V.

Työmailla.

Paavali Kotka saarnasi vaalia täysille kirkoille. Moni ruotsalais-suomalainen eukko, joka oli käynyt aamusaarnassa, meni vielä päiväsaarnaakin kuulemaan. Kotkalla oli kaunis messuääni, eikä hän tietysti paperista saarnannut. Se nyt tosin ei ollut mitään tavatonta, siihen oli Helsingissä kyllä osittain totuttukin. Tavatonta oli se, että kun hän kiinnitti mustat silmänsä kuulijaan, tuntuivat ne katsovan aivan sisimpään asti, ja kun hän kantavalla, soinnukkaalla äänellä sanoi sanan, kävi se läpi luiden ja ytimien, milloin tuomion torven pauhulla, milloin laupeuden lempeänä tuulenhyminänä.

Hän piteli koko seurakuntaa käsissänsä. Monelle se tuntui tuskalliseltakin, mutta samalla se viehätti. Se, joka oli ensimmäisellä vaalisijalla, veti kaiken aikaa nukuttavasti yhtä nuottia, ja se, joka oli kolmannella, katsoi tuon tuostakin kirjansa väliin. Sitäpaitsi hän kerran ennen oli esiintynyt puoluekokouksessa ja joskus kirjoittanut valtiollisiin sanomalehtiin. Kotka oli tullut Ameriikasta, se oli hänen paras suosituksensa. Ei kukaan oikein tietänyt hänen valtiollista kantaansa. Muuan itsevalittu lähetystö oli ennen vaalipäivää käynyt kysymässä, mutta oli saanut vastaukseksi: — Minä olen Jumalan palvelija. — Siis jokaisella puolueella oli vielä tilaisuus tavoitella häntä.

Oliko hän evankeelinen? Oliko herännäinen? Ei, hän on täysverinen sosialisti, sanoivat toiset. Riitta neidin palvelustyttö oli puhunut maisteri Toivion Leenalle ja Leena oli kertonut ajuri Vilkreenille ja Vilkreenin vaimo oli kuullut talonmieheltä melkein samaa, että pastori piti vanhaa ja nuorta neiti Hartikkaa jumalattomina yläluokkalaisina ja oli puhdistanut huoneensa niinkuin Jeesus puhdisti ruoskalla temppelin, ja itse hän makasi kovalla puualusella, koska kerjäläistenkin niin täytyy maata, ja köyhiä varten hän olikin tullut Ameriikasta asti. — Toiset eivät tahtoneet kuulla semmoista. He sanoivat, että Vilkreenin vaimo juoruaa. Mutta he olivat päättäneet äänestää Kotkaa, koska hän oli raittiusmies. — Hiljaisten uskovaisten piirissä ei tahdottu vielä langettaa arvostelua. Oliko Paavali Kotka heidän miehiänsä? Ken tietää? He olivat kumminkin tunteneet Jumalan hengen väkevän tuulahduksen, ja silloin he eivät empineet vaalin suhteen. Jumala oli kyllä pitävä huolen omasta asiastansa. Hän oli herättävä palvelijan mielensä jälkeen. Tässä oli ainesta; esirukouksilla he tahtoivat sen kantaa Jumalan istuimen eteen, parhaan Mestarin valmistettavaksi.

Niinpä tapahtui, että ensimmäinen, "nukuttava", sai kolmenkymmenenseitsemän markan ja viidentoista pennin äänet. Kolmas, "puoluemies", sai muutamia satoja omilta hengenheimolaisiltansa. Kaikki muut äänet Kotka kokosi mitä erilaisimmista piireistä.

Silloin oli maaliskuu. Toukokuun ensimmäisenä päivänä hänen tuli astua virkaan.

— Niinhän se olisi, — sanoi Martta, Hartikan nuori palvelustyttö. — Mutta oikeastaan pastori hoitaa virkaa jo nyt. En minä ole ennen semmoista ihmistä nähnyt, joka raataa ja tekee työtä nääntyäkseen, vaikkei kukaan pane pakkoa.

Martta oli oikeassa, mitä pastorin viranhoitoon tulee. Kun hänellä ei vielä ollut saarnavuoroja kirkossa, saarnasi hän etukaupunkien huviloissa kenenkään kutsumatta. Yhdistykset ja seurat huomasivat pian sen tavattoman ilmiön, että Helsingissä löytyi työkykyinen ja työnhaluinen puhuja, jolla oli aikaa. Ne iskivät häneen joka puolelta, eikä hän antanut kieltoa kellekään. Sunnuntaisin hän saattoi puhua neljässäkin paikassa. Viikolla hän tutustui sairashuoneisiin, vankiloihin, pimeyden pesiin ja rauhan koteihin. Arvaamatta saattoi avautua matala ovi jossakin Hermannin perukassa. Sisälle astui mustatukkainen ja mustapartainen mies, joka ensin säikähytti lapset itkemään ja aiheutti aran ja oudoksuvan katseen vaimonkin silmistä. Kuka olisi uskonut, että hän hetken perästä istui hyvänä tuttuna kaikkien keskellä? Nuorin ryysymekko keikkui hänen polvellansa, riemusta nauraen, kun kello naksui korvan juuressa; toiset nielaisivat viimeisiä vehnäpullan palasia hänen tuomisistansa, ja vaimo kuunteli kyynelsilmin, kuinka lempeästi hän puhui Jeesuksen rakkaudesta.

Ensin hän vaan etsi muiden majoja, mutta pian alkoivat kädet kolkuttaa hänen omaakin oveansa. Riitta neiti huokaili, että Martan aamu kuluu kohta pelkkään pastorin huoneen siivoamiseen kaikenlaisten likaisten ihmisten jäljiltä. Silloin Helmi keksi keinon: — Täti, minä puhdistan enon valkoiset penkit joka päivä, minä siistin hänen huoneensa kokonaan! — Täti ei voinut olla huomauttamatta, että eihän Helmi koskaan ollut edes omaa lattiaansa pyyhkinyt. — Vaikka vaan! Martta tehköön sen vastakin. Mutta saatte nähdä, että eno on tyytyväinen siivoojatyttöönsä.

Aamuhetkistä tulikin Kotkan ja Helmin herttaisimmat. Muuten he olivat yhdessä surullisen vähän, arveli Helmi. Siihen ei mitään voinut. Helmi oli paljon musiikkiopistolla, luki läksyjä kotona ja harjoitteli soittoa vähintäin kolme tuntia päivässä. Kotka kulki omia teitänsä, joiden pituutta kello ei määrännyt, ei edes aina ruoka-ajatkaan. Iltasin hän melkein säännöllisesti oli poissa kokouksissa ja yhdistyksissä.

Aamulla kello seitsemältä Kotkalle vietiin maitolasillinen ja pari korppua. Silloin Helmikin tuli kahvikuppinensa ja istuutui hänen viereensä.

— Kauvanko olet jo ollut ylhäällä, eno?

— Hiljaisen aamuvartion ajan.

Helmi arvasi, että aamuvartio voi olla hyvinkin pitkä. Sattui joskus, että Kotka oli kalpea, niinkuin sellainen, joka on liian vähän nukkunut.

— Eno rakas, sinä väsytät itseäsi.

— Jeesus rukoili usein koko yön. Onko liikaa, että hänen palvelijansa edes aamulla rukoilee?

— Mutta nousisit myöhemmin ja tekisit vähemmän työtä.

— Sinä olet ahkera omassa työssäsi, enkö minä olisi Mestarin työssä?

Helmin sydämeen koskivat sanat "omassa työssäsi". Hänellä oli salainen tunne, että niihin kätkeytyi nuhde.

— Saanko tänään tulla kanssasi jonnekin?

Kotkan silmät välähtivät ilosta.

— Onko sinulla aikaa?

— Ehkä… minä koetan. Jos soittaisin hiukan vähemmän… ja voinhan ehdottaa Hertalle, että käymme vasta huomenna keväthattuja ostamassa.

Helmi siirsi kahvikupin ja maitolasin tarjottimelle.

Samalla Kotka otti kaapista valkoisen pitkän mekon. Helmi huudahti hämmästyen ja punastui korvia myöten.

— Eno — lääkärin mekko?

— Tai siivoojan. Minkätähden sinä sen tekisit puolestani? Jos haluat auttaa — niin, se on eri asia. No, alammeko nyt?

Helmi yritti estellä, mutta hän oli samalla äärettömän ihastunut ja iloinen. Eno ei ollenkaan ollut kömpelö ja saamaton. Ameriikassa totutaan kaikenlaiseen, varsinkin poikamiehinä ollen. Kilvan he häärivät harjoineen ja riepuineen, ja kymmenessä minuutissa kaikki oli tehty.

— Tule nyt tänne, — sanoi eno hellästi. — Siihenkö jakkaralle tahdot istua? Nojaa sitte polveeni hetkinen. Olethan voittanut minuutteja, nyt on oikeus olla jouten.

— Kertoisit jotakin elämästäsi, eno. Ameriikan oloista, suurista rakennuksista, suomalaisista ja kaikesta muusta.

Kotka henkäsi syvään. — Ah, lapsi, mieluummin en enää muistele niitä. Ne ovat takanani kuin pitkä, raskas uni. Etehen elävän mieli.

Helmi ei sitä ymmärtänyt. Miksi eno ei mielellään kertonut siitä, mikä oli rakkainta hänen sydämellensä? Tiesihän Helmi, että lähtö oli aikoinaan ollut vaikea uhri, mutta enon rakkaus Jumalaan ja avuttomiin Suomen siirtolaisiin oli ollut niin suuri, että hän kaikki siteet ilolla katkaisi.

— "Jokainen laulaa rakkahimmastansa —" lausui Helmi puoliääneen tutun laulun säkeitä.

— Mitä sanoit? — Kotka näytti säpsähtävän.

— Puhuin ajatuksissani.

— Emmekö rukoilisi yhdessä? Pyysit tänään tulla kanssani, ja minun on aikomus käydä kirurgisessa sairashuoneessa. Ehkä et ennen ole ollut siellä?

— En, — sanoi Helmi. Hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään. Ilo, pelko ja odotus siinä risteilivät. Sairashuone oli kauhun valtakunta, mutta se oli myöskin Aimon jokapäiväisen elämän alue ja kallis sarka enon työmaalla.

— Niin, rukoillaan, — jatkoi hän. — Eno, hae minulle myöskin pari rauhoittavaa sanaa!

Vastausta odottamatta hän lennähti pöydän luo ja otti raamatun. Se oli silmänräpäyksen teko. Kirjan välistä putosi jotakin. Nuoren neidon valokuva.

— Helmi! — huudahti Kotka, mutta hillitsi itsensä samassa hetkessä.

He katsoivat toisiinsa vaieten. Helmi ymmärsi nähneensä sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Kymmenet kysymykset nousivat hänen huulillensa, mutta hän pidätti ne kaikki, kuiskaten ainoastaan: — Anteeksi, eno.

Kotka sanoi: — Sitä kuvaa ei ole kenenkään silmä nähnyt sen jälkeen kuin minä sen sain.

— Hän on suloinen, — sanoi Helmi.

— Oli suloinen.

— Vaan nyt…?

— Suloisempi entistään, lilja Jumalan tarhoissa.

— Oi eno…

Lämpiminä laineina Helmin tunteet tulvehtivat enoa kohden. Äkkiä hän kietoi kätensä enon kaulan ympäri ja suuteli häntä.

He olivat molemmat syvästi liikutetut. Värähtävin äänin Kotka luki: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu". Sitte he lankesivat polvillensa.

— Herra, ota minut kokonaan! Ota Helmi kokonaan, ehjemmin päivä päivältä! Anna voimaa luopuaksemme kaikesta sinun nimesi tähden!

— — —

Helmi oli ensiksi vähän hajamielinen soittotunnille tullessansa, mutta vähitellen hän pääsi vauhtiin, unohtaen koko muun maailman. Hänellä oli läksynä Beethovenin sonate pathétique. Kun hän lopetti, oli opettaja haltioissaan.

— Minulla ei vielä koskaan ole ollut oppilasta, joka käsittäisi Beethovenia niin hienosti ja syvästi kuin te. Teidän soitossanne on hehkua ja lentoa ylenmäärin, mutta siihen yhtyy herkkä runollisuus, niinkuin juuri äsken, siirtyessänne ensimmäisestä osasta adagioon. Voin todellakin onnitella teitä.

Helmi ei sanonut mitään, hän punehtui ilosta. Ei ollut tapana, että ijäkäs opettaja-taiteilija täten tuhlasi kiitoslauseita.

— Näytettä varten me valitsemme jonkun näistä sonaateista, niin vanhoja tuttuja kuin ne ovatkin. Niin, ei ole ensinkään helppo soittaa vanhaa ja tavallansa kulunutta. Esimerkiksi kuutamosonaatti on oikeastaan loppuun asti kilkutettu, mutta se on aina uusi ja kuolematon, jos osaa valaa siihen yksilöllisen elävän hengen. Mitä sanoisitte, jos ottaisimme sen?

— Minä olen kuullut Reisenauerin sitä soittavan, — sanoi Helmi hämillään.

— Ja pelkäätte minun ja yleisön vertailevan.

— Niin.

— Onhan teillä sitte ainakin ihanne mielikuvituksessanne mallina.

— Mutta… mutta minä en voi seurata malleja. Jos koetan, en osaa edes sen vertaa kuin muuten. Olen varma, että minun monessa kohdassa täytyisi soittaa toisin, vaikka tietäisin ja muistaisin kuinka hän —

— Juuri niin! — huudahti opettaja, lyöden innostuksesta kätensä tuolin selkäpuuhun. — Siinä on juuri se, mitä minä toivoisin kaikilta oppilailtani. Oma itsensä ennen kaikkea, mutta semmoinen oma itse, jonka säveltäjämestarin henki on läpitunkenut. Nähkääs, Reisenauer on lasisärmiö, ja minä olen, ja te myöskin. Kun aurinko paistaa särmiön läpi, täytyy lasin heijastaa valoa omilla värivivahteillansa. Muutamat ihmiset ovat särmiöitä, mutta eivät ole lasista, ja toiset ovat lasista, mutta ovat pelkkiä litteitä levyjä eikä mitään värisärmiöitä. Te kuulutte niihin oikeisiin. Siis te myöskin saatte soittaa kuutamosonaatin ja näyttää mihin kykenette.

Koko tunti oli tavallisuudesta poikkeava. Se oli Helmille kuin voittojuhla. Riemusta ja innostuksesta hehkuvana hän nuottilaukkuinensa juoksi portaita alas.

— — —

Mikä suuri vastakohta! Jykevä ovi, sen äärellä vartija kojussaan. Suuri, kajahteleva eteinen, pitkät käytävät ja omituinen löyhkä, haavain ja lysoolin sekainen. Isot salit suorine vuoderiveineen, tyynyineen, lakanoineen, peittoineen, jotka kaikki olivat niin säännöllisesti asetetut, että melkein teki mieli epäillä, makasiko niissä eläviä ihmisiä.

Paavali Kotka istui syrjimmäisen vuoteen viereen. Vahankeltaiset kasvot kääntyivät häneen päin. Puolittain sammuneet silmät katselivat syvistä kuopista.

— Miltä nyt tuntuu?

— Pian… minä… pääsen…

— Jumalan rauha teille! Hyvä on nukkua Jeesuksen haavojen turviin. Te olette kilvoitellut hyvän kilvoituksen.

Lekottava katse selveni ja kirkastui.

— Kiitos…

Huoneen läpi astui kiireisin askelin nuori mies. Hän tuli vastakkaiselta puolelta, eikä hänellä ollut valkoista mekkoa yllänsä. Ei nyt ollutkaan lääkäreitten käyntiaika. Sentähden Helmi aivan säpsähti, nähdessään että se oli Aimo. Hän tuli suoraan sen vuoteen luo, jonka ääressä Kotka ja Helmi olivat.

Tuntui ihmeelliseltä tavata täällä. Aimokin näytti hämmästyvän. Sairasasioista he eivät yleensä olleet edes keskustelleet. Aimo tiesi, kuinka vaikeata kaikki sellainen oli Helmille.

— Sinä, Helmi…

Kättä ojentaessaan hän huomasi Paavali Kotkan sairaan pääpuolessa. Aimon kasvoihin tuli jäykkä ilme, hän teki nopean kumarruksen, viittasi kädellään hiukan poispäin, käännähti ympäri ja kumartui sairaan puoleen.

Helmi olisi tahtonut esitellä enonsa, mutta ymmärsi, että sairaan tila vaati lääkärin koko huomion.

— Lapseni… näkisin…

Aimo kohotti päänsä. — Pursimiehenkatu. Matka ei ole pitkä, ehkä on vielä mahdollista ehtiä. Helmi, saisinko sinua pyytää? Tässä sairaalan edessä on ajureita, ota, aja hänen kotiinsa. Tuo lapset. Näethän, minä en voi päästä. Sinulle se on helpompaa kuin tänne jääminen.

Viimeiset sanat lausuttiin hellällä äänellä, ja katse kohtasi Helmin katsetta. Se oli vaan silmänräpäys, sillä kohta Aimo taas ei nähnyt muita kuin sairaan. Helmi oli jo käytävässä ja riensi nuolena pois.

Silloin Aimo tuokioksi kääntyi Paavali Kotkaan päin. — Aimo Lehtinen, — sanoi hän nimensä, kiinnittäen silmänsä läpitunkevasti toisen mustiin silmiin. Kotka peräytyi, hillitsi kohta itsensä ja tervehti, puristaen Aimon kättä sanoja vailla. Sitte he jäivät keskenään äänettöminä sairasta tarkkaamaan. Kotka lausui silloin tällöin muutaman sanan: —Jeesus vapahtaa. — Hän on luvannut: en minä jätä sinua. — Hän antaa sinulle ijankaikkisen rauhan.

Helmi ennätti takaisin. Hän toi kolme pientä tyttöä, jotka olivat kyynelissä ja säikähdyksissään ja samalla ylen onnelliset, kun ensi kerran elämässään pääsivät issikalla ajamaan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kaikki oli lopussa.

— Minä saatan lapset kotiin, — sanoi Aimo, silittäen säälivästi nuorimman päätä. — Mikähän näiden osaksi tulee?

Jäykkyys oli nyt sulanut hänen kasvoistaan. Ääni oli tavallistakin pehmoisempi.

Mutta pienokainen piteli Helmin kättä kuin puristimessa. Toisella kädellään Helmi kuivasi kyyneleitänsä.

— Katsokaa, hän etsii minulta turvaa. Minäkin tulen.

Samassa hän muisti ajan kulun. — Ei, en voikaan. Minut on kutsuttu säestämään erästä toveria. Voi, mitä minä nyt teen?

Kotkan silmäys tuntui vastaavan syvällä nuhteella, mutta hän ei kieltänyt eikä käskenyt.

— Mene, Helmi, — sanoi Aimo. — Jos toivot, käymme yhdessä heitä katsomassa ennen hautajaisia. Minä teen nyt, mitä voidaan tehdä.

— Minä lähden kanssasi Helmin sijasta, — sanoi Kotka.

"Kanssasi"? Helmi ihmetteli. Epäilemättä hän oli kuullut väärin.

Hänestä oli kaunista katsella, kun pappi ja lääkäri yhdessä astuivat katua pitkin kolmen likaisen pienen orvon kanssa.

Se oli vielä kauniimpaa kuin Beethovenin sonate pathétique.

Helmi ymmärsi sinä hetkenä, ettei hän rakastanut ainoastaan toista heistä, ei yksin sitä, johon hän sukulaissiteillä ja lapsuuden ihastelevilla muistoilla oli yhdistetty. Hän rakasti toistakin, sitä joka lähetti hänet soittamaan, koska se oli Helmin oma kukkasarka, mutta itse meni alttiina sinne, missä tosi elämän kovaa peltotyötä tehtiin.

Tarvitaan tarhureita, tarvitaan peltomiehiä, korven raivaajia, suon ojittajia!

Niin, Helmi rakasti niitä molempia, jotka nyt juuri kääntyivät hänen näkyvistänsä. Helmi tiesi senkin, kumpaisen rinnalla hän olisi tahtonut käydä, jos olisi pitänyt valita.

Mutta hyvä, että he kulkivat yhdessä!

Ei Helmi aavistanut, että he yli pienten päiden katsoivat toisiansa vakavin katsein.

— Aimo, väärin kannat katkeruutta minua vastaan! Sydämeni on ollut murheesta pakahtumaisillansa. En voinut kumminkaan tehdä toisin. Minun täytyi.

— Täytyi surmata hänet, joka rakasti sinua!

— Älä puhu sanoja, joiden kärki käy omaan sydämeesi. Sinä et tunne Kristuksen rakkautta, joka vaatii —

— Vaiti! — huudahti Aimo. Hän taisteli hillitäkseen kiivastumisensa. — Sitä Kristusta en tunne enkä tahdokaan tuntea.

Lapset kulkivat nyt edellä, mutta yksi kääntyi katsomaan taaksensa.

— Paras on, ettemme puhu tästä enempää, jatkoi Aimo. — Olkaamme yhdessä, koska kohtalo on johtanut meidät yhteen. Lilja sisko nukkuu levossa, eikä hän kertaakaan syyttänyt sinua. Kyllä minäkin vaikenen.

Vähäistä myöhemmin he puuhailivat pienessä huoneessa, kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillänsä. Kotka teki tulta ja Aimo riisui pienintä lasta levolle.