ennen milloinkaan. Sama elämä se oli — mutta sen valaistus oli toinen, tuhat vertaa ihanampi entistänsä.

— — Nyt uusi on sillä kirkkaus, mun suuren päiväni heijastus — —!

— Säveleet, soikaa, soikaa! Oi kulu ja riennä, yö! Missä on soittimeni? Kun pääsen kotiin, en tahdo nukkua. Minä soitan, soitan pelkäämättä ja selvällä päivällä, soitan, että jokainen kuulee, miltä kotkalle tuntuu avara ilma ja vapaus!

Vapaa, vapaa! Oi Jumalani — se miltei tukahduttaa… Ei — mutta se on riemua niin suurta, että se ei rintaani mahdu, sen täytyy kajahtaa, sen täytyy päästä ilmoille…

Sinä Aimo, sinulle tahtoisin soittaa, sinä joka tulit kuin pelastaja, Jumalan lähettiläs, minun vankilani ristikot särkemään! Sinä minun rakastettuni — nyt olet taistellut täyden oikeuden minuun. Minä olen sinun, minä hetkenä tuletkin!

Viritä kaunis viulusi — säestäjä on valmis. Kuinka me soitamme — suurten vetten pauhinasta, myrskystä joka kohisi ja tyyntyi, aaltojen kimmellyksestä rauhaisella rannalla…

Mutta minä unohdin, Aimo… Sinulla ehkä onkin vielä omat taistelusi jäljellä. Sinun on vielä käytävä läpi syväin vetten pauhinan. Ihmeellistä — minusta tuntuu kuin aallot jo kuohuisivat likelläsi. Se lähenee lähenemistään, olen nähnyt sen silmistäsi. Niinpä tule, tule vetten halki minun luokseni! Minä odotan, kunnes tulet; ja odottaessa minä täytän pyyntösi, olen jo täyttänyt: joka päivä, lakkaamatta rukoilen puolestasi.

Silloin olet ymmärtävä Kotka-enonikin, olet ymmärtävä täydesti, ja täydesti antava hänelle anteeksi, niinkuin suloinen Lilja siskosi anteeksi antoi. Jospa olisin saanut nähdä Liljan! Hän oli oikein sinun siskosi, vielä enemmän kuin Hertta. Olenhan minä Herttaankin erityisesti kiintynyt — en tiedä miksi, vaikka hän on hyvin erilainen kuin sekä sinä että minä. Siksi kai, että hän on reipas ja iloinen, minun haaveilijasydämeni täydennys ja vastapaino. Mutta Liljaa olisin vielä ihan toisin rakastanut ja ihaillut. Niinkuin sinua? — en, en sillä tavalla, ymmärräthän, sinä minun ainokaiseni — mutta ehkä niin kuin äitini muistoa, tai niinkuin Kotka-enoani…

Rakas Kotka-eno, hän on minua auttanut taivaan tiellä. Hän on taluttanut minua — oikein sanoit, Aimo. Näetkö, minä olinkin lapsi ja tarvitsin taluttajaa. Olin emoton lintu, ja hän opetti minua lentämään. Mutta nyt, nyt on tullut kohta, joka ratkaisee. Minun täytyy valita oma tieni. Hyväksyykö hän sen? Tuomitseeko hän minut? Saanko jatkaa matkaa hänen kanssansa, vaikka vapain siivin — vai yksinkö minä nyt jään?

Yksin — niinkö kysyn, kun sinä, Aimo, olet kanssani kulkeva!

Mutta sinä et kulje vielä. Olen kuitenkin sisäisesti yksin, vaikka sinua lemmin, kunnes syvät vedet ovat kumpaisenkin lastun heittäneet ristin juurelle. Käsitätkö sinäkin sen? Oi Aimo — juuri sekö sinua viivyttää? Kiitos, armaani — siitä minä rakastan sinua vieläkin enemmän! Sillä silloin tiedän, että se on sinulle täyttä totta, että tahdot tulla ja tuletkin varmaan — —

Mitä sanoo Kotka-eno, jos minä nyt lähden täältä sairashuoneelta suoraan musiikkiopistolle ja ilmoittaudun oppilaaksi uudestaan? Tai ylihoitajattaren luo, ja ilmoitan eroavani täältä?

Jos hän suuttuisi, jos hän käskisi minut pois silmäänsä edestä — sen voisin kestää. Mutta jos hän tulee murheelliseksi, hän, joka jo on niin paljon kärsinyt… jos hänen mustista silmistänsä pusertuu pisaroita… sitä en jaksa, sitä en kestä!

Minun täytyy. Jumalani, Vapahtajani, anna minulle voimaa!

Vai olenko väärässä? Hourinko, haaveilenko jälleen? Herra, etkö sinä antanut häntä oppaaksi ja seuralaiseksi orvontielleni? Mutta annoit sinä muutakin… annoit kotkan siivet, joiden piti kasvaa…

Herra, auta minua päätökseen ja selvyyteen!

— — —

Säveleet soivat… sydän on niin täynnä… aallot, aallot, kuinka te kohisette…

Isä, ellei hän mun kanssani käy, miten saatan luoksesi tulla? Mitä vastaan juurella istuimen, jos hän ei myötäni mulla?

Mä tiedän — hänkin saapuva on, vaan yksinkö, tietä toista? Sama kutsuhan meille annettiin kodin kirkkahan kartanoista!

Kaksinpa liitävät kotkatkin, sinitaivas lentonsa määrä, ja jos mun nuoreksi kotkaksi loit, se oisiko luonto väärä?

Ei — konsaan ei! — Mun sydämein sua aatelislahjasta kiittää, ja vaikka se taiston tuskihin vie, se armosi mulle riittää.

Isä, ellei hän mun kanssani käy, syyn kerron nyyhkytyksin: ei kotkasi katkonut siipiään, siksi täytyi sen saapua yksin!

— — —

Kun aamu valkeni, astui Helmi ulos sairaalasta tyynenä ja varmana. Aallot olivat vaipuneet, päivä kimalteli vaahtokuplasilla, ja hiljaa, hiljaa maininkisäveleet soivat, vienoina ja ihanina.

Hän meni kotiin, avasi lukitun flyygelin ja alkoi soittaa. Riitta täti ja Kotka-eno nukkuivat vielä. He heräsivät säveliin ja hämmästykseen. Mutta Helmi vaan soitti hymyillen, kunnes puhkesi kyyneliin…

Koko aamupäivän hän nukkui rauhallisesti. Iltapäivällä hän pukeutui parhaisiin pukimiinsa ja lähti ulos mitään sanomatta.

— — —

Ylihoitajatar puhuu, selittelee, kehoittaa, mutta arvelee toisaalta, että voihan se olla parasta. Neiti Hartikka on kyllä oppinut yhtä ja toista, sairaat näkyvät pitävän neiti Hartikasta, mutta itsehän jokainen tietää —

Musiikkiopiston johtaja kirjoittaa Helmin uudestaan oppilasluetteloon, nähtävästi mielihyvillään, ilman ainoaakaan vastaväitettä.

Mutta vanha soitonopettaja toruu: — Oikullinen tyttö! Kerran olette juossut pois; mistä minä tiedän, ettekö taas mene? Nyt te olette laihduttanut itsenne ja pilannut sormenne. Voinko minä puhaltaa niihin voimaa ja notkeutta? Tekisin oikeimmin, jos en enää ottaisi teitä vastaan!

Silloin Helmi katsoo häntä sydämellisesti, hiukan veitikkamaisestikin, ikäänkuin hän kyllä tietäisi:

— Minun kuutamosonaattini!

Opettaja kääntyy pois, koettaen turhaan peittää mielenliikutusta.

— Te olette pikkuinen… pikkuinen… niin, mikä juuri? Ei teidän kanssanne voi tulla toimeen. Milloin te nyt sitte tahtoisitte ensimmäisen tunnin? — —

— — —

Palattuansa Helmi ei tavannut Kotkaa kotoa. Hän oli mennyt Rahkaselle, valmistamaan vaimon mieltä huomiseksi. Silloin piti Kallen päästä vankilasta. Sitte illemmalla Kotkan oli määrä saarnata rukoushuoneella. — Niin, ehkäpä oli hyväkin Helmille, että vaikein säästyi viimeiseksi… Mitä Riitta tätiin tulee, sai Helmi jotenkin viileän hyväksymislauselman. Täti torui melkein kuin vanha soitonopettaja — ei siitä, että Helmi jätti sairashuoneen, sillä se toki oli ainoa mahdollinen järkiteko — mutta siitä, että se tapahtui noin päätäpahkaa, äkillisestä mielenjohtumasta, kysymättä keltään ja neuvottelematta kenenkään kanssa. — Pyrytuulena sinä menit ja samalla tavalla tulet takaisin. Semmoinen lepakko tyttö! Tuleeko sinusta koskaan tavallista ihmistä?

— En luule, täti kulta, — sanoi Helmi herttaisesti hymyillen. Mutta minusta nyt ainakin tulee onnellinen ihminen. Etkö iloitse siitä vieläkin enemmän?

— — —

Sitte yläkertaan, kevein askelin ja sykkivin sydämin.

Leena avasi oven. Helmi pysähtyi salin kynnykselle. Hertta istui pöydän ääressä käsitöineen, Arvi keri lankaa, vyyhti kierrettynä kahden tuolin seluksille, ja Aimolla oli kädessä kirja; josta hän juuri oli lukenut ääneen.

— Kas, Helmi!

— Ja niin hienona…

Ihmetellen Hertta katsoi hänen silmiinsä, kun hän tervehti. — Mikä loiste niissä? Nyt minä tiedän: sinä olet soittanut!

— Ihan kuin olisi nielaissut elohopeata, — sanoi Arvi. — Oletteko kuulleet entisestä tytöstä, joka tahtoi kirkkaita silmiä, ja apteekkiherrat narrasivat hänelle, että —

Aimo käänsi selkänsä, astuen suoraan Helmin luo. Katse oli ensin tutkiva, sitte voitonriemuisa.

— Helmi, sinä jätät sairaalan!

— Olen jo jättänyt!

He jäivät seisomaan vastatusten, silmä silmässä. Molempien sydämessä ilo ja liikutus tulvehti yli ääriensä.

— Mitä?! — huudahtivat Hertta ja Arvi. Aimo kysyi ainoastaan: — Mitä sanoo enosi?

— Hän ei vielä tiedä — eno raukka…

— Nyt kolmiliitto on voittanut! — riemuitsi Hertta.

Sitä Helmi tietysti ei ymmärtänyt.

— Niin, näetkös Helmi, — Arvi alkoi selittää, — meillä on täällä ollut salaliitto pappistyrannia vastaan… Jaha, jaha, keino on siis tepsinyt! Minä onnittelen, Aimo, sinä olet hyvä keksimään.

— Liljako sai sinua auttaa? — kysyi hellästi Hertta, jolle asiain tila nyt myöskin selvisi. — Muistatteko, sitähän hän toivoi hartaimmin, ettei hän olisi elänyt turhaan, että hänen kärsimyksensä tulisi hyväksi muille.

Aimo ei voinut sanoa mitään. Niin, varmaan se oli totta. Jos Lilja tämän tiesi ja näki autuaiden asunnoista, varmaan hän iloitsi enkeli-iloa. Vai vähänkö he merkitsivät hänelle sen yhden rinnalla, jolle he parhaillaan mielihaikeutta tuottivat? Kestääkö rakkaus vielä tuolle puolelle kuolemankin?

Silloin Helmi sanoi: — Te annoitte minulle Liljan tarinan. Mutta nyt minä tunnen velkani — teille ja enolle —

Hänen aikansa oli tullut. Hän tahtoi kertoa kaikki.

— Ehkä te tuomitsette enoa väärin, niinkuin minäkin usein olen tehnyt, teidän edessänne varsinkin. Ei hän ole julma, hän on vaan kärsinyt yli-inhimillisen paljon…

Tällä hetkellä, onnensa yltäkylläisyydessä, Aimokaan ei sitä pitänyt mahdottomana.

— Saanko kertoa teille hänen tarinansa?

— Tule, Helmi, istu tähän keskellemme.

— Kerro, kerro, jos tiedät…

Ja Helmi alkoi. Kaukaisesta menneisyydestä hän lähti, siitä ajasta asti, jona orpo sisko ja veli itkivät yhdessä, heitettyinä vennon maailman jalkoihin. Sisko sai turvan, mutta hänen sydämensä murtui — niinkuin Liljankin. Oi niitä nuoria, herkkiä sydämiä! Henki voi liidellä kotkan teitä, mutta hento ruumis ei kestä. Paavo kesti, sillä hän oli vahvempi. Ruumis ja henki kestivät, ja sydänkin — karaistumisen hinnalla — kovettumisen, niin oli Helmi joskus ajatellut — mutta ei ole se sydän kova, ah, ette tiedäkään, kuinka herkkä ja hellä se vieläkin on pohjimmalta! Sitte tuli Lilja, kevät ja rakkaus…

— Tahdotteko kuulla? Me istuimme hänen haudallansa, kun ilta pimeni. Näin eno itse on minulle kertonut: — —

"Hänen tähtensä ja Mestarin tähden minä sen tein."

— Vielä tänä päivänä hän ei aavista, että suru surmasi Liljan. Hän luulee, että sen teki sama heikkous, josta lääkäri puhui. Hän on kaihossaan kiitollinen, ettei ainakaan hänen tarvitse itseänsä syyttää, että Liljalla oli viimeiseen asti kaikki mitä voitiin pyytää, lepo, hoito ja mukavuus — ja kuitenkin täytyi niin käydä… Eno raukka, ymmärrättekö — hänen sydämensä pakahtuisi, jos hän saisi lukea —

Kuulijat istuivat sanattomina hämmästyksestä. Tällainen Paavali Kotka oli vieras ja uusi heille.

— Tässä on teille takaisin Liljan "sydämen kirja", — sanoi Helmi, ojentaen sen Aimolle. — Kiitos, että sen toit. Ja nyt tekin tiedätte…

— Minä olen äidilleni luvannut, että veisin sen Kotkalle myös, — sanoi Aimo silloin, äänessä empiminen ja epävarmuus.

— Sehän on mahdotonta!

— Niin, Aimo, pannaan se laatikkoon, — ehätti Herttakin väliin. Hänen hyvä sydämensä oli aivan heltynyt ja hätäännyksissä.

— Minusta sentään voisi tehdä semmoiselle herralle hyvää… mutisi Arvi. Loppu ei yrittänytkään kuuluville. Hän kyllä tiesi, että joku hänet keskeyttäisi tavallisuuden mukaan.

— En tiedä, — sanoi Aimo miettiväisenä. — En tiedä, saammeko häntä säästää. Sinunkin tähtesi, Helmi!

— Ei, ennen kärsin vaikka mitä, kuin näen enon tuskasta nääntyvän! Minähän olen nyt selvillä omasta puolestani, en minä enää järky.

— Kuulehan, Helmi. Sinä puhut usein kotkista, kuinka niiden pitää saada liidellä, muuten ne kärsivät. Ne tahtovatkin liidellä, vaikka hengen uhalla. Minä alan kunnioittaa sinun enoasi. Hän ansaitsee sen, että hänkin pääsee pauloistansa. Anna minun repiä ne rikki! Minua aavistuttaa, että se ei ole mahdotonta.

Niin, sitä kieltä Helmi käsitti. Hänellä itsellään oli pyhyyden jano, vapaan, ylhäisen ilmapiirin kaipaus niin polttava, että hän tiesi siihen halajavansa hinnasta mistä tahansa. Ja jos hän sitä halasi, pieni Helmi, tottahan paljon enemmän hänen Kotka-enonsa.

Kuinka hän tunsi sydämensä värisevän…

— Olet oikeassa, Aimo, nyt niinkuin ennenkin. Anna se hänelle — tai jos tahdot, minä annan!

— Uljas tyttö, — sanoi Aimo ihastuksesta loistavin silmin. — Oi sinä Helmi —

— Minun täytyy nyt mennä — suokaa anteeksi, ystävät… Tai eihän minun täydy, mutta tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin tahtoisin olla oikein lähellä enoa, niinkuin pitäisi hyvittää hänelle jotakin…

— Onko hän kotona nyt?

— Ei, hän saarnaa rukoushuoneella. — Helmi katsoi kelloansa. — Vielä minä ehtisin.

Aimo auttoi takin hänen yllensä ja otti samalla oman hattunsa.

— Tuletko saattamaan?

— Saanko tulla kanssasi sinne?

Helmi tuli hyvin iloiseksi. Hän ei itsekään tietänyt, miksi sydän alkoi tykyttää aivan kuin jonkin ihmeellisen ja ihanan odotuksesta. Aimo ja hän yhdessä Paavo enon puhetta kuulemaan! Yhdessä Herran huoneeseen — kaikkien nähden yhdessä! Niin, mutta mitä siitä… eihän se ollut pääasia. Se on pääasia, että Aimo tulee, että he molemmat tarvitsevat Herraa Jeesusta. Läpi syväin vetten pauhinan he saavat kuulla hänen äänensä. Oi Jeesus, näetkö sinä, että Aimokin tulee? Niin älä nyt päästä häntä, ennenkuin olet siunannut…

Heidän astuessaan sisälle alettiin juuri virttä.

— — "Sinua Jeesus odotan, Sydämeheni halajan" — —

Helmistä tuntui, niinkuin Aimo olisi säpsähtänyt. Eikä hän laulanut ensinkään, hän vaan katsoi koko ajan naapurin ojennettuun virsikirjaan.

Paavali Kotka nousi puhujapaikalle. Silmissä oli syvä ilme, tumma ja liekehtivä. Kun hän rukoili, oli se alusta alkaen korkeata nousua. Sitte hän puhui kuin unessa, unohtaen ympäristönsä, huutaen sitä, jonka hän näki sielunsa palavan uskon silmillä.

"Väkevät repivät alas taivasten valtakunnan"…

Tänä iltana sen voimat virtailivat. Helmin omassa sydämessä oli autuas ilo ja rauha, mutta hän taisteli sen rakkaan mukana, joka istui hänen rinnallansa. "Jeesus tulee", oli Kotkan teksti. — Olen ikävöinnyt nähdä häntä — niitä silmiä, jotka itkivät Jerusalemin tähden ja minun tähteni… käsiä, jotka hän siunaten laski lasten pään päälle ja minunkin päälleni, kun olin pieni… Oletko sinä häntä ikävöinnyt? Ja onko hän tullut luoksesi?

Hän on minun, ja kuitenkin minä häntä yhä huudan. Tule Herra Jeesus! Huudatko sinäkin? Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman. Sano hänelle, että olet siihen valmis! Hän tulee. Mikä estää sinua ja minua? Hän kolkuttaa ovea, salpa on sisäpuolella. Emmekö me näe, missä se on?

"Joka avaa, sen luokse minä tulen ja pidän ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani."

— Tule, tule pian, tule nyt, sinä siunattu Vapahtaja, kahleitten katkaisija, rauhan antaja!

— — —

Aimo ja Helmi kulkivat kotiin, pitkän matkaa äänettöminä.

— Helmi, — alotti Aimo viimeisessä kulmauksessa.

Helmi odotti, ikäänkuin se ihmeellinen puhkeaisi nyt.

— Minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua. Helmi, tiedämmehän me molemmat sen.

Josko Helmi tiesi? Ah, löytyy sellaista, jota tiedetään, ja kuitenkin se tullessansa on ihme ja ilmestys, niinkuin ensi pääskynen puistossa pitkän talven jälkeen…

Katu oli hiljainen ja pimeä. Aimo pysähtyi, ottaen Helmin käden omaansa.

— Minä olen odottanut sinua ja sinä minua. Tahdotko odottaa vielä huomiseen? Ja saanko silloin tulla?

— Tule, — kuiskasi Helmi.

— On parempi, että sinä nyt ensin puhut enosi kanssa, — jatkoi Aimo. He kulkivat taas edelleen. Hänen olentonsa oli rauhallinen, mutta ääni värähteli. — Ja minulle on parempi olla yksin. Ymmärrätkö, minun täytyy kohdata… minun täytyy…

— Niin, sinä otat pyhän vieraasi vastaan. Kyllä, kyllä minä ymmärrän!

— Minun Helmini, minun omani! — He seisoivat jo porraskäytävässä. Äkkiä, tunteiden tulvehtiessa, Aimo kumartui Helmin puoleen ja suuteli häntä.

— Hyvää yötä, sinä rakas, rakas! Kuinka hän on hyvä, joka antoi minun löytää sinun sydämesi…

Sitte Aimo lähti. Hänen oli kiire valmistamaan huonetta sille, jonka äänen hän tänä iltana oli kuullut. "Minä tahdon pitää ehtoollista sinun kanssasi ja sinä minun kanssani".

Ylivuotavassa onnessa ja riemussa hän vaipui polvillensa, eikä huulilta tullut muuta kuin: — Kiitos, kiitos, kiitos…