VI.

Taistelu.

Paavali Kotka, hän oli suon perkaaja.

Pääkaupungissa on suota monenlaista. Etukaupungeista ja laitakaduilta usvat kohoavat, mutta hienoissa puistoissa ja komeissa kivimuureissakin hallan henki väijyy.

Oli kylmä ilta. Vielä tuonaan oli satanut lunta, vaikka oltiin jo kevään kynnyksellä. Maa tuntui kylmältä jalkojen alla, ja tuuli vinkui paljaissa puissa.

Kotka oli viipynyt myöhään Kallion alueella ja oikaisi Eläintarhan teitä pitkin Töölönlahden yli vievälle rautatiekannakselle. Hän oli väsynyt päivän monenmoisesta työstä. Oikeinpa hän oli iloinen siitä, että tänään sai viettää iltansa kodin rauhassa. Ei se ollut tapahtunut moniin aikoihin, mutta hänestä tuntui, että se jo Helmin tähden alkoi käydä välttämättömäksi.

Hänen silmänsä olivat sairashuoneella auenneet tytön suhteen. Hän oli varma siitä, että herkkä sielu oli vaarassa.

Vaara tuli taiteen sireenisävelinä. Oi niitä säveliä, miten ne maailman ihanuuden tenholla sydämen kietovat!

Revi rikki ne paulat, kukkaispaulat, et ennen kotkana lentää voi!

Toisaaltakin vaara tuli. Se läheni nuoren, miellyttävän, maailmallismielisen miehen muodossa. Ihmeellistä, että tämä nuorukainen oli juuri Aimo Lehtinen. Mitä se Jumalan johdatus merkitsi? Mitä tarkoitti se, että Kotka itsekin jälleen joutui näiden ihmisten pariin?

Paavali Kotkan ajatukset kulkivat kauvas, kymmenen vuoden taa. Ne löysivät sen keltaisen talon, jonka ikkunalla ruusut kukoistivat ja vaaleakutrinen pää nyökkäsi hänelle. Hän oli ihanin kukka, yhdeksäntoistavuotias Lilja. Siellä oli Aimokin, lyseon yläluokkalainen, ja pieni Hertta, joka kumminkin oli niin suuri, että suuttui, jos jumaluusopin ylioppilas leikillä tahtoi ottaa hänet polvellensa keinumaan.

Siitä kodista oli Kotkalle puhjennut lemmen kevät ja nuoruuden onni. Sieltä oli myöskin hänen elämänsä haikeus kotoisin. Kaikki oli nyt taistelujen takana, ja hän, joka ne kerran aiheutti, nukkui syvällä nietoksen alla. Paljasoksaiset ruusupensaat vaan kertoivat siellä, että maailma on suuri, suuri kalmisto, täynnä kalleimpien toiveitten hautakumpuja, täynnä oksia, joista lehdet ja kukat ovat karisseet.

Juuri sen hän oli Helmille sanonut jo tulonsa iltana. Helmi ei ymmärtänyt. Mutta hän oli kokenut, hän oli kärsinyt. Hänen tuli varjella Kaarinan Kaste Helmeä. Ennen kaikkea varjella hänet Jumalalle.

Melkein hän tunsi ja aavisti, että toiset tahtoivat varjella samaa Helmeä häneltä.

Pieni Helmi — oliko hän kotkalintu? Olisiko hänellä voimaa irtautua kaikesta, irtautua omasta itsestänsäkin, voidaksensa vapain siivin liidellä taivaan kirkkautta kohti?

Kotka astui eteenpäin syvissä mietteissä, äkkiä havahtuen, kun kannaksen korvalla vilahti jotakin mustaa hänen edessään. Hän erotti pian, että se oli horjuva olento, mies raukka.

Näky oli valitettavasti laitakaupungin tavallisia. Mitä siihen voi tehdä? Ymmärtääkö juopunut, jos hänelle sanoo vakavan sanan?

Kotka oli vähällä käydä ohitse, kun mies alkoi häntä puhutella.

— Kuulkaas herra…

Kotka astui lähemmäksi.

— Pitäkääs tätä pulloa!

Mies kannatti toisella kädellään tuppivyötänsä, joka yritti pudota, mutta ei saanut sitä kiinnitetyksi, kun pullo oli toisessa kädessä.

— Pankaa se maahan, — sanoi Kotka. Mutta mies tuijotti häneen tylsästi, niinkuin sellainen nerokas keksintö ei olisi hänen päähänsä mahtunut.

Kotkan täytyi omalle itsellensä hymyillä, ottaessaan käteensä miehen pullon. Mies sai vyönsä kuntoon, koetti astua jonkun askeleen, mutta hoipertui aitaa vasten.

— Minne tahtoisitte mennä? — kysyi Kotka yhä pulloa pidellen. Hänestä tuntui arveluttavalta jättää mies siihen yksinään, illan pimeyteen meren partaalle. Ranta oli aivan sulana.

— Akkani tykö minä —

— Missä te asutte?

— Tuota noin, eikö herra tiedä? Vilanterilla.

— Millä kadulla?

— Enhän minä kadulla… Mitäs me kaduista! Akka minulla on ja —

Kotka rupesi taluttamaan miestä. He astuivat yhdessä kannasta pitkin.

— Minä olen vähän mukava mies!

Kotka kulki aivan ääneti.

— Te olette sentään oikein hyvä. Kuulkaas herra…

Mies horjui yhä enemmän. Puolivälissä Kaisanientä hän alkoi tuntea puistatuksia, jotta hampaat kalisivat.

— Ettekö te veisi minua johonkin, missä on lämmin?

Kotka aprikoi, mitä hänen tuli tehdä omituisessa asemassansa. Hän ei voinut saada selkoa miehen asunnosta, poliisin putkaan hän ei tahtonut häntä saattaa, eikä majapaikkaan voinut tarjota juopunutta.

Hän teki reippaan päätöksen.

— Odottakaa tässä, — sanoi hän, asettaen miehen penkille. — Minä huudan ajurin.

Hän sanoi oman kotinsa katunumeron. Sähkövaloisen kaupungin läpi, hienojen kävelijäparvien ohi heitä vietiin, pastoria, juopunutta miesrähjää ja pulloa, joka yhä oli Kotkan kädessä.

— Mutta mihinkäs te minua kuljetatte? — toisteli mies tuon tuostakin.

— En minä tässä asu, — sanoi hän säikähtyneenä, kun pysähdyttiin suuren kivimuurin eteen.

— Minä asun, — sanoi Kotka.

— En minä tänne…

Suurella vaivalla Kotka sai hänet talutetuksi portaita ylös. Hän soitti kelloa. Martta avasi oven, ja Riitta neiti kurkisti ruokasalista.

— Varjelkoon! — huudahti vanha neiti, vetäytyen takaisin. — Mitä sinä nyt tuot?

Martan silmät olivat selällään, mutta suuressa kunnioituksessansa pastoria kohtaan hän ei rohjennut sanoa mitään.

— En minä tänne, — toisti mies entistä pontevammin. — Täällä on herraskaisia.

— Sytytänkö pastorin lampun? — kysyi Martta.

— Pastorin? Onko täällä pappikin? Jumal' auta, pois minä —

Mies puhkesi kiroilemaan julmasti ja karkeasti. Martta peräytyi pelästyneenä, ja Riitta neiti huusi ruokasalista, että Paavali kohta ajaisi mokoman rahjuksen ulos. Mutta Kotka tarttui väkevästi miehen käsivarteen, pakotti hänet sisälle oman huoneensa ovesta ja lukitsi sen.

— Minä käsken teitä vaikenemaan! Te olette Herran palvelijan kodissa, ei tänne ole lupa kutsua pahoja henkiä.

Juopuneen järki sekaantui yhä himmeämmäksi ja hän kiroili yhä kovemmin. Kotkan mieleen johtui äkillinen ajatus. — Missä on Helmi?

Helmi tuli juuri kotiin Hertan luota. He olivat keskustelleet keväthatuista ja tulleet siihen päätökseen, että vanhat kelpasivat vielä tämän vuoden. Orvot pikku lapset Pursimiehenkadun varrella tarvitsivat paremmin sekä ruokaa että vaatteita. Muuan täti oli ottanut heidät huostaansa, mutta hän oli köyhä vaimo, jolla oli kyllin raatamista omain lastensa elatukseksi.

— Soita, Helmi! Saulista paha henki väistyi, kun Daavid soitti harppuansa. Soita pyhiä säveleitä!

Helmi seisoi pianon luona, tuntien ihanan velvoituksen, onnellisena tehtävästä, joka tarjottiin. Enon ja hänen huoneensa olivat vastakkain, eteisen kummallakin puolella. Kotka oli avannut lukitun ovensa, ja Helmin ovi myös oli auki.

Hän ei voinut valita kirkkovirttä eikä hengellistä laulua. Vastakohta tuntui liian kamalalta, kun kiroukset yhä kuuluivat. Mitä hänen piti soittaa?

Sormet kulkivat koskettimilla, kunnes ne tapasivat Tannhäuserin pyhiinvaeltajakuoron säveleet. Ne kaikuivat mahtavina ja juhlallisina, täynnä syvää, ylentävää vakavuutta. Nyt Veenuslaulu kietoutuu mukaan. Synti tulee, kiusaus kutsuu. Se on vaarallista, se kestää liian kauan, se viehättää ja kietoo kukkapaulojen tenholla. Helmin täytyy hypätä yli kuin kauhistusta paeten. Jo alkavat vaeltajakuoron sävelet taas soida. Ne paisuvat, ne voittavat, ne riemuitsevat! Kiusaus on väistynyt, kirkkaus koittaa, taivaan rauha laskeutuu taistelun jälkeen, kuni kilvoituksen seppele, armosta saatu.

Kun Helmi lopetti, oli Kotkan huoneessa kaikki hiljaa. Mies makasi nukkuneena lattialla. Silloin Helmi uudestaan hiipi soittokoneen luo, virittäen laulun yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä lampaasta ja yhdestä, joka katosi.

"— Sull' on yhdeksänkymmentä yhdeksän, eikö siinä kyllin ois? — Ei! — kuultiin paimenen ääntävän, ja hän kiirehti korpeen pois…"

Kotka oli nostanut oman tyynynsä miehen pään alle ja peittänyt hänet omalla vaipallansa. Nyt hän tuli Helmin luo ja laski kätensä hänen olalleen, laulun jatkuessa:

"— Miksi vuorelle tie on verinen, rakas, kallis Herrani? — Kas, siihen vuos' veri paimenen, kun hän lammasta etseili…"

— Helmi, lapseni!

— Mitä, eno?

— Oletko sinä hänen lampaansa?

— Hän tietää, että minä tahtoisin olla, — sanoi Helmi, hämmästyen odottamatonta kysymystä.

— Hänen lampaansa seuraavat häntä.

— Minne minun tulisi seurata?

— Vuorelle, jonka tie on verinen. Eksyneitä etsimään.

— Enkö ole saanut auttaa sinua tänä iltana? Olin hyvin onnellinen siitä, että pyysit minua.

— Pyhiä säveleitä minä pyysin.

— Rakas eno, eivätkö ne tulleet pyhitetyiksi? Ne vastasivat tunteitani, en voinut toisin.

— Wagner oli tämän maailman ihminen, jonka jumala oli taide. Luuletko sinä, että taide voi käännyttää syntisen ja pelastaa sielun helvetin pauloista?

— En… Mutta kiroukset hiljenivät, mies on saanut levon, — yritti Helmi puolustaa.

— Niin, Helmi, uneen voit tuudittaa sillä soitolla, mutta sielua et kykene auttamaan. Ei se kurja mies parka mitään saanut omalletunnollensa.

— Eihän hän olisi mitään ymmärtänytkään! Päihtynyt hän oli.

Kotka oli vaiti hetken.

— Ehkä olet oikeassa miehen suhteen. Jumala on antava minulle tilaisuuden puhua hänen kanssansa, kun hän herää. Mutta sinulle, Helmi, minun myöskin täytyy sanoa sana. Kaikki tai ei mitään! Jos tahdot olla Herrasi oma, on hänellä kokonainen oikeus sinuun.

— Mitä tarkoitat, eno?

— Hän on sentähden puolestasi kuollut, että et eläisi itsellesi, vaan hänelle. Onko sinulla rohkeutta siihen?

— Millä minä olen hänet kieltänyt?

— "Sinä päivänä hän sanoo niille, jotka hänen vasemmalla puolellansa ovat: minä isosin, ettekä minua ruokkineet, minä janosin, ettekä minua juottaneet, olin sairas ja vankina, ettekä —"

— Minä ymmärrän, että tarkoitat eilistä tapausta. Enhän voinut velvollisuuttani laiminlyödä! Mieleni teki tulla kanssanne, minä vakuutan, olisin tullut paljon mieluummin kuin jäänyt pois. Ei se itsekkäisyyttä ollut, minähän olin sidottu.

— Katkaise siteet!

— Soittoniko? Tarkoitatko, että soitto on paula — että säveleet ovat syntiä?

— Ei sellaisenaan. Tarkoitan vaan, että Herralla on laajat työmaat, ja sinä seisot joutilaana torilla, vaikka kutsumus käy.

— Enhän voi repiä itselleni enempää aikaa! — huudahti Helmi melkein epätoivoisena.

— Uhraa vähempi suuremman tähden! Etkö jo soita kyllin hyvin? Etkö jo ole tarpeeksi paljon saanut itsellesi? Tahdosta on tässä kysymys.

— Minä en tahdo! — huudahti Helmi kiihkeästi. — En tahdo enkä voi lopettaa soittoani!

— Hyvä että sanot sen selvästi. Sano nyt sekin, miksi eilen olisit mieluummin orpoja vaalinut kuin mennyt lauluja säestämään. Siksi, että Aimo Lehtinen meni orpojen kanssa!

— Eno!

— En saa lahjoa totuutta. Tee nyt ratkaisusi.

— Jätä minut, eno! Sinä olet tyly ja julma, sinä särjet minun sydämeni, sinä —

— Hyvää yötä, Helmi. Jumala olkoon sinulle armollinen!

— — —

Helmi seisoi soittokoneen luona kuin huumaantuneena.

Tämäkö oli se Kotka-eno, jota hän oli ikävöinnyt ja odottanut? Hänkö se oli, joka Helmin mielikuvituksessa oli elänyt täydellisintä Jeesuksen elämää, jonka kasvot hohtivat ja olento säteili, koska hän oli ollut Jeesuksen kanssa? Oliko hän sama, joka kertoi Kaarinan Kaste Helmelle äidin suloisesta muistosta? "Soita, soita, sävellintunen!" Sitähän äiti oli toivonut, että lapsi saisi sydämeensä kaikki lintujen liverrykset ja hänen tunteittensa syvimmät sävelet. Ja nyt eno pyysi, jopa vaati häntä luopumaan Jumalan lahjasta, joka hänelle oli annettu ehkä vastauksena äidin rukouksiin!

Rakkaus syntiä, soitto syntiä, syntiä kaikki, mikä elämässä on ihaninta! Siksi se tuli, vaikka eno ei sitä selvin sanoin myöntänytkään.

Helmi istahti soittokoneensa ääreen. Illan tähti tuikahti ikkunasta. Sydän suli haikeaan kaihomielisyyteen ja helliin, kaukaisiin muistojen unelmiin.

Unta kaunista kerran näin tähtösestä laulavasta, kuinka se kutsui viihdyttäin itkeväistä orpolasta.

"Lapseni", lauloi tähtönen, "kuuletko ihmekieltä? Monilta salattu, harvoille avattu, etsivä herkkää mieltä.

Käännä kaihosi maasta pois, suo mun tietä näyttää! Luojan lahja, aiottu sulle, sävelin henkesi kaipuun täyttää…"

— Kauniisti sinä soitat, — sanoi joku.

Riitta täti!

— Täti, saanhan minä soittaa? — huudahti Helmi, syleillen vanhaa neitiä. — Sanokaa, täti, kieltääkö Herra Jeesus minua soittamasta?

— Mitä ihmeitä sinä nyt puhut? Kuka sinua kieltäisi?

— Eno tahtoisi, että minä rupeaisin… niin, en oikein tiedä miksi. Enhän minä papiksi pääsisi. Ehkä sairaanhoitajaksi, ehkä lähetyssaarnaajaksi — en tiedä…

— Kuules tyttö, — sanoi Riitta neiti, nyökyttäen harmaata päätänsä, — minä sanon sinulle yksinkertaisen ajatukseni. En minä ole teitä Kotkia koskaan ymmärtänyt, äidistäsi alkaen. Te olette toisenlaisia ihmisiä, hyviä ja ylenintoisia. Hän oli semmoinen — eikä Ville raukka, sinun isäsi, voinut häntä koskaan unohtaa, vaikka heillä olikin välistä ollut vaikeata keskenänsä. Minä sanoin Villelle jo ennen hänen naimistaan: älä sinä nokkonen kukkasta ota! Hän otti kuitenkin, enkä minä ihmettele, että kävi niinkuin kävi. Mutta sitä minä ihmettelen, että te Kotkat ette keskenännekään tule toimeen.

— Ehkä Kotkien täytyy lentää kunkin yksinänsä, — sanoi Helmi miettiväisenä. — Ehkä heitä ei ymmärrä kukaan muu kuin Jeesus ystävä.

— Älä semmoista puhu, se on ylpeyttä. Ihmiset on pantu toisillensa avuksi. Ja nyt minä sanon, mitä äsken oli mielessäni. Kun vaan katsot, että sinäkin olet muille avuksi etkä vastukseksi, niin soita sitte niin paljon kuin tahdot.

— Entä sukankudin ja puuronkeitto? — sanoi Helmi hymyillen kesken kaikkea. Hän muisti Riitta tädin ponnistuksia hänen lapsuusaikanansa.

— Niin, kyllä niitä tarvitaan, et sinä ilman elä. Minä olen vähällä ymmärrykselläni koettanut opettaa sinulle jokapäiväisiä asioita. Pidä sitte itse huolta siitä, ettet rupea miehellesi ristiksi, kun menet naimisiin. Ja jollet menekään, niin koeta ajatella muita enemmän kuin itseäsi. Silloin teet Herran Jeesuksen työtä, jos keität tai soitat, niin minä ajattelen.

— Kiitos, — sanoi Helmi liikutettuna. Kyllä hän usein oli väärin arvostellut vanhaa täti rukkaa, pitänyt halpana ja liian jokapäiväisenä. Nyt tuli niin hyvä ja lämmin olla, että täytyi painua tädin povelle.

— Tule nyt illallista syömään, ettei kaikki jäähdy, — kehoitti Riitta neiti, kyyneleet silmissä ja hämillään Helmin odottamattomasta luottamuksesta ja hellyydestä. — Paavali sanoi, että hänen ei ole nälkä. Vein minä kumminkin sinne sisälle maitoa ja voileipää. Ei hän riisuutunutkaan ole eikä luvannut riisua koko yönä. Minä en saa häntä järkiinsä.

— Varmaan hän hoitelee vierastansa, — sanoi Helmi. Hänen tuli yhtäkkiä kovin sääli enoa.

— Kyllä juopunut aamuun asti nukkuu, — sanoi Riitta täti vähän tuikeasti.

— — —

Päivän sarastaessa mies heräsi. Kotka oli vain keveästi uinahtanut väkevässä viinan ja lian löyhkässä, joka miehestä levisi. Kohta hän oli jalkeilla, valmiina mihin tarvittiin.

— Missä… missä minä olen? — sopersi mies hämmästyneenä.

Kotka selvitti sen lyhyesti. Miehen ilme osotti häpeätä, ja hänen päänsä oli riipuksissa kuin piiskatun koiran.

— Sanokaa nyt nimenne. En soisi, että tuttavuutemme tähän päättyisi.

— Kalle Rahkanen. — Hyvin väkinäisesti se läksi huulilta.

Kotka kirjoitti muistiin hänen nimensä ja osotteensa. Sitte hän otti pullon, joka oli pöydällä, ja näytti sitä omistajalle.

— Tämä on vielä puolillansa. Minä pyydän sen palkakseni yösijasta. Se ei ole paljon — vai kuinka?

Mies katsoi häneen kysyväisesti, ikäänkuin epäillen, tarkoittiko pastori täyttä totta.

Kotka astui ikkunan luo, avasi sen ja heitti pullon katuun yhdellä käden käänteellä.

— Kas näin. Jumala teitä auttakoon, että toiste tekisitte itse samalla tavalla, kun perkeleen kiusaus kohtaa teitä tässä haamussa. Hyvästi nyt. Me näemme vielä toisemme.

Mies ojensi kätensä, katsoi pastorin silmien ohitse, kääntyi syrjäkaria menemään ja livisti ovesta ulos, portaita alas, katse luihuna ja epäselvänä.

Silloin Kotka huokasi syvään, vaipuen penkillensä istumaan. Suo on petollinen ja työ on kovaa. Jospa olisi edes pieni pehmoinen käsi, joka silittäisi työmiehen otsaa, kun uupumus yllättää.

Helmi, Helmi, vedätkö sinä kätesi pois?