X.

Aimo.

Kauniin Lehtolan peilikirkkaat ikkunat katselivat Syväjärven sinisiin laineisiin. Avoimelta kuistilta voi melkein pudottaa kiven veteen jyrkän kallion seinämitse. Yltympäri koivut nuokkuivat ja humisivat. Kaikki oli koskematonta luontoa, paitsi lähinnä huvilaa muutamat käytävät ja krokettikenttä, vihreä kylvönurmi, kukkapenkeret sekä rehtorinrouvan runsas kyökkikasvitarha.

Täysinpalvellut rehtori Löf, jonka lapset olivat suomalaisia Lehtisiä, istui jo varhaisesta aamusta kiikkutuolissansa järvikuistilla. Ensin hän vaan istui järveä katsellen, puhalteli savuja sikaristansa ja hyräili välillä vanhoja ylioppilaslauluja. Sitte tulivat edellisen päivän sanomalehti, kahvitarjotin ja rehtorinrouva sukankutimineen. Vanhukset istuivat vastapäätä toisiansa. Rouva kaatoi kahvia, hienot kasvot kääntyneinä järveltä pois, miehensä puoleen, ja huolehti, oliko "isä" ottanut tarpeeksi sokeria ja saanut hiukan tummaksi paistuneen piparkakun, joka hänestä oli maukkain. Rehtori nyökäytti tyytyväisenä päätänsä. — Kyllä, kyllä hän oli saanut. — Entä oliko kaulahuivi paikallaan, niskanapin varassa? — "Äiti" oli hyörinyt kasvitarhassaan, kun "isä" vielä pukeutui. — Oli se hyvin, Hertta kiinnitti sen — mutta kas, "äidin" pitsimyssy on luiskahtanut vähän vinoon. — Noin, nyt se on korjattu. Juodaan nyt kahvia ja katsotaan sitte mitä maailmalle kuuluu. —

Vajassa Arvi Toivio hakkasi puita, jotta kalske kajahteli, ja laiturilla Hertta huuhteli valkoista puseroa.

— Reippaita lapsia, — sanoi rehtori mielihyvillänsä, laskien sanomalehden syrjään. — Katsos, äiti, Herttaa!

— Yhtä punaisina posket kuin ennenkin. En luule, että hän on rasittunut. Arvi on hyvä hänelle.

— On, hyvä poika. Eikö nyt mistään löytyisi hyvää tyttöä tuolle meidän Aimollemme? Huomaatko, äiti, hän on vähän ohutnenäiseksi käynyt. Ja otsa rypyssä niinkuin minkäkin filosoofin!

Aimo tuli metsän puolelta, keveässä urheilupuvussa, heilutellen muutamia pitkiä heiniä kädessänsä. Vajan ohi kulkiessaan hän heitti ne Arvin puukasalle. — Löysinpä jotain samoillessani, — sanoi hän. — Onko sinulla tuota?

— Calamagrostis, harvinainen laji! — Arvi löi kirveen tukkiin ja pudisteli paidanhihojansa lastuista. — Kiitos, veli hopea!

Samassa hän jo pitkine jalkoineen harppasi "Melaansa" hakemaan.

Aimo kulki eteenpäin venerantaan, juuri kuistin sivulle, missä kallio katkesi, antaen tilaa valkealle, aaltojen uurtelemalle hiekalle. Hän vihelteli ajatuksissaan, tähyili tiukasti epämääräiseen etäisyyteen ja alkoi sitte liikutella venettä teloilta.

Silloin hän kuuli isänsä kutsuvan kuistilta.

— Mitä, isä?

Hän huomasi samassa, ettei ollut vielä hyvää huomentakaan toivottanut. Vanhukset nukkuivat, kun hän metsään lähti. Ripeästi hän vetäisi veneen takaisin, juoksi portaita ylös ja tervehti vanhempiansa huomaavaisella hellyydellä.

— Aioitko ongelle? — kysyi isä.

— Ei kala juuri näin myöhään syö.

— Minä luulen, että olet laihtunut, — sanoi äiti, tarkastellen tutkivasti poikansa kasvoja. — Kuule Aimo, kuinka sinun laitasi oikein on? Ethän vaan ole kipeä?

Siitä asti kuin Lilja nuorena maan multaan peitettiin, ei äitiä jättänyt huoli lasten terveydestä.

— En, en, — Aimo hymyili. — Tervehän minä olen ja koetan muitakin parantaa. Lääkärin ei ole lupa sairastella. — Äiti, saanko laittaa pari voileipää? Lähden aamupäivällä kirkonkylään vastaanottotunnilleni.

— Kyllä minä ne laitan. Hyvä että sinulla edes on ruokahalua. Katso nyt, isä, hänellä on ihan mustat juovat silmien alla.

— Niin, niin, Aimo poika, pidä vaari vaan, että pysyt reippaana! — Isä löi sorjaa poikaansa olalle. — En minäkään ole tyytyväinen sinun muotoosi enkä oikein mielialaasikaan. Onko sinulla sydänsuruja, sanoppas?

Kysymys oli leikillisen tutkiva, mutta Aimon se sai totiseksi.

— Minun kai olisi pitänyt puhua jo varhemmin. Ei ole helppo tulla kertomaan edes isälle ja äidille, että on rakastunut… Nythän minä sen sanoin.

Isän silmät selkenivät. — No, onko se surun asia? Istu nyt oikein tuohon tuoliin ja kerro juurta jaksain. Tietysti tyttökin sinua rakastaa, vai kuinka?

— Luulen…

— Kuka hän on? — kysyi äiti levottomana. Ken ei hämmästyisi niin suuresta uutisesta, ja kuka äiti ei sydämen vapistuksella kuulostaisi kultapoikansa valitun nimeä?

— Äiti, hän josta pidit niin paljon, minun viimekesäinen morsiustyttöni!

Vanhan rouvan hienot piirteet kirkastuivat huomattavasti. Kyllä, kyllä hän oli pitänyt siitä tytöstä, tullut heti hänen tädikseenkin, koska hän oli Hertan rakas ystävä. Vai niin, vai niin, hänestä siis oli tuleva tytär taloon. — Jumala siunatkoon sinua, Aimo poikani, ota hänet vaan ja ole onnellinen!… Niin, minä ymmärrän, sinä olet epäröinyt meidän tähtemme, koska hän on Paavo Kotkan sisarentytär. Ihmeellinenhän se johdatus on… mutta kun tyttö on hyvä, niin emme me sentähden sinun onneasi estä — eikö niin? — vai mitä sinä sanot, isä?

— Paavon minä kyllä läksyttäisin, jos hän astuisi eteeni, — isän lempeät kasvot rypistyivät kaikkein ankarampaan rehtorinilmeeseensä, — mutta sisarentytär… Suoraan sanoen, Aimo, olisit sinä voinut toisesta suvusta vaimosi hakea, mutta kun hän nyt kerran on jo haettuna, niin mitä siitä sitte enempää on puhumista. No, pää pystyyn vaan! Tässä saat isän käden ja siunauksen!

Aimo oli liikutettu ja kiitollinen. Hän vakuutti, että isä ja äiti eivät voisi saada suloisempaa, lahjakkaampaa, armaampaa tytärtä. — Teitä hän rakastaisi, olisi meidän kotimme kukkanen, soittaisi niin ihanasti, että unohtaisimme päivän työt ja illan unen —

— No, no, kyllä jo vähempikin riittää. — Rehtoria nauratti. Sellaisia hupsuja nuo nuoret rakastuneet. Aimokin!

— Et ole vielä puhunut hänelle? — kysyi äiti.

— En selvään… Mutta hänen pitäisi tietää, mitä minä ajattelen.

— Sinun pitää kai sitte myöskin tietää, mitä hän ajattelee, — hymyili isä.

— Niin — niin luulenkin tietäväni… pohjimmalta…

— Mitä sitte muuta kuin menet ja sanot suoraan ja kuulet itsekin selvin sanoin, että hän tulee vaimoksesi. Sittehän kaikki on hyvin. Missä hän nyt on?

— Helsingissä, sairaanhoitajattarena…

— Sairaanhoitajattarena! — huudahti äiti. — Se hento, hieno tyttö? Eikö hän käynyt musiikkiopistoa?

— Kävi, mutta erosi huhtikuussa. Muistatte kai sanomalehdistä, että juopunut mies heitti Paavo Kotkaa kivellä päähän. Helmi ensin hoiti häntä ja senjälkeen päätti ruveta sairaanhoitajattareksi kokonaan.

Aimon ääni oli mahdollisimman levollinen, ikäänkuin kaikki olisi ollut aivan luonnollista hänen mielestänsä.

— Kuule, — sanoi isä, luoden häneen terävän katseen, — minkälainen se tyttö oikeastaan on? Ei suinkaan hänkin vaan liene jumalinen haaveilija, niinkuin enonsa?

Aimon silmät leimahtivat.

— Uskovainen tyttö hän on, juuri sellainen, jota minä halajan!

Äiti ei sanonut mitään, hän kumartui poikansa puoleen ja suuteli häntä. Aimo tunsi äkkiä silmäinsä kostuvan, hillitsi itsensä, nousi ja kääntyi nopeasti sisälle, samalla kuin Hertta laulellen hyppeli rannalta ylös kuistin portaita.

— — —

Aimo oli paluumatkalla kirkonkylästä. Hän souti yksin. Vene keinui hiljakseen päivänpaisteisilla laineilla. Kultakipinät säkenöivät silmiin, kun katsoi veden kalvoon, ja yllä taivas avartui heleän sinisenä ja hohtavana.

Aimo veti airot sisään ja antoi veneen kiikutella. Mikä lämmön ja valon kyllyys, mikä uhkuva runsaus kesäistä ihanuutta!

Eikö siitä olisi riittänyt murunen hänellekin, joka oli jäänyt kuumaan kaupunkiin raskaan kuorman kantajaksi? Helmi pieni, eikö hän saanut tästä mitään, ei mitään? Oli kuin rikos nauttia yksinänsä.

Aimo itse oli viettänyt pari kesää Helsingin sairaaloissa. Ainahan siellä tarvittiin sekä lääkäreitä että hoitajattaria. Tietysti ei toisin voinut ollakaan. Tänäkin kesänä Aimo nurkumatta olisi jäänyt, jos ei olisi tarjoutunut tämä sopiva viransijaisuus. Lääkärit ovat kärsivän ihmiskunnan palvelijoita, hoitajat samoin, eivätkä he saa itseänsä ajatella. Sehän on selvä ja luonnollinen asia.

Mutta Helmi, Helmi — hän ei ollut sairassaleja varten! Sen Aimo kyllä jo kohta oli tietänyt. Ja nyt tulevat Arvi ja Hertta ja kertovat, että hän siellä kärsii ja kuihtuu, ei soita enää, ei hymyile enää, nääntyy kuten kukkanen päivän puutteessa.

Siitä ajatuksesta voi joutua ihan suunniltansa.

Ihmiskunnan hyväksi Helmikin on luotu, iloksi ja ihastukseksi kuten lintunen, joka tuolla saaren puussa visertää. Minä soudan ohi — sydämeni sykähtää, minä puhkean laulamaan, jos ilo rinnassani kajahtaa vastaan. Jos olen murheellinen niinkuin nyt, silloin sinun laulusi, pikku lintu, lohduttaa ja lientää huoleni painoa, ja taas minä jaksan ponnistella eteenpäin.

Mitä olisi metsä ilman lintuja, mitä kodit ilman säveliä, mitä kärsivä, taisteleva ihmiskunta ilman pienoista Kaste Helmeä ja hänen siskojansa, niitä jotka heijastavat kaikkia taivaan värejä kuultavassa, kirkkaassa sielussaan ja lahjallansa virvoittavat huokaavan, janoavan, kuivuuteen turtuvan maanpiirin?

Ei murusia hänelle, vaan koko tämä kauneus, rikkaana, runsaana, ylivuotavaisena! Helmi, minä haen sinut pois, suljen syliini, tuon tänne ja sirotan ylitsesi kesän kaikki kukkaset ja päivän kullan! —

Aimo tarttui airoihin, vetäisi muutaman kerran reippaasti, ikäänkuin soutaaksensa samaa vauhtia Helsinkiin asti, mutta pysähtyi taas äkkiä jääden miettimään. Silmien väliin ilmestyi syvä, huolekas ryppy.

Ellei hän tahtoisi tulla? Jos Kotka olisikin jo ratkaisevasti voittanut? Silloin hän jo tavallaan voitti, kun Helmi pyynnöistä ja varoituksista huolimatta meni sairaanhoitajakurssiin; mutta Aimo ei vielä siitä huolehtinut, sillä usein näennäinen voitto koituu sitä varmemmaksi tappioksi. Entä jos tappiota ei tullutkaan? Kotka iskee kyntensä kiinni, ei päästä saalistansa, nujertaa sen eikä tyydy ennenkuin on hengen vienyt…

Taas Aimo tarttui airoihin, alkaen raivon voimalla soutaa.

— Minä matkustan Helsinkiin, matkustan huomispäivänä!

Vene törmäsi laituriin ja Aimo lähti astelemaan käytävää pitkin. Koivun alla pöydän ääressä hän näki äitinsä, joka lajitteli siemenjäännöksiä.

— Aimo!

— Tässä olen.

— Minun mielestäni meillä olisi paljo puhumista. Sydämeni on niin täynnä… sinä siunattu poikani, olen niin iloinen ja onnellinen…

— Äiti kulta!

— On ollut niinkuin taakkana omallatunnollani se Paavo Kotkan asia. Hän oli niin yksinäinen ja orpo raukka, eihän hänellä ollut mitään turvaa maailmassa. Aivan hän oli kuin oma poikani. Me sitte hänet kokonaan hylkäsimme Liljan tähden, emme enää edes kirjoittaneet hänelle, emme olisi tietäneet, vaikka hän olisi menehtynyt matkallensa. Kun kuulimme, että hän oli kotiin tullut, silloin minun oikein veti sydäntäni Helsinkiin. En sitte kuitenkaan saanut lähdetyksi — tuntui niin kummalliselta…

— Oi sinua, rakas hyvä äiti…

— Sinä ja Hertta tunnette hänet, olette nähneet, millainen hän nyt on. Tottahan olette käyttäytyneet hyvin häntä kohtaan? Tai mitä minä semmoista kysynkään, nyt kun tiedän että —

— Äiti, älä huolehdi. Me muistamme kyllä kenen lapsia olemme; ei Paavolla pitäisi olla valittamista.

Äiti katsoi poikaansa vähän oudoksuen. Ääni kalskahti kovalta, aivan kuin jään helske sulamattomasta sydämestä. Ihmeellistä. Aimo oli kumminkin hyvin nuori, kun Liljan kohtalo ratkaistiin.

— Minä ajattelin, että hän sovittaisi välin ja ehjentäisi entisyyden — sinun morsiamesi, pieni suloinen Helmi…

Silloin se puhkesi Aimon sisimmästä:

— Mutta ei hän vielä olekaan morsiameni! En tiedä, tuleeko hän omakseni milloinkaan! Juuri Paavo Kotka on syynä siihen. Ellei hän olisi tullut sotkemaan, olisi Helmi nyt täällä ja kaikki hyvin!

— Kerro, Aimo, — sanoi äiti. Hänen äänensä vavahti, mutta se oli vastustamattoman hellä ja kutsuva.

Kuinka onkaan suloista sen, jolle vielä äidin sydän sykkii! Se syke voi avata lapsen sydämen, vahvimmallakin sinetillä suljetun. Aimo oli maailmalla oppinut itseänsä hillitsemään ja salaisuudessa taistelemaan taistelunsa. Nyt tuntui aivan kuin päivä olisi paistanut yli kaiken jäisen ja kätketyn ja lämmin tulva huuhtonut pois talven kirren. Sitä myöten kuin hän kertoi, suli katkeruus, ja toivo orasti kevätvihantana jälleen.

— Mitä sinä nyt neuvot, äiti?

— En ole heti selvillä. Sallitko minun keskustella isän kanssa?

— Isän? Etkö mieluummin puhuisi Hertalle, hän jo melkein tietääkin kaikki, ja Arvi myös…

— Isänkö yksin sulkisit ulkopuolelle?

— Niinkuin tahdot, äiti…

Se oli Aimon viimeinen vaikea voitto.

Mutta sitte tuntuikin, niinkuin vapautetun purosen, joka pääsee hyppimään yli kivien ja kantojen, meri kirkkaana edessään.

Mistä tulikaan tämä sydämen kevennys?

— — —

Aimo lähtee Helsinkiin ja pyytää Helmiä omaksensa. Se oli perheneuvottelun päätös.

Hän lähtee aamujunalla, viipyy perillä sen päivän ja yöjunalla palaa takaisin. Yhden vuorokauden poissaolosta ei kukaan voine moittia. Onhan naapuripitäjässä lääkäri.

— Mutta ellei Helmi tahdo?

— Poika parka, ole sitte mies ja kanna kohtalosi!

— Ei, sillä minä tiedän, että hän kuitenkin rakastaa minua!

— Kun tiedät, niin ole viisas valloittaja! Hätä keinon keksii, sanotaan. Tottahan rakkaus on yhtä kekseliäs.

Äiti oli istunut aivan vaiti. Hänellä oli oma ajatuksensa.

— Vieläkö sinä, Aimo, osaat rukoilla? — kysyi hän hiljaa, kun he yhdessä jäivät huoneeseen, toisten mentyä pois.

Aimo säpsähti. Äiti näytti syvästi murheelliselta.

— Osaan, — vastasi Aimo silloin. — Huonosti osaan, mutta äiti — auta sinä minua!

— Jumalan kiitos, lapseni!

— — —

Kohta on lähdettävä aamujunalle. Aimo seisoo äitinsä oven takana, sykkivin sydämin.

— Äiti!

Ovi avataan.

— Voitko tehdä suurensuuren uhrauksen?

— Kaikki mitä Jumala suo, sinun tähtesi.

— Viime yönä se ajatus ei jättänyt minua. Jos Helmi tuntisi Liljan kohtalon, näkisi hän vaaransa ja olisi pelastettu!

— Jos luulet parhaaksi, niin kerro. Ei se ole mikään uhraus minulle. Tee se vaan hienotunteisesti äläkä aseta Paavoa liian synkkään valoon. Kuka tietää, mitä hän on kärsinyt. Aimo poikani, meidän tulee oppia antamaan anteeksi.

Aimon pää oli painunut alas äidin puhuessa.

— En sitä tarkoittanut… minä todella pyydän jotakin kallista. Ajattelin, että Lilja itse puhuisi parhaiten…

— Hänen runonsa ja päiväkirjansa! Nekö veisit Helmille?

— Äiti, voisitko niitä käyttää arvokkaampaan tarkoitukseen?

Vanha rouva ei hetkeen vastannut. Sitte hän hitaasti kääntyi pois, meni huoneeseensa, avasi vanhan kaapin ja otti sen sisimmästä kätköstä sinikantisen vihkosen. Hän katseli sitä, ja kyynelet sumensivat hänen silmänsä.

— Aimo! — hän kutsui. — Tule. Ota siis, mitä pyysit. Minä rukoilin illalla ja pitkin yötäkin. Ehkä sinun ajatuksesi oli Jumalan vastaus.

— Niin minäkin olen ajatellut, — sanoi Aimo hiljaa.

— Tiedän, että isällä ei ole mitään tätä vastaan. Jumala olkoon kanssasi!

Aimo syleili äitiänsä ääneti, liikutetuin mielin.

Kun hän oli astunut pari askelta poispäin, kutsui äiti hänet takaisin. Ankara sisällinen taistelu ja mielenliikutus kuvastui hänen olennostansa.

— Jos tapaat Paavo Kotkan, anna hänenkin lukea ne runot!

— Äiti!

— Niin — Jumalan ääni käskee minun sydämessäni. Meidän Liljamme toivo varmaankin toteutuisi, jos teemme sen.

— Miksi Lilja siis ei näyttänyt hänelle runojansa jo silloin?

— Heillä oli vaan yksi ainoa ilta; sekin yllätti hänet ja loppui liian lyhyeen. Eihän hän sitä ennen meillekään mitään näyttänyt, hän oli niin arka ja kaino.

— Enimmät hän kirjoittikin vasta sairasvuoteella, — sanoi Aimo miettiväisenä.

— Nyt vasta tunnen, että olen maksanut velkamme Paavolle, — sanoi vanha rouva syvään huoahtaen. — Kaikki, kaikki Jumala johtaa…

— — —

Tuntia myöhemmin juna jyrytteli lähiasemalta Helsinkiä kohden, Aimo mukana. Sinikantinen vihko oli hänen seuralaisenansa. Kuinka rauhattomia ajatukset ovat, kuinka väkeviä kaukaisetkin muistot ja oman rinnan nuoret, tulvivat tunteet!

Se minkä hän hetken hehkussa ilman levottomuutta ja taistelua olisi Helmille sanonut keväisellä kävelyllä Alppilasta kotiin, se tuntui nyt vaikealta, ikäänkuin vastukset vuorenkorkuisina olisivat kohonneet.

Tuli sellainenkin kysymys: olenko minä kelvollinen Helmille? Minä voin kyllä astua hänen eteensä ja sanoa, jos vaaditaan: elämän kirjavassa vilinässä olen pysynyt raittiina ja puhtaana, vaikka se nuorelle lääkärikokelaalle monasti on vaikeampaa kun toiselle. Olen aina ollut vanhempieni kunnon poika, hyvä veli, toveri ja ystävä, hiukan suljettu tosin, mutta sydämessäni sitä lämmintunteisempi. Mikä antaisi paremmat takeet sille, jota lemmin koko rakkauteni voimalla? Miksei hän minusta saisi puolisoa, joka hänet on tekevä onnelliseksi?

Mitä, mitä minulta puuttuu? On aivan kuin minulla ei olisikaan mitään antamista, niinkuin odottaisin kaiken häneltä, olisin tyhjistä tyhjin ja kaipaavista kaipaavaisin!

Sitäkö minä kaipaan, mitä tiedän hänen omistavan?

Minäkin uskon jotain, menen vanhempaini kanssa joskus kirkkoonkin, rukoilen sydämessäni ja mietin paljon. Mutta ei se riitä. Minun henkeni elää omalla tavallaan, mutta minä olen nähnyt, että on olemassa toinenkin elämä, salaperäinen ja selittämätön. Lilja sen ensimmäisenä näytti minulle, ja nämä rivit, joita kädessäni kannan. Se on ihmeellistä. Hän astui läpi kuoleman porttien niin nuorena, toisen uhrina, jäi ilman kaikkea elämän kauneutta ja rikkautta, joka olisi odottanut — eikä hän sortunut, vaan voitti, ei tuominnut, vaan antoi anteeksi. Niin kerrotaan hänen tehneen, joka muinoin kuoli Golgatan ristillä. Lilja luki itsensä hänen opetuslapsiinsa, ja totisesti hän niihin kuului, jos joku. Mutta se ei ollut hänelle muinaisuutta ja oppia, se oli elävää todellisuutta. Hän ojensi kätensä sille samalle Jeesukselle ja sai voimaa, aivan kuin ystävän kosketuksesta… Nyt kun nämä rivit uudestaan luen, minä ymmärrän sen paremmin kuin silloin. Äitini on sittemmin täydentänyt, mitä Liljan tarina alotti, ja nyt viimeiseksi on sen eteeni tuonut hän, jota rakastan, Helmi, minun Helmini…

Ellei vaan olisi Paavali Kotkaa! Kun häntä ajattelen, purkaantuu aina, mitä ne toiset ovat rakentaneet…

Niin, minä en ole uskovainen, mutta Helmi on. Hän sanoi uskoansa ja elämäänsä heikoksi. Heikko tai vahva — se on kuitenkin todellisuus, jonka ulkopuolella minä olen. Kuinka minä siis löydän hänen sydämensä? Kuinka hän minun sydämeni löytää?

Jumala, sinä joka olet, sinua minä huudan! Enkö minäkin voisi saada sitä uutta, salattua elämää, enkö voisi kohdata Helmin sydäntä sinussa?

— — —

Juna saapui Helsinkiin. Aimo ajoi Hartikan kivimuurille. Ei hänellä ollut juuri mitään kantamista, mutta hän ei voinut kävellä, hänen täytyi päästä nopeammin.

Hartikan ikkunat valkeine, liehuvine uutimineen näyttivät niin asutuilta ja ystävällisiltä kaiken kaupunkilaisen kesäalastomuuden rinnalla. Vieressä, yllä ja alla osittain peitetyitä, osittain liidutuita tai aivan paljaina ammottavia ikkunoita. Sellaisia Toivionkin ikkunat olivat, ja kolkko, autio koko heidän asuntonsa.

Aimo soitti puhelimella kirurgiselle sairashuoneelle, kysyen neiti Hartikkaa. — Kyllä — odottakaa — hän tulee kohta.

— Helmi!

— Kuka —?

— Etkö tunne, minä olen Aimo. Tulin äsken kaupunkiin, lähden illalla taas. Milloin saisin sinua tavata?

— Oi miten vahinko — juuri tänään! Meillä on tavallista kiireempi, tiedäthän — kesällä on monella vakinaisella virkalomaa. Minä sain kotona nukkua koko viime yön ja juuri vasta tulin tänne takaisin. En minä tänään enää voi päästä vapaaksi…

Aimo oli kuin lamaan lyöty. Siis koko matkako turha? — Minä jään huomiseksi! — välähti hänen mielessään. — Ehkä ei kukaan sairas odota. Ja jos odottaakin, olkoot, jääkööt… Eikö lääkärin onni ja elämä mitään merkitse?

En minä kuitenkaan kelvoton ole. Koska Aimo Lehtinen ennen tahallaan on pettänyt paikkansa? Ei, ei, sitte en minä milloinkaan Helmille kelpaisi, en olisi hänen arvoisensa…

— Saanko tulla sairashuoneelle sinua tapaamaan pikimältään? Minulla olisi vähän tuomisia sinulle…

— Tule, tervetultua! — Ääni oli iloinen, oikein säkenöivä.

Aimo soitti telefoonin kiinni hiukan keveämmällä ja toivokkaammalla mielellä. Ehkä matka kuitenkaan ei ollut aivan turha.

Suuressa käytävässä he tapasivat toisensa kiireen ja touhun lomassa.

Aimo sulki koko Helmin katseeseensa, kalpeat kasvot tummine silmineen, siniruutuisen puvun, valkoisen esiliinan ja päähineen — silmäyksen täyden suloutta ja armautta täällä surun ja kärsimyksien keskellä.

— Olethan sinä vähän laihtunut — mutta ihmeellistä, et ole sennäköinen kuin pelkäsin, olet eloisa ja kukoistava kuitenkin! Mistä se tulee?

— Jumala auttaa, — sanoi Helmi yksinkertaisesti.

— Tiedätkö, minkätähden olen täällä? Yksin ja ainoastaan sinun tähtesi. Hertta ja Arvi säikähyttivät minut niin, etten enää voinut kestää —

— Oi teitä hyviä, rakkaita ystäviä! Kuinka se on mahdollista? Ja nuoko ovat minulle myöskin, nuo kauniit, sinipunervat iiriskukat? Sinä Aimo, sinä tiedät, että äitini piti niistä…

— Minun äitini lähetti nämä, — sanoi Aimo.

— Nyt minun täytyy mennä — voitko odottaa? Tahtoisin kuulla niin paljon Hertasta ja kaikista… Oi sano äidillesi paljon, paljon kiitoksia ja kaikille terveisiä… Kiitos, Aimo, että tulit! En ymmärrä… sehän oli aivan, aivan liikaa ystävyyttä…

Poissa hän oli. Aimo seisoi siinä, sinikantinen vihko vielä povitaskussansa. Kaikki oli käynyt toisin kuin hän ajatteli.

Mikä ihmeellinen muutos oli Helmissä tapahtunut? Vai oliko se hetkellistä — oliko mahdollista, rohkeniko hän uskoa, että jälleennäkemisen ilo noin kirkasti hänet?

Ei Aimo voinut tässä seisoa huomiota herättämättä. Hän kulki ympäri sairashuonetta ja tervehti tuttujansa, mainiten lyhyeen, niinkuin sivumennen, että hän oli asioilla kaupungissa ja pistäytyi nyt tännekin. Puolen tunnin kierroksen jälkeen hän uudestaan pääsi Helmin läheisyyteen.

— Sano, viihdytkö täällä?

Helmin katse muuttui surunvoittoiseksi.

— Olen oppinut vähitellen. Ensin luulin nääntyväni, se oli äärettömän vaikeata.

— Sinä näytät iloiselta nyt.

— Tahdotko että kerron? Täällä käy nuoria naisia kesäisin jakamassa sairaille kukkia ja pieniä lehtisiä. Heti ensimmäisenä sunnuntaina eräs ohikulkiessaan katsoi minua ystävällisesti ja kysyi, tahtoisinko minäkin kukkasen. Samalla hän antoi kortin, johon oli painettu ainoastaan: "Jumala auttaa".

Aimo näytti kummastuneelta.

— Niin, näetkö, tiesinhän minä sen kyllä ennenkin. Ei sitä voi järjellä selittää, miksi joku sana joskus sattuu ihmeellisesti, aivan kuin saisi sen suoraan taivaasta. Nyt minä tiedän, että se on totta, Jumala on auttanut.

Aimosta tuntui siinä heidän puhuessaan, niinkuin Helmi olisi liidellyt hänestä kauvas, kauvas pois. Nuoren kotkan siivet olivat kasvaneet, hän oli nyt lentovalmis, Aimo tunsi sen — ja peräytyi.

Hän ei voinut tarjota vihkosta, joka oli hänen povellaan. Vielä vähemmin hän nyt voi pyytää Helmiä omaksensa. Juopaa hän oli aavistanut, sen laajuutta ei. Hän ei löytäisi Helmin sydäntä eikä Helmi hänen.

Niin se oli. Yhdessä ainoassa paikassa he voivat toisensa kohdata. Hänen jalkainsa juuressa, "joka auttaa".

— Hyvästi nyt, Helmi, — sanoi Aimo ojentaen kätensä. — Syksyllä kohtaamme. En enää pelkää sinun puolestasi.

Miksi Aimo oli niin syvän vakava, kun hän sen sanoi? Kokonaan muuttunut oli hänen olentonsa. Helmi loi häneen kaikkein kirkkaimman katseensa ja sanoi herttaisesti ja lämpimästi:

— Kiitos, Aimo, vielä kerran. Niin, ei sinun tarvitsekaan pelätä — mutta kyllä minä syksyä odotan!

— Odotatko? — sanoi Aimo. Hän tunsi uuden toivon ja rohkeuden virtailevan sydämeensä. — Minä myös! Helmi, valmista meille iloinen kohtaaminen ja minulle kevät syksyn keskellä!

Hän kääntyi menemään, mutta palasi takaisin.

— Helmi, tahdotko rukoilla puolestani? — sanoi hän hiljaa, katsoen syvälle hänen silmiinsä.

Vastausta hän ei odottanut. Hän lähti kiireisin askelin ja taakseen katsomatta.